Jan oli nyt saanut raskaan vastuun. Melisse oli hänen omansa. Päiviä
kului, ennen kuin hän täydellisesti saattoi käsittääkään onneaan. Hän
oli aikonut lähteä Athabaskaan Jean de Gravoista tervehtimään ja jättää
Melissen Cumminsin huostaan pariksi viikoksi. Nyt luopui hän siitä.
Yötä päivää piti hän huolta lapsesta; ja Janin suureksi iloksi
muuttuivat olot pian niin, että Melisse itki häntä, kun hänen oli vain
pakko jättää pienoinen. Ainakin Maballa vakuutti asian niin olevan, ja
Melisse vahvisti tämän siten, että hän pojan palatessa osoitti aivan
selvästi iloaan sen johdosta.
Kun Cummins syksyllä palasi Fort Churchillista, hänellä oli mukanaan
joukko esineitä Melisselle, niiden mukana uusia kirjoja ja
sanomalehtiä, joita hän oli ostanut ansaitsemillaan rahoilla.
Avatessaan näitä aarteita pehmeästä peurannahkakääreestä -- jota Jan ja
Melisse katselivat -- hän pysähtyi äkkiä ja katsahti poikaan.
-- Siellä Churchillissa kummastellaan, mihin on joutunut
lähetyssaarnaaja, joka lähti postin mukana, Jan. Väitetään, että hän on
viimeksi nähty Etawneyssa.
-- Eikä täällä? Jan sanoi hätäisesti.
-- Ei, mikäli tiedetään, Cummins sanoi, yhä katsellen poikaa. -- Ei
hänen kyytimiehensäkään ole lainkaan palannut Churchilliin.
Kummastellaan sitäkin, mihin ajaja on mennyt. Yksi yhtiön virkamiehistä
on tullut Etawneyihin, ja mahdollisesti hän saapuu Lac Bainiinkin. En
luule hänen saavan selkoa lähetyssaarnaajasta.
-- En minäkään, Jan sanoi aivan rauhallisesti. -- Hän luultavasti
kuollut; sudet ja ketut aikoja sitten syöneet hänet -- tai
mahdollisesti kalat!
Cummins jatkoi purkamistaan, ja esille ottamistaan kirjoista hän antoi
kaksi Janille.
-- Churchillissa ollessani saapui lastilaiva Lontoosta, ja siinä
tulivat nämä, hän selitti. -- Ne ovat koulukirjoja. Churchilliin tulee
ensi talvena koulu, ja sen jälkeisenä talvena York Factoryyn. Se on
ensimmäinen koulu, mikä milloinkaan on tullut viittäsataa kilometriä
lähemmäksi meitä.
Seuraavina päivinä teki Jan pitkiä metsäretkiä, mietiskellen kumpaakin
Cumminsin Churchillista tuomaa ongelmaa. Pitikö hänen varottaa Jean de
Gravoista ilmoittamalla hänelle, että yhtiö aikoi tehdä tutkimuksia
lähetyssaarnaajan katoamisen johdosta?
Hänen ensi vaikuttimenaan oli heti lähteä Jeanin olinpaikoille Fond du
Laciin ilmoittamaan hänelle. Mutta jos yhtiön lähetti tulisi Lac
Bainiin, niin kuinka hän voisi saada tietoonsa, että lähetyssaarnaaja
makaa järven pohjassa ja että Jean de Gravois oli syyllinen siihen? Jan
johtui vihdoin siihen vakaumukseen, että olisi sulaa hulluutta tehdä
levottomaksi pikku metsästäjää, ja hän lakkasi ajattelemasta lainkaan
yhtiön lähettejä.
Mutta toinen kysymys saattoi hänelle enemmän päänvaivaa. Cumminsin
tieto Churchillin koulusta sai uusia, mullistavia ajatuksia hänen
päähänsä, ja näihin liittyi aina mielikuvia varttuvasta Melissestä.
Tänä vuonna tulisi koulu Churchilliin, ja sitä seuraavana vuonna York
Factoryyn, mutta sitten ei enää tulisi lainkaan koulua. Kun Melisse
kasvaisi, ei siis olisi mitään koulua lähempänä kuin, kuten Jan arveli,
maailman toisessa laidassa. Miksei hän voisi käydä koulua Melissen
sijasta ja koota aarteita, joista hän aikaa voittaen voisi tehdä
tyttösenkin osalliseksi?
Oli suurenmoinen ajatus -- varmaankin suurin, mitä hän oli milloinkaan
elämässään uneksinut -- että hän, Jan Thoreau, oppisi lukemaan ja
kirjoittamaan ja muuta, mitä ihmiset kaukana etelässä taisivat,
voidakseen olla apuna muodostamassa tuota majassa olevaa pikku olentoa
hänen kaltaisekseen, joka nukkui korkean hongan alla. Hänen sydämensä
täytti vuoroin pelko, vuoroin toivo, kaipuu ja kunnianhimo; ja vasta
silloin kun lähestyvän talven ensimmäiset kylmät tuulet viuhuen tulivat
pohjoisesta ja idästä, hän pääsi täyteen selvyyteen itsestään, ja hän
ilmoitti Cumminsille aikeensa.
Kerran tehtyään päätöksensä Jan ryhtyi heti toimeen. Mukee tunsi tien
Churchilliin ja sopi hänen kanssaan, että lähtö tapahtuisi kolmantena
päivänä. Sillä välin Williamsin vaimo teki hänelle uuden
porontaljatakin.
Toisena iltana hän soitti viimeisen kerran pikku majassa; ja kun
Melisse oli nukahtanut, hän nosti lapsosen varovasti ja piti häntä
kauan syliinsä suljettuna -- Cummins katseli vaiti. Kun Jan laski hänet
takaisin seinän vieressä olevalle pikku vuoteelle, Cummins kiersi
käsivartensa pojan kaulaan ja vei hänet ovelle, missä he seisoivat ja
katselivat metsään, joka jylhän majesteetillisena, tummana ja
äänettömänä kohosi kohti taivaankannen tähtitaustaa. Korkealta, honkien
tuuheitten latvojen yli, häämötti jättiläiskuusi haudan partaalla kuin
sormi osoittaen yöhön, ja sinne pysähtyi Cumminsin katse.
-- Juuri hän kuuli sinut ensiksi sinä iltana, Jan, hän sanoi hiljaa. --
Hän tiesi sinun saapuvan jo kauan ennen kuin minä saatoin mitään
kuullakaan. Minä luulen -- että hän tietää -- nyt -- --
Cummins kouraisi pojan hartioita kovemmin ja hänen päänsä vaipui,
kunnes karkea poski lepäsi pojan hiuksilla. Hänen liikkeissään oli
jotain hentoa ja hellää, ja vastaukseksi tarttui Jan käteen, joka
lepäsi hänen hartioillaan, ja sulki sen omiinsa.
-- Poika, etkö tahdo sanoa minulle, kuka sinä olet ja miksi tulit juuri
sinä iltana?
-- Minä nyt tahtoo puhua, että minä tuli Suuresta Karhusta, Jan
kuiskasi. -- Minä vain olla Jan Thoreau, ja suuri Jumala antanut minun
tulla sinä iltana, sen vuoksi -- kuin haltioituneena hän katsahti
kumppaninsa kasvoihin, -- sen vuoksi, että pikku Melisse täällä, hän
lopetti.
Cummins seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja liikkumatta; sitten hän veti
pojan takaisin majaan, ja pienestä nurkassa olevasta laatikosta hän
otti esille nahkakukkaron.
-- Sinä menet Churchilliin Melissen tähden ja hänen tähtensä, hän sanoi
hiljaa, jottei lapsi olisi herännyt. -- Ota tämä!
-- Ei, minä saa työtä yhtiöltä Churchillissa. Nuo olla rahoja, jotka
kuuluu Melisselle hänen suureksi kasvettuaan. Jan Thoreau ei olla --
kuinka te sanoo?
Hymyillessä hänen hampaansa välkähtivät, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen. Cumminsin kasvot tummenivat, ja hän tarttui lujasti,
melkeinpä tylysti hänen käsivarsiinsa.
-- Silloin ei Jan Thoreau tule milloinkaan takaisin Melissen luo! hän
huudahti varmalla äänensävyllä. -- Sinä aiot Churchilliin käydäksesi
koulua, etkä tehdäksesi käsin työtä. He lähettävät sinut. Ymmärrätkö,
poika? He?! Hänen äänensä vapisi huomattavasti. -- Kumpaan suostut?
Tahdotko ottaa rahat, vai etkö tahdo milloinkaan palata Lac Bainiin.
Äänettömänä Jan ojensi kätensä ja otti nahkakukkaron.
Hehkuva puna purppuroi hänen poskiaan. Cummins katseli ihmeissään pojan
silmien omituista ilmettä.
-- Minä maksaa teille ja Melisselle tämä raha satakertaisena! hän sanoi
raskaasti. -- Minä vannoo sen, ja minä vannoo, että Jan Thoreau ei
valehtele!
Tietämättä hän oli, ottaessaan nahkakukkaroa toisella kädellään,
ojentanut toisen viulua kohti, joka riippui seinällä. Cummins kääntyi
ja katsahti häneen. Pojan käsi oli vaipunut alas, ja hänen poskensa
olivat kalmankalpeat.
Seuraavana päivänä hän lähti. Kukaan ei kuullut hänen jäähyväissanojaan
Melisselle tai ollut todistamassa viimeisiä hyvästelyjä, sillä Cummins
ymmärsi pojan surun ja lähti majasta hetkeksi ennen kuin Mukee oli
valmis koirineen. Viimeiseksi hän kuuli Janin hiljaa ja vienosti
soittavan lapselle. Kun Mukee kolmea viikkoa myöhemmin palasi leiriin,
hän kertoi, ettei Jan puhunut koko matkalla ja että hän oli viulullaan
soittanut surulauluja myöhään öisin.
12