Hetkisen Jan seisoi selin Melisseen, katsellen suuren tulen ympärillä
vietettävää juhlaa. Kolmas peura otettiin alas vartaaltaan, ja koko
koiraliuta heittäytyi molempien muiden luurangonjäännösten kimppuun.
Jan päästi voimakkaan henkäyksen, kun samalla kuului äänekäs kiljahdus,
ja purrun koiran uikutus kohosi silmänräpäykseksi yli muiden äänien.
Puuttui vain, että toinen kuva hänen aivoissaan olisi täydentynyt --
kuva, joka oli iäksi syöpynyt niihin ja jota hän nyt koetti karkottaa
seisoessaan tuossa ovella. Hän odotti melkein, että se tulisi -- heikon
poikaäänen kimakka huuto, hetkiseksi haudan hiljaisuus ja sitten
sähähdetty kostonuhkaus -- ja lopuksi taistelu!
Kummallisen nopeasti muodosti hänen kiihtynyt mielensä entisen
näyttämön kuvaksi tämän nykyisen kohtalon. Hän kuuli taas huudon, joka
oli _häneltä_ päässyt; näki kuin unessa miesten vimmatun hyökkäyksen ja
puukkojen välkkeen; ja sitten paikalta, missä hän makasi runnneltuna ja
verissään lumessa, pitkän laihan nopsajalkaisten vetäjien valjakon,
joka hurjaa kyytiä vei pois sitä miestä, jonka henkeä puukot olivat
tavoitelleet.
Williams oli ollut siellä; hän oli nähnyt taistelun; hänen puukkonsa
oli kilvan muiden kanssa välkkynyt kostonhimoisena ja verenhaluisena.
Eikä toimitusmies, joka siinä seisoi tulen loisteella, ollut kuitenkaan
tuntenut häntä -- Jan Thoreauta.
Hän kiiruhti sinne. Aukion puoliväliin saavuttuaan hän pysähtyi.
Vastapäätä Cumminsin majaa tuli metsästä koiravaljakko. Se pysähtyi
hongan varjoon, joka kätki sen juhlivilta. Jan kuuli matalia miesääniä,
ja muuan henkilö astui hämärästä esiin ja kulki hitaasti ja nähtävästi
väsymyksestä kompastelemaisillaan juhlapaikkaa kohti.
Se oli vieras valjakko. Se oli tullut idästä päin, ja Jan säpsähti
ajatellessaan lähetyssaarnaajaa, jota odotettiin myöhästyneen postin
mukana. Ensin aikoi hän mennä tuota olentoa vastaan, joka laahusti
eteenpäin yli aukion, mutta muuttikin suuntaansa ja lähestyi rekeä.
Lähemmäksi tultuaan hän huomasi toisen olennon nousevan koirien takaa
ja tulevan häntä kohden. Kymmenkunnan askelen päähän valjakosta hän
pysähtyi odottamaan.
-- Koiramme ovat niin väsyneitä, ettemme uskalla viedä niitä
lähemmäksi, ääni sanoi. -- Nuo villieläimet purisivat ne hetkessä
kuoliaaksi!
Ääni sai Janin hätkähtämään. Selin tuleen lähestyi hän niin, että olisi
voinut nähdä vieraan.
-- Te tulla Churchillista? hän kysäsi.
Hänen sanansa tuskin muodostuivat kysymykseksi, pikemminkin
anteeksipyynnöksi tulonsa vuoksi, ja hän kääntyi hieman, niin että
leimuava tuli sattui hetkiseksi hänen silmiinsä.
-- Niin, me lähdimme Etawneystä tasan viikko sitten.
Jan oli nyt tullut aivan lähelle. Vieras keskeytti puheensa
tuijottaakseen laihoihin, lujapiirteisiin kasvoihin, jotka vähitellen
olivat muuttuneet valkoisen kohokuvan kaltaisiksi. Puoliksi
tukahtuneesti huudahtaen astui hän askelen taaksepäin, ja Janin viulu
putosi lumeen.
Hiljaisuutta kesti vain henkäyksen ajan. Mies hiipi tuuma tuumalta
takaisin puun varjoon, ja poika seurasi häntä kalmankalpein kasvoin.
Äkkiä kuului kimeänä kiljahduksena Janin huulilta muuan nimi, ja hänen
puukkonsa välkähti, kun hän hyökkäsi vierasta kohti.
Tämä oli kuitenkin nopeampi kuin hän. Äkillisellä liikkeellä hän torjui
iskun, ja kun Janin käsi sivahti hänen ohitseen, jolloin puukonkärki
riipaisi hänen takkinsa hihaan -- hän antoi pojalle nyrkiniskun, niin
että tämä tupertui maahan.
Huumaantuneena ja verissään kompuroi Jan polvilleen. Hän näki koiria
käännettävän, kuuli matalan äänen hoputtavan niitä ja näki reen
katoavan metsään. Horjuen hän nousi seisaalleen. Sitten hän lähti
ajamaan takaa.
Hän unohti, että oli jättänyt puukkonsa lumeen, unohti, että tulen
ääressä oli koiria ja muita miehiä. Hän oli vain tietoinen siitä, että
hän kerran ennen oli nähnyt reen katoavan erämaahan, että sen
katoaminen oli jättänyt häneen vihan, katkeruuden ja kostonhalun, ja
että nyt oli sama mies uudelleen samalla tavoin päässyt hänen
käsistään.
Hän kulki yhä eteenpäin, vielä pökerryksissään iskusta; mutta sitä
mukaa kuin hän eteni, palasivat voimatkin. Edestään saattoi hän kuulla
reen rahinan ja piiskan viuhinan väsyneiden vetokoirien kannustimena.
Se antoi hänelle uutta voimaa. Hän kuivasi lämpöisen veren, jota herui
hänen poskilleen, ja alkoi juosta, alussa vitkaan -- juosta
metsäihmisen kevyellä sudenvauhdilla, kyynärpäät aivan kyljissä kiinni.
Tällä vauhdilla hän olisi tuntimääriä kyennyt pysymään perässä --
menettäen, kun koirat kiiruhtivat, ja voittaen, kun ne hiljensivät
vauhtiaan -- hellittämättömänä kostonhenkenä, joka oli kintereillä, kun
kuormitetut koirat laskeutuivat vetoköysilleen lepäämään. Mutta Janin
juoksutavassa ei ilmennyt Mukeen kylmäverisyyttä eikä Jean de Gravoisin
oveluutta. Kuullessaan piiskanläiskeen heikkenevän, hän laski kätensä
riipuksiin ja juoksi nopeammin, samalla kun hänet valtasi mieletön halu
saavuttaa reki -- raahata siitä mies, joka oli lyönyt häntä, kuristaa
kaikki elämä noista kasvoista, jotka seurasivat häntä, jotka
alituisesti irvistelivät hänelle varjojen maailmasta, aivan sen
kalpean, suloisen naisen takaa, joka oli siellä.
Tämä taulu oli hänen juostessaan yhä elävämpänä hänen edessään, ja
hänen siinä näkemänsä nainen yllytti häntä kostoon, hänen suuret
silmänsä hehkuivat kuin tuli, kauniit kasvot olivat vääntyneet
tuskasta, jonka hän oli nähnyt niihin lyövän leimansa kuolinhetkellä.
Jan Thoreausta melkein tuntui kuin elävä ääni olisi puhunut näistä
kasvoista rukoillen häneltä kostoa, anoen häntä notkeilla, ruskeilla
käsillään tarttumaan reessä istuvan hirviön kurkkuun ja kuristamaan sen
kuoliaaksi. Yksi ainoa ajatus oli hänen mielessään -- että konna oli
melkein ulottuvilla; ja hän vastasi tähän rukoukseen henkäyksillä,
jotka melkein ähkynänä pääsivät hänen raukeilta huuliltaan.
Hän ei tuntenut pehmeää, auringon lämmön tiivistämää lunta jalkojensa
alla. Hän ei tuntenut, kuinka matalat puunoksat löivät häntä kasvoihin.
Hän oli tietoinen vain siitä, että tarvitsi ilmaa -- enemmän ja enemmän
ilmaa; ja sen vuoksi juoksi hän suu ammollaan, taistellen ja
huohottaen. Jean de Gravois olisi sanonut häntä hulluksi, kun hän
tavotteli ilmaa tällä tavoin.
Yhä heikommin kuului reen kitinä. Sitten se taukosi kokonaan:
piiskaiskutkin häipyivät. Viimeisin voimanponnistuksin hän ponnisteli
eteenpäin, kunnes sääret vihdoin lysähtivät hänen altaan ja hän suistui
suulleen lumeen kuin kuollut.
Hänen maatessaan siinä runneltuna ja verissään lumella, alkoi järki
palata häneen. Hän kompuroi pian polvilleen, läähättäen vielä
mielettömän yrityksensä takia. Pitkän matkan päästä kuuli hän parkua ja
sorinaa, kuuli puolensadan äänen kuiskivan kaiun, ja hän ymmärsi sen
tulevan leirijuhlasta. Se todisti hänelle, että juhla oli keskeytymättä
jatkunut ja että kukaan ei ollut osunut todistajaksi siihen näytelmään,
joka esitettiin metsänreunassa.
Kiireesti alkoi hänen ajattelukykynsä toimia. Hän nousi ja seisoi
muutaman sekunnin epäröiden. Aseita hänellä ei ollut; mutta kun hänen
kätensä sattui vyössä riippuvaan tyhjään tuppeen tuli hän ajatelleeksi,
kuinka Mukee oli kostanut Cumminsin vaimon puolesta, ja hän lähti
uudelleen matkaan. Matalalla riippuvat oksat eivät häntä enää
raapineet. Hän oli kuin varjo, joka äkkiarvaamatta ilmestyi ja katosi,
joka mateli niin kuin valkoinen kärppä seuraa saalistaan, äänettömästi
ja nopeasti -- ja hänen ruumiinsa seurasi vapaaehtoisesti ja
rasittumatta aivojen käskyä.
Missä metsän keskeytti tähtien valaisema aukea kenttä, hän tapasi verta
koirien jäljissä. Aukean kentän puolivälissä hän näki, että etummainen
koira oli heittäytynyt pois jäljiltä, ja että valjakon muut koirat
olivat kerääntyneet sen ympärille, ja sitten oli miehen piiska
pakottanut ne eteenpäin.
Mies oli nähtävästi juossut reen sivulla, siinä missä koirista oli
tuntunut raskaalta, ja ajanut, missä tie oli tasaista ja kovaa. Hänen
korkojensa syvät jäljet lumessa osoittivat, että hän oli juossut vain
lyhyin välein -- sata metriä tai vähemmän -- ja että hän aina juostuaan
antoi koirien käydä. Hän oli selvästikin raskas ja kestämätön, ja tämän
havainnon johdosta päästi Jan tukahdutetun ilohuudon.
Hän alkoi juosta kuin koirat -- laukkaa. Kilometri kilometriltä jäi
hänen jälkeensä. Hänen edessään oli edelleenkin ääretön erämaa, ja
tämän läpi pyrki koiravaljakko eteenpäin, aina poissa näkyviltä ja
kuuluvilta.
Tähdet alkoivat taivaanlaella himmetä. Metsän varjot tulivat syvemmiksi
ja tummemmiksi, ja revontulten leimua seurasi synkkä huntu, joka
ennusti päivänkoittoa.
Jan seurasi yhä pitemmälle. Juokseminen vaati häneltä tavatonta vaivaa
ja ponnistusta -- se aiheutti hänelle pelkkää ruumiillista tuskaa. Aina
vähän väliä hän kompastui lumeen. Hänen sääriään särki aina nilkasta
polveen asti, ja lisäksi hänet valtasi uusi, kiusaava pelko.
Voittaisivatko koirat? Laahaisivatko ne, niin väsyneitä ja verissään
kuin olivatkin, kuitenkin kuormaa hänen kostonsa ulottumattomille? Tämä
pelko iski hänen mieleensä ja kiihotti häntä jännittämään voimiansa
äärimmäisilleen, ja niin pääsi hän aimo matkan eteenpäin ja saattoi nyt
selvästi erottaa jäljet. Äkkiä hänen voimansa pettivät kuitenkin, ja
hän kaatui kuin kuolleena maahan. Hän makasi siinä hiljaa vaikeroiden,
suuret, tuijottavat silmät luotuina tähdettömään, harmaaseen
taivaslakeen.
Kauan hän makasi liikkumattomana. Nälkäinen susi tuli tassutellen
vuorenharjanteelta, haisteli jälkiä edestakaisin ja keskeytti kolean
aamunkoiton hiljaisuuden kolkolla kiljunnallaan. Se ei kuitenkaan
herättänyt Jan Thoreauta.
Kului pitkä tovi suden mentyä mahoihinsa, ennen kuin hän liikahti ja
kääntyi niin, että hänen silmänsä saattoivat tutkia reen ja koirien
jälkiä. Kun hän taas alkoi kävellä ja saapui paikalle, missä
lumipeittoinen kallio heikosti häämötti harmaata taivasta vasten, pääsi
häneltä ensimmäinen, palaava eloa merkitsevä ääni. Hän oli varma, että
hän tuolla ylhäällä oli nähnyt jotain liikkuvan -- hahmon, jota hän
ensin oli otaksunut pensaaksi ja joka ei hänen tietämänsä mukaan ollut
susi.
Hän väijyi, tulisiko se uudelleen esille, kunnes harmaita varjoja alkoi
tanssia hänen silmissään. Silloin hän rupesi hiljakseen laahustamaan
eteenpäin. Raskas, herpaiseva tuska oli osaksi laannut hänen
jäsenistään, ja hänen pyrkiessään eteenpäin alkoi veri taas lämmitä ja
saada uutta voimaa, ja hän seisahtui halukkaasti hengittämään etelästä
ja vuorten yli tulevaa tuulta.
Tässä tuulessa oli jotain, mikä koski häneen kummallisesti -- ja
vakuutti hänelle ihmisen olevan läheisyydessä. Hän tunsi savunhajua, ja
savunhajuun sekaantui vihreyden ja kuusenpihkan tuoksua; ja kun tämä
viime mainittu lisääntyi sitä myöten kuin hän kulki, hän ymmärsi, että
savu lähti nuotiosta -- tämä tietenkin oli piilossa kallioiden välissä,
pikku nuotio, jonka ääressä pakeneva lähetyssaarnaaja valmisti
aamiaistaan.
Jan kykeni tuskin pidättämään riemukasta huudahdusta, ja hänen
ruumiinsa sai takaisin entisen sitkeän voimansa. Lähellä vuoren huippua
näki hän nuijan -- lyhyen, paksun nuijan, jonka hän sieppasi maasta.
Varovasti hän loi silmäyksen kalliolle ja havaitsi ylängön, jolta
talven tuulet olivat pyyhkäisseet lumen pois ja joka oli kivien ja
pensaiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että jonkin
matkan päästä niitä olisi voinut luulla jänikseksi. Ne muuttuivat yhä
valkoisemmiksi, kun hän vähän matkan päässä havaitsi tulen, miehen ja
koirat.
Mies oleskeli aivan pienen nuotion ääressä; hän istui hartiat
etukumarassa ja piteli tulella pientä pannua. Hänen takanaan olivat
koirat lyyhistyneet kelkan ympärille yhtä liikkumattomiksi kuin
olisivat olleet kuolleita.
Jan laahusti yli kallioiden. Hän oli kerran nähnyt ison ilveksen
hiipivän ihan hereillään olevan ketun kimppuun, ja tämän ilveksen
tavoin hän nyt hiiviskeli tulen ääressä puuhailevaa miestä kohti.
Väsyneistä koirista liikahti yksi ja nosti kuononsa ilmaan. Jan
painautui maahan. Koira laski taas kuononsa alas, ja poika ryömi
edelleen.
Sentti sentiltä hiipi hän eteenpäin: sentit muuttuivat kymmeniksi
metreiksi, ja kuitenkin istui mies yhä kumartuneena porisevan
kattilansa yli.
Jan kohottautui hiljaa kyyrysiltään -- ja mieletön hehku paloi hänen
silmissään. Rauhaton koira nosti taas päätään. Se vainusi vaaraa --
läheistä, uhkaavaa vaaraa -- ja hyökkäsi pystyyn kiukkuisesti myristen,
mikä herätti tulen vieressä istuvan miehen huomiota. Hyppäyksellä oli
Jan hänen luonaan, ja hänen nuijansa putosi raskaasti lähetyssaarnaajan
päähän. Mies tupertui nurin kuin pölkky, ja kimeästi kirkaisten tarttui
poika hänen kurkkuunsa.
-- Minä olla Jan Thoreau! hän kirkui. -- Minä olla Jan Thoreau -- Jan
Thoreau -- olla tullut tappamaa sinua!
Hän hellitti nuijan kädestään, painoi polvensa miehen rinnalle, ja
hänen hoikat sormensa kouraisivat teräspihtinä vihollisen kurkkua.
-- Minä tapaa teitä hiljalleen -- hiljalleen! hän kirkui,
lähetyssaarnaajan tehdessä heikkoa vastarintaa.
Iso, paksu ruumis kohosi hänen allaan, ja hän kokosi kaikki voimansa
sormiinsa. Jokin löi häntä kasvoihin. Jokin löi häntä uudelleen ja yhä
uudelleen, mutta hän ei tuntenut lainkaan kipua, vaan päinvastoin
riemuitsi hiljaa itsekseen. Miehen kädet kiskoivat, riuhtoivat hänen
tukkaansa; mutta Jan näki vain lähetyssaarnaajan tummanpunaisten
kasvojen käyvän yhä punaisemmiksi, näki hänen silmiensä tuskaisesti
vedoten tuijottavan omiinsa.
-- Minä olla Jan Thoreau, hän läähätti yhä vain. -- Minä olla Jan
Thoreau ja minä tappaa sinut -- tappaa sinut!
Veri virtasi hänen kasvoiltaan. Se sokaisi hänet, niin ettei hän enää
voinut nähdä uhriaan. Hän kumartui välttääkseen iskuja. Miehen ruumis
kohosi enemmän ja enemmän; se kääntyi niin, että hän oli vähällä joutua
sen alle; mutta kuitenkin hän riippui kiinni paksussa kaulassa, niin
kuin kärppä itsepintaisesti riippuu hampaillaan saaliinsa valtimossa.
Musertavan painavasti lepäsi lähetyssaarnaajan ruumis hänen päällään.
Hänen voimakkaat kätensä raastoivat ja takoivat pojan päätä ja kasvoja,
ja viimein tarttuivat ne hänen niskaansa. Janin oli hirveän vaikea
hengittää, mutta hän ei tuntenut mitään kipua. Ote ei pelottanut häntä.
Se ei saanut häntä hellittämään omaa puristustaan. Hän työnsi sormiaan
vain syvemmälle. Hän koetti yhä riemuita, mutta hän ei voinut saada
kuuluviin muuta ääntä kuin samaa läähätystä kuin hänen uhrinsakin
huulilta pusertui.
Molemmat otteet merkitsivät kuolemaa; mutta miehen ote oli voimakkaampi
ja hänen kaulasta paksumpi ja sitkeämpi. Ei kulunut kauan, ennen kuin
hänen onnistui kömpiä polvilleen ja nousta ylös, Janin maatessa
selällään hiukset ja kasvot verestä punaisina ja silmät suurina,
elottomasti tuijottaen. Lähetyssaarnaaja katseli kauhuissaan uhriaan.
Kun sitten vähitellen henki, joka oli ollut niin vähällä sammua, palasi
häneen, hän hoiperteli koirien luo, valjasti ne reen eteen ja ajoi
vuorta alaspäin tasangolle. Kohta ei enää kuulunut reen narinaa.
Vähän matkanpäässä oli lintu pensaasta nähnyt tuon salaperäisen
taistelun. Nyt hyppäsi se rohkeasti Janin liikkumattomalle ruumiille ja
laski kysyvänä päänsä kallelleen, tutkien samalla verisiä kasvoja.
Sarastuksen harmaa utu avautui kirkkaaksi päiväksi. Kaukana etelässä
oli punaisen auringonnousun pilkahdus hiipimässä pohjoiseen maailmaan.
9