Se oli pitkä talvi Cumminsille ja Melisselle. Vielä pitempi se oli
Janille. Hänellä oli ollut mukanaan kirje Lac Bainin toimitusmieheltä
Churchillin toimitusmiehelle, ja hänelle antoi asunnon eräs
kauppa-aseman virkamies -- nuori, punakka englantilainen. Tämä oli
hilpeä, hyväntahtoinen nuorimies, ja saatuaan tietää, että hänen uusi
toverinsa oli tullut koko matkan Barren Landsista käydäkseen uutta
yleistä koulua, hän tarjoutui heti yksityisopettajaksi.
Hän opetti Janin kaikkein ensiksi puhumaan oikein, sanomaan "on"
"olla"-sanan sijaan. Se oli vaikea tehtävä Janille, mutta hän käytti
koko tarmonsa oppiakseen, ja niin hän vähitellen alkoi lausua
ajatuksensa niin kuin muutkin.
Koulu alkoi marraskuussa, ja Jan kävi siinä parinkymmenen oppilaan
kanssa, jotka olivat kokoontuneet neljänkymmenentuhannen
neliökilometrin alalta. Kaksi valkoista nuorukaista ja yksi
puoliverinen oli tullut Etawneysta; Nelson Housen toimitusmies oli
lähettänyt sinne poikansa, ja Little Churchillin ylävesiltä saapui
kolme muuta.
Ensi hetkestä lähtien tuli Janista soittonsa vuoksi yhtiön lähettämän
opettajan suosikki. Hän lueskeli päivät ja yöt, ja toisen kuukauden
lopussa oli vain Nelson Housesta kotoisin oleva nuorukainen hänen ainoa
kilpailijansa. Hänen paras tiedonlähteensä ei kuitenkaan ollut
opettaja, vaan Mac Donald. Hän ei itse asiassa tuntenut mitään
varsinaista etelän kansojen tiedonhalua. Tietoja hän talletti vain
Melissen varalle. Mutta Mac Donald antoi hänelle, mitä hänen sielunsa
ikävöi -- kuvan elämästä, sellaisena kuin se oli erämaan ulkopuolella
olevassa maailmassa, siinä maailmassa, jonne jokin kummallinen sisäinen
ääni viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta yhä voimakkaammaksi
muuttuen viittaili hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään.
Ajatellessaan Melisseä ja Lac Bainia hän uneksi tästä toisesta
maailmasta; ja useita kertoja talven kuluessa hän otti viulunkopasta
esille pienen käärön ja luki yhä uudelleen ja uudelleen sen kätkemiä
kirjotettuja sivuja.
-- Kerran menen sinne, hänellä oli tapana sanoa itsekseen. -- Kerran,
kun Melisse tulee vähän vanhemmaksi ja voi seurata mukana.
Nuoresta Mac Donaldista oli Lac Bainin poika jonkinlainen löytö. Tuota
skotlantilaissyntyistä nuorukaista vaivasi ääretön koti-ikävä, ja mitä
voimakkaammaksi tämä koti-ikävä tuli, sitä enemmän hän kertoi
tarkkaavaisesti kuuntelevalle Janille siitä maailmasta, mistä hän oli
tullut. Hän kertoi hänelle tarinan vanhasta kanuunasta, joka oli
hylättynä mättäiden ja pensaiden keskellä, siellä missä vuosia sitten
oli sijainnut linna Churchillissa. Hän kuvaili ensimmäisen laivan
saapumista tuohon suureen lahteen; kertoi Hudsonista ja hänen
miehistään, suurista sodista, jollaisista hänen kuulijansa ei
milloinkaan ollut uneksinutkaan, kuninkaista ja kuningattarista ja
ihmeellisistä kansakunnista. Iltaisin hän luki Janille ääneen mukanaan
tuomistaan kirjoista.
Mitä pitemmälle aika kului, sitä rauhattomammaksi kävi kummallinen
henki, joka tästä toisesta maailmasta huusi metsän nuorelle miehelle.
Välillä se kehotti häntä uskomaan Mac Donaldille sen, mitä oli
kätkettynä hänen viulunkoppaansa.
Eräänä sunnuntaina hän oli vähällä paljastaa salaisuuden, kun Mac
Donald sanoi:
-- Minä menen ensi kesänä saapuvalla laivalla. Etkö tulisi mukana, vai
mitä arvelet, Jan?
Janin koko sisin joutui kapinaan, ja vain sattuma esti häntä sanomasta,
mitä hänen sydämellään oli.
Keväällä Jan palasi Lac Bainiin yhtiön varastoja kuljetettaessa.
Seuraavana syksynä hän seurasi koulua Yorkin kauppapaikkaan, ja
kolmantena vuonna Nelson Houseen. Sitten yhtiön opettaja kuoli, eikä
ketään tullut hänen tilalleen.
Kolmantena vuonna Jan palasi keskitalvella Lac Bainiin, ja
syleillessään ja hyväillessään onnellista Melisseä, hän kertoi tälle,
ettei hän enää milloinkaan menisi minnekään ilman tyttöä. Melisse, joka
syleili häntä pikku käsivarsillaan, pyhitti hänen lupauksensa
ojentamalla ruusunnuppusuunsa. Rauhaton henki, joka hänen rinnassaan
piili, kehotti häntä heti puhumaan Cumminsille.
-- Emmekö matkusta etelään Melissen kanssa, kun hän tulee vanhemmaksi?
hän sanoi. -- Ei käy päinsä, että hän koko iäkseen jää tällaiseen
paikkaan.
Cummins katsoi häntä silmänräpäyksen, aivan kuin ei olisi oikein
ymmärtänyt. Hänen saatuaan selville Janin tarkoituksen, ilmestyi hänen
silmiinsä luja ilme ja hänen rauhallinen äänensä sai teräksenterävän
soinnun.
-- Hänen äitinsä lepää tuolla vanhan hongan juurella aikojen loppuun,
hän sanoi vitkaan, -- emmekä me jätä häntä milloinkaan, niin kauan kuin
Melisse ei lähde yksinään.
Siitä hetkestä lähtien Jan ei välittänyt enää viulunkopan sisällöstä.
Hän taisteli sitä kaipuuta vastaan, joka vuosien vieriessä oli
kasvanut, kunnes hän luuli tappaneensa ja karkottaneensa sen
olemattomiin. Hänen elämässään oli enää vain auringonnousua ja
auringonlaskua. Melisse oli hänen koko maailmansa. Tyttö täytti hänen
sydämensä niin, että hän tytön tähden unohti ajatella muuta maailmaa.
Päivä päivältä karttui hänen ilonsa. Hän sanoi pienokaista pikku
sisarekseen, ja suloisen totisena Melisse sanoi häntä Jan-veljekseen ja
palkitsi täysin määrin hänen rajattoman rakkautensa. Poika pani
merkille, kuinka hänen vaaleat kutrinsa muuttuivat kimmeltäväksi
kullaksi, ja näki ilokseen, kuinka tämä kulta sai lämpimän, ruskean
varjostuksen. Hänestä tulee äitinsä kaltainen! Janin sielu iloitsi, ja
Cummins lähetti hiljaiset kiitoksensa taivasta kohti.
Näin oli olojen ja asioiden laita Lac Bainissa Melissen täytettyä
kahdeksan, kun äkkiä saapui etelästä huhu. Samoin kuin sisäinen sota
levittää mitä synkimmän varjon, samoin kuin taistelu isän ja pojan
välillä sekä veljesten kesken tukahduttaa kansakuntien henkäykset, niin
laskeutui tämä huhu mustan paarivaatteen tavoin metsän kansojen ylle.
Huhu seurasi huhua. Idästä, etelästä ja lännestä saapuivat ne
moninkertaisina, kunnes kaikki tiesivät, että Punainen Kauhu oli
lähestymässä, ja rajaton pelko puhalsi kuin jäätävä tuuli sivistyksen
rajoilta aina lahdelle asti.
13