Niin pian kuin suuri juhla oli loppunut, alkoivat turkiseläinten
pyytäjät lähteä omille teilleen. Eskimot lähtivät seuraavana aamuna.
Sitä seuraavana päivänä lähtivät Mukeen länsimaalaiset. Useimmat muut
suuntasivat kulkunsa yksittäin tai kaksittain erämaahan, etelään tai
itään päin.
Kymmenkunta henkilöä lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi, ja näiden joukossa
oli Jean de Gravois ja hänen vaimonsa. Jean odotti kolmanteen päivään.
Sitten hän pistäytyi tervehtimään Jania. Poika istui sängyssään
tyynyjen ympäröimänä hänen sisään tullessaan, ja Cummins istui
sängynlaidalla tuudittelemassa pikku Melisseä.
Hetkisen Jean istui vaiti katsellen heitä; sitten hän viittasi
Cumminsille.
-- Minä lähden Athabaskaan tänään, hän sanoi. -- Sitä ennen haluan
puhua pojan kanssa. Minun on sanottava hänelle jotain, jota eivät
kenenkään muun korvat kuin hänen saa kuulla. Käykö se päinsä?
-- Puhukaa hänen kanssansa niin kauan kuin haluatte, Cummins sanoi, --
mutta älkää vaivatko häntä lähetyssaarnaajasta mainitsemalla! Te ette
saa häneltä sanaakaan! Janin silmistä loisti hellyys, kun Jean de
Gravois tuli hänen viereensä istumaan. Hän tiesi, että Jean oli tuonut
hänet henkiin palanneena leiriin, ja jotain piili ranskalaisen
miettivässä virnistelyssä ja innossa, jolla hän vilkui ympärilleen,
ikään kuin ei hän olisi täysin selvillä siitä, ettei seinillä ollut
korvia. Tämä sai pojan sydämen sykkimään nopeammin ja ihmettelemään,
mitä Jean aikoikaan sanoa.
Muutaman sekunnin Jean katseli häntä vakavana silmiin, laihat
tummahipiäiset kasvot käsiin tuettuina ja outo hymy huulilla. Hän teki
useita merkitseviä virnistyksiä, väänteli suutaan ja kohautti
olkapäitään ja naureskeli välillä itsekseen.
-- Oh, se oli kaunis taistelu! -- hän sanoi hiljaa. -- Sinä olet rohkea
poika, Jan Thoreau!
-- Ette suinkaan te nähnyt sitä? Jan kysäisi.
Tietämättään hän sanoi nämä sanat ranskaksi. Jean tarttui tuimasti
pojan laihaan käteen ja nauroi ihastuksissaan, sillä hän oli
ranskalainen hengeltään ja sielultaan.
-- Näinkö sen? En, en minä eikä Iowaka; mutta lumessa näkyi se mitä
selvimmin. Ja enkö minä seurannut jälkiä, jotka kulkivat vuorta
alaspäin, sillä aikaa kun Iowaka herätteli sinua henkiin? Ja enkö
järvelle tultuani nähnyt jotain mustaa, joka näytti hiiltyneeltä
tukilta? Ja tultuani lähemmäksi, eikö se ollutkin Churchillin
lähetyssaarnaajan ruumis? Eikö niin, Jan Thoreau?
Kovaa huudahtaen kohosi Jan vuoteessaan istualleen.
-- Hiljaa, hiljaa! Jean varoitteli ja sai hänet pitkäkseen vuoteelleen.
-- On tarpeetonta puhua siitä, mikä on tuolla jäällä. Pyhä neitsyt
antoi vain minun viime yönä nähdä unta, että sinä mielelläsi tahtoisit
omin silmin nähdä lähetyssaarnaajan kuolleena. Suoja sää avaa järven
muutaman päivän kuluttua. Silloin hän menee ensimmäisen lumisohjon
mukana. Ja -- Jean katsoi uudelleen varovasti ympärilleen ja kuiskasi
hiljaa: -- jos näet, mitä kuolleeseen lähetyssaarnaajaan tulee, jotain,
mitä et ymmärrä -- _niin ajattele Jean de Gravoista!_ Hän nousi ja
kumartui Janin kalpeiden kasvojen yli.
-- Minä lähden tänään Athabaskaan, hän lopetti. -- Ehkä, Jan Thoreau,
saat ennen pitkää kuulla, että on parasta Jean de Gravoisille, ettei
hän enää milloinkaan tähän leiriin palaa. Siinä tapauksessa löydät
hänet Fort du Lacin ja Reaver Rivarin väliltä, ja sinne voit tulla
neljässä päivässä -- ajat koiria aivan pitkin metsänreunaa; katso, että
myskihärkä on aina pohjoisessa.
Hän läheni ovea, pysähtyi siihen hetkisen epäröiden, hymyili ja
kohautti olkapäitään. -- Jean de Gravois ihmettelee, ymmärtääkö Jan
Thoreau? hän sanoi lähtien ulos.
Kun Cummins tuli kotiin, hän näki Janin poskien kuumeesta hehkuvan.
-- Tulimmainen vieköön tuo Gravoisin? hän mumisi.
-- Hän olla ollut veli minulle, Jan sanoi yksinkertaisesti. -- Minä
rakastan häntä.
Toisena päivänä Jeanin lähdön jälkeen Jan nousi kuumeesta vapaana
sängystään, ja iltapäivällä hän valjasti Cumminsin koirat. Viimeiset
erämiehet olivat aamulla lähteneet, reet ja koirat olivat silloin
vaipuneet syvälle lumisohjoon -- ja Jan seurasi yhtiön asiamiehen
tasaisia reenjälkiä, joita myöten hän oli palannut Fort Churchilliin.
Nämä ladut veivät pitkin kalliota, missä hän oli taistellut
lähetyssaarnaajan kanssa. Jan meni vuorelle. Siltä paikalta, missä hän
oli käynyt käsiksi mieheen, hän seurasi jo melkein haihtuneita
ranskalaisen ja hänen koiriensa jälkiä, kunnes hän saapui järvelle, ja
silloin ymmärsi hän, että ranskalainen oli puhunut totta, sillä sieltä
hän löysi lähetyssaarnaajan kuolleena makaamasta kasvot lumisohjoon
puoliksi hautaantuneina.
Hänen ei tarvinnut enää kauemmin ihmetellä Jeanin sanojen merkitystä.
Pieni salaperäinen maailma, jonka hän kätki sydämeensä, täyttyi nyt
vielä uudella kuvalla -- kuvalla urhoollisesta pikku metsämiehestä,
joka morsiamineen kiiruhti takaisin Athabaskan maalle.
Jan kävellytti koiriaan koko matkan kotiin leirille; oli jo hämärä, kun
he saapuivat perille. Maballa oli laittanut illallisen kuntoon, ja
Cummins odotti häntä. Hän katsoi poikaan terävästi. Hymy väikkyi Janin
huulilla, ja hänen silmissään oli ilme, jota ei Cummins milloinkaan
ennen ollut niissä nähnyt. Tästä illasta alkaen katosi tuo hermostunut
hehkuva katse, joka välistä oli tehnyt hänet melkein mielipuolen
näköiseksi. Silmien entistä vaanivaa ja epäluuloista ilmettä seurasi
lämpö ja ystävällisyys, ja Cummins tunsi tämän muutoksen vaikutuksen
Janin syödessä peuranlihaa ja kerran toisensa perästä lakkaamatta
puhellessa Melissen kanssa.
Eräs cree-erämies oli löytänyt Janin viulun lumesta ja tuonut sen
kotiin Maballalle. Ennen kuin Cummins oli lakannut syömästä, poika
alkoi soittaa, ja jatkoi soittoaan, kunnes valot olivat leiristä
sammuneet, ja sekä mies että lapsi nukahtaneet. Silloin Jan lopetti.
Jännittynein ilmein hän hellitti sitten varovasti viulun kielet ja piti
sitä lamppua vasten, niin että hän saattoi nähdä pienen aukon kautta
sisälle viulunkoppaan.
Hän vilkaisi Cumminsiin. Mies nukkui kasvot seinään päin. Käyrällä
teräslangalla, jota hän käytti revolverin puhdistamiseen, hän veti
vihdoin esille pehmeän, punaiseen kankaaseen kierretyn käärön.
Muutaman sekunnin hän istui tarkaten Cumminsin syvää unta ja avaten
sillä aikaa hiljalleen päällystä. Sitten levitti hän joukon tiheään
kirjotettuja sivuja pöydälle. Kirjoitus oli ranskaa. Useat sivut oli
kirjotettu rohkealla miehen käsialalla, ja sanat olivat melkein
toisissaan kiinni. Nämä hän asetti syrjään. Toisia hän katseli ja
häneltä pääsi matalia, tukahdutettuja nyyhkytyksiä.
Nämä sivut oli naiskäsi kirjottanut, ja paperi oli täynnä heikkoa,
suloista heliotroopin tuoksua. Puolen tunnin ajan istui Jan tuijottaen
niihin ja lukien hitaasti, ensimmäisestä viimeiseen sivuun asti.
Äkkiä kääntyi Cummins unissaan, ja Jan hiipi silloin varpaisillaan
yli lattian, avasi nukkuvaa häiritsemättä oven ja meni ulos yöhön.
Etelässä ja idässä kuumotti himmeä hohde -- keväinen täysikuu oli
nousemaisillaan metsänrannasta. Janin kääntäessä kasvonsa sinnepäin
täytti hänen sydämensä uusi ja kummallinen kaipuu. Hän ojensi
käsivartensa, papereita ja viulua lujasti puristaen, ikään kuin joku
ihmeellinen henki olisi huutanut hänelle tuosta koittavasta
sädeloistosta.
Ensi kerran yksinäisessä elämässään hän kuuli tämän suuresta
maailmasta, joka on kaukana erämaasta, tulevan huudon; ja äkkiä hän
painoi naisen kirjeen huulilleen, innokkaasti ja lakkaamatta kuiskien:
-- Minä tulla sinun luokse -- kerran -- kun pikku Melisse myös tulla!
Sitten hän kiersi kokoon kirjoitetut sivut, kääri ne taas
haalistuneeseen punaiseen kankaaseen ja kätki ne viulukoppaan ennen
kuin palasi tupaan.
Seuraavana aamuna Cummins seisoi ovella ja sanoi:
-- Kuinka lämmin onkaan aurinko! Lumi ja jää on menemäisillään, Jan. On
kevät! Tänään me panemme reet pois ja alamme ruokkia koiria kalalla.
Päivä päivältä aurinko nousi varmemmin, päivät kävivät pitemmiksi ja
ilma lämpimämmäksi; ja lämmöstä huokui maa suloisia tuoksujaan, ja
epälukuisia ääniä kuului metsän syvyydestä, näkymätön elämä siellä
heräsi lumivuoteellaan pitkästä unesta. Linnut visersivät ja kuhersivat
aamusta iltaan; korpit lentelivät aurinkoa kohti ja pulmusten väri
muuttui päivä päivältä, kunnes niistä tuli uuden maailman uusia
olentoja.
Poppelien umput paisuivat, kunnes ne halkesivat kuin liiaksi kypsyneet
herneet. Karhuemot kömpivät pesistään ja niitten perässä kulkivat
muutaman viikon vanhat poikaset, joita emot opettivat repimään alas
pieniä vesoja, että he pääsivät umppuihin käsiksi. Hirvet tulivat
suurten kallioiden huipuilta alas, missä ne syystä kyllä olivat
talveansa viettäneet, ja kintereillä seurasivat sudet, jotka elivät
heikoista ja sairaista hirvistä. Ja lumi suli ja virtasi pois, jää
ratisi ja särkyi -- kuului vain kallion, maan ja puun häipyvää
pakkashuutoa; ja yö yöltä siirtyivät revontulten kalvakkaat leimut yhä
kauemmaksi napaa kohti.
Leirielämä kulki taas vanhaa latuaan. Välistä tapahtui, että joku
tulija saapui metsästä, mutta hän viipyi vain päivän, pari ja otti
joitakuita elintarvikkeita mukaansa. Williams laitteli kirjoja kuntoon
siksi kun kauppayhtiön pääasiamiehen piti saapua Lontoosta. Cummins oli
verrattain vapaana. Ennen kuin viimeinen lumi oli mennyt pois, hän ja
Jan alkoivat hinata hirsiä suunniteltua hirsilinnoitusta varten. Ja
ulkona auringonpaisteessa istui suurella karhuntaljalla Melisse ja
katseli tavattoman innokkaasti, kuinka uutisrakennus edistyi. Cumminsin
kasvot loistivat ilosta, hänen nähdessään pienokaisen konttaavan ja
sätkyttelevän karhuntaljalla ja äänekkäästi ilmaisevan mieltymystään.
Jan oli maailman onnellisin nuorukainen. Aivan varmaan pikku Melisse
ymmärsi heidän puuhansa, ja tämä vakaumus levisi Cumminsista ja Janista
muihin leirissä oleviin, ja niinpä tapahtuikin usein, että Mukee ja
Per-ee, vieläpä itse Williamskin istuivat pitkät ajat kyykyssä lumessa
Melissen vieressä ja vain ihmettelivät sitä suurta ymmärrystä, millä
hyvä Jumala oli suvainnut varustaa valkoisen lapset aivot. Tämä ihme
antoi vilkasta puheenaihetta näille miehille, jotka hiljaisuuteen
syntyneinä yleensä ajattelevat enemmän kuin puhuvat. Eräänä päivänä toi
Mukee sinne kaksi intiaanilasta, jotka hän laski karhuntaljalle, missä
nämä istuivat liikkumattomina ja jäykän välinpitämättöminä -- selvä
todistus Melissen korkeammasta kehityksestä.
-- Ei minua kummastuttaisi, jos hän milloin tahansa rupeaisi puhumaan,
Cummins sanoi eräänä iltana tuttavallisesti Janille, kun poika
viritteli viuluaan. -- Hän on lähes kuuden kuukauden vanha.
-- Luuletteko hänen alkavan ranskaksi? Jan kysäisi ja lakkasi.
Cummins tuijotti.
-- Miksi?
Jan alensi äänensä kuiskaukseksi.
-- Siksi, että minä olla hänen monta kertaa kuullut sanoa: Bonbon --
bonbon -- bonbon, mikä merkitä rintasokeri; ja minä aina antanut
hänelle rintasokeri, ja nyt pikku Melisse alituiseen sanoa bonbon.
-- Vai niin, Cummins sanoi ja katseli häneen ihmetellen. -- Voisikohan
niin tapahtua?
-- Minä alkanut englanniksi, Jan vastasi salamannopeasti, -- ja Jan
Thoreau olla ranskalainen!
Hän alkoi soittaa, mutta Cummins ei kuullut paljonkaan soitosta. Hän
meni ovelle ja tuijotti surullisena haudan partaalla olevan korkean
hongan latvaa. Janille hän sanoi:
-- Olisi pahasti, jos asia niin olisi. Älä anna hänelle enää makeisia,
kun hän sanoo bonbon, Jan! Hänen täytyy unohtaa!
Seuraavana päivänä Jan otti naisen haudan ympäriltä aitauksen pois, ja
melkein koko päivän hän samoili korkean, etelään viettävän
aurinkoisella vuoren rinteellä. Palatessaan hänellä oli kopallinen
varhaisia punaisia lumikukkia, juuret vielä täynnä multaa. Nämä hän
istutti hautakummulle hongan alle, ja ympärille asetti hän riviin
Labrador-tee-pensaan nuoria vesoja.
Kun ilma lämpeni ja kevät muuttui kesäksi, hän otti Melissen mukaansa
lyhyille metsään tekemilleen retkille, ja heidän onnistui poimia aimo
saalis kukkia ja napaseudun sananjalkoja. Hauta oli aina koristettu
tuoreilla kasveilla, ja koti -- jonka lisärakennus nyt oli tullut
valmiiksi -- oli aina täynnä kevään kauniita kukkia.
Jan ja Melisse olivat onnellisia; ja tämä molempien ilo ilmeni leirin
muissakin asukkaissa, aivan kuin naisen läsnäolo oli tehnyt heidät
kaikki onnellisiksi. Ainoastaan Cummins oli kovin alakuloinen. Kevään
ja kesän vaihdokset, jotka toivat mukanaan kaikkea, mikä tässä
etäisessä maailman kolkassa oli lämmintä ja ihanaa, repi esiin hänen
suuren surunsa uudelleen; tuntui kuin hänen rakastettunsa olisi kuollut
vasta eilen.
Nähdessään ensi kerran punaisten kukkien hehkuvan hänen haudallaan, hän
kätki pään käsiinsä ja nyyhkytti kuin lapsi. _Hän_ oli rakastanut
niitä. Hän oli aina malttamattomasti odottanut ensimmäisten punaisten
kukkien puhkeamista märästä maasta. Satoja kertoja oli hän ollut
vaimonsa mukana niitä etsimässä, ja kiinnittänyt ensimmäisen kukan
hänen kauniisiin hiuksiinsa. Sellaisina päivinä he olivat leikkineet ja
nauraneet kuin onnelliset lapset, tuon synkän hongan tuolla puolen.
Usein mies oli ottanut hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut
hänet väsyneenä ja nälkäisenä, mutta onnellisena, takaisin heidän pikku
kotiinsa hakkauspaikalle, ja siellä hän saattoi istua ja nauraa, kuinka
kömpelösti hän käyttäytyi heidän illallisensa valmistamisessa.
Sellaiset ajatukset ja kuvat kiusasivat häntä ja ajoivat hänet
yksikseen erämaahan. Hänen ollessaan tässä mielentilassa saattoivat
hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa hiljaa astella samoja polkuja ja
teitä, joita heidän yhdessä oli ollut tapana kulkea; ja kaikkialla
heräsi hänessä eloon uusia muistoja, ja hän ikävöi vain sitä hetkeä,
jolloin saisi laskeutua rakastettunsa luo ja kuolla.
Vähän uneksi hän silloin, että Jan ja Melisse rakastaisivat näitä
samoja polkuja, että tuosta vanhasta, kuolleesta onnesta uusi onni,
uudet riemut versoisivat, vuorostaan kuihtuakseen ja kuollakseen kuten
hänen omansa -- joksikin aikaa. Hän ei saattanut oman suuren surunsa
yli nähdä tulevaisuuteen. Hän jätti Melissen Janin huostaan.
Vihdoin -- kun hän oli tullut laihaksi ja voimattomaksi unettomien
öiden ja päivisin kärsimiensä sieluntuskien vuoksi -- hän selitti, että
yhtiön asiat pakottivat hänet matkustamaan Churchilliin, ja hän lähti
sinne elokuun alussa.
11