Kilometrin verran vuorta alaspäin, siinä missä tämä vähitellen kohosi
alangon metsistä ja soista, juoksi valjakko voimakkaita malemute-koiria
reen edessä. Reessä istui nuori puoli-cree-nainen. Välistä reen
vieressä, välistä koirien vieressä juoksi Jean de Gravois, läiskytteli
iloisesti piiskaa ja luikkasi hilpeästi.
-- Eikö ole kaunista, Iowakani? hän huudahti vähintäin sadannen kerran
creenkielellä ja hyppäsi suuren vierinkiven yli. -- Eikö tämä ole ihana
maailma, aurinkoineen, joka äsken on noussut, ja kevätkin kun lähestyy?
Se on toista kuin kylmä Churchill, jossa jäävuoret ovat paikallaan koko
kesän! Mitä sanot nyt Jean de Gravoista ja hänen maastaan?
Jean toi muassaan kotiinsa muhkean nuoren naisen: hänellä oli suuret,
kauniit silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin korpin siivet
auringonpaisteessa. Nainen nauroi ylpeästi hänelle, kun tämä tanssi ja
hyppi hänen vierellään, ja vastaili hiljaa creen kielellä -- maailman
kauneimmalla kielellä -- kaikkeen, mitä hän sanoi.
Jean hyppi ja juoksi ja läiskytteli piiskaa, huusi ja lauloi, kunnes
hän tuli tulipunaiseksi. Äkkiä pysähtyivät koirat juuri sille paikalle,
missä Jan Thoreau makasi lumessa, runneltuna ja verissään.
-- Mitä tämä on? Jean huudahti.
Hän kohotti Janin päätä ja hartioita ja huusi kimakasti Iowakaa, joka
kiiruhti heittämään yltään paksuja turkkeja, joihin mies oli käärinyt
hänet.
-- Tämä on viulunsoittaja, josta sinulle kerroin ja joka asuu Lac
Bainin leirissä! hän huusi innokkaasti. -- Hän on murhattu! Hän on
kuristettu kuoliaaksi, ja kasvot ovat kuin pedon repimät.
Jeanin katse harhaili ympäri, Iowakan vaipuessa polvilleen hänen
viereensä. -- Mikä taistelu! Jean sanoi. -- Katsopas jalanjälkiä! Suuri
mies ja pieni poikanen, ja murhaaja on livistänyt tiehensä reellä!
-- Hän on lämmin, Iowaka sanoi. -- Ehkä hän ei vielä olekaan kuollut!
Jean de Gravois hypähti pystyyn, ja hänen pienissä tummissa silmissään
säkenöi vaarallinen tuli. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän seisoi reen
vieressä ja heitti pois turkit, nyytit ja kaikki muut esineet, asettaan
lukuunottamatta.
-- Hän on kuollut, Iowaka. Katso, kuinka mustansininen hän on
kasvoiltaan! Mutta Jean de Gravois ottaa varmasti selvän murhaajasta,
ja sinä jäät tähän ja pystytät leirin. Hi-o-o-o-o! hän huusi koirille.
Eläimet menivät kiireesti kukin paikoilleen, sitten hän ryntäsi yli
vuorenharjanteen. Kun he saapuivat tasangolle, hän asettui rekeen
polvilleen ja pani aseen eteensä; ja hänen matalalla, käheällä
komennollaan, joka ei kuulunut kauemmaksi kuin koirien korviin,
ojensivat eläimet pitkät ruumiinsa ajaakseen takaa lähetyssaarnaajaa ja
hänen koiriaan.
Jean ymmärsi, että kuka pakolainen sitten olikaan, hän ei voinut olla
paljon edellä, ja hän naureskeli ja kohautteli olkapäitään nähdessään
oivallisten malemute-koiriensa juoksevan kolme kertaa nopeammin kuin
tavalliset koirat. Kilometrin päässä johtivat jäljet jääpeitteiselle
järvelle, ja sen puolivälissä oli pakeneva lähetyssaarnaaja.
Etummainen koira päästi ilonhaukahduksen, ja hurjasti huutaen Jean
heilutti piiskaansa sen selän kohdalla. Hän näki edellään olevan miehen
nojautuvan reen laidan yli hoputtaakseen koiriaan, mutta niiden vauhti
ei lisääntynyt. Äkkiä hän näki auringonpaisteessa jonkin välkähtävän.
-- Oh! -- Jean sanoi hiljaa, kun kuula vinkui hänen päänsä kohdalla. --
Hän ampuu Jean de Gravoista! -- Hän laski piiskansa alas, ja hänen
pienistä tummista kasvoistaan pilkahti ilonsäde, hänen kohottaessaan
kivääriään vetokoirien selkien yli. -- Hän ampuu Jean de Gravoista,
joka osaa juoksevaan peuraan kolmensadan metrin päästä.
Kun laukaus oli kajahtanut, ei ensin näkynyt mitään liikettä hänen
edestään; mutta sitten vierähti jotain reestä lumeen. Vähän matkan
päähän pysähtyivät koirat katselemaan lähestyviä vieraita.
Näiden viereen pysähtyi Jean; ja kun hän näki häneen tuijottavat
kasvot, hän repi ja kiskoi laihoilla käsillään pitkää tukkaansa ja
huudahti samalla hämmästyneenä:
-- Taivaan pyhimys, sehän on lähetyssaarnaaja Churchillista!
Hän käänsi miestä ja näki, että kuula oli mennyt toisen kainalon alta
sisään ja tullut toisen alta ulos. Ei elonkipinääkään huomannut.
Lähetyssaarnaaja oli jo kuollut.
-- Lähetyssaarnaaja Churchillista! hän huohotti taas. Hän katsahti
lämpimään aurinkoon ja potkaisi jalallaan lunta.
-- Pian tulee suoja, hän sanoi itsekseen ja ja vilkaisi taas
kuolleeseen, -- ja sitten hän hautautuu järveen.
Hän ajoi omat koiransa takaisin metsään. Sitten hän juoksi leikkaamaan
poikki väsyneiden koirien vetohihnat ja ajoi ne piiskallaan jäälle
vapauteen.
-- Menkää susien seuraan! hän huusi. -- Varokaa leiriä, muuten Jean de
Gravois leikkaa kielenne ja nylkee teidät elävältä!
Kun hän palasi kallion huipulle, oli Iowaka keittämässä kahvia, ja Jan
istui tulen loisteella turkkeihin kääriytyneenä.
-- Asian laita oli, kuten sanoin, Iowaka huudahti. -- Hän elää!
Siten tapahtui, että Jean de Gravoisin paluu leiriin muodostui vieläkin
suurellisemmaksi kuin hän itse oli ajatellut, sillä hän ei tuonut
mukanaan ainoastaan kaunista puolisoa, vaan myös puolikuolleen Janin
taistelukentältä, vuorelta. Mutta kokonaiseen kahteen päivään ei Jean
de Gravois maininnut halaistua sanaa metsäjärvelle kuolleesta miehestä,
eivätkä koiratkaan palanneet kielimään kadonneesta lähetyssaarnaajasta.
10