Jan ei ollut soittanut viulua sen jälkeen kuin Jean de Gravois tuli;
mutta eräänä iltana hän viritti sen ja sanoi Melisselle:
-- Ne olleet hyvät sinulle, Melisseni. Minä antaa niille viulunsoittoa.
Leirissä oli suuri ilta -- se ilta, joka Athabaskasta Hudsoninlahdelle
asti on tunnettu peuranpaistojuhlan nimellä. Viikko oli kulunut, eikä
nahkoja ollut paljon saatavissa. Yhtiön päiväkirjaan oli joka miehen
hyväksi osansa asianmukaisesti merkitty, ja yhtiön varastohuoneeseen
oli turkikset sopivasti ja hyvin niputettu. Kolme peuraa olivat Per-ee
ja hänen metsästäjänsä tappaneet; ja kun Jan sinä iltana otti viulunsa
seinältä, loimusi mahtava tuli ulkona, ja vartaissa, jotka olivat kuusi
tuumaa läpimitaten, oli peuranruhoja paistumassa.
Ilma oli täynnä juhlan ääntä ja hajua. Läpi koirien murinan ja
haukunnan kuuluivat metsäläisten äänet kohoavan hurjaan ylistykseen --
tänä ainoana päivänä he unohtivat sen hiljaisuuden, joka heitä
erämaahan oli seurannut. Kimakat äänet kuuluivat mielettömänä
kirkunana, voittaen tulen räiskeen ja rätinänkin. Peuransuolipiiskat
vinkuivat ilmassa. Chippewat, creet, eskimot ja muut tungeskelivat
punaisessa loisteessa. Toimitusmiehen väki huusi ja lauloi kuin hullut
-- tämä oli näet yhtiön jokavuotinen juhla, jonka piti houkutella monia
näistä samoista miehistä taas takaisin ensi metsästyskauden lopussa.
Suuren suuria laatikoita, täynnä valkoista leipää, oli asetettu tulen
läheisyyteen, samoin tynnyri oikeata voita, joka oli kuljetettu
kahdeksantuhatta kilometriä meritse tätä tilaisuutta varten ja oli
nostettu kiväärilaatikon päälle. Jättiläiskokoinen vaskinen
kahvikattila porisi ja höyrysi pienemmällä tulella.
Monet höyryt ja tuoksut, jotka täyttivät ilman, houkuttelivat koiratkin
asettumaan isäntiensä odottavan piirin ulkopuolelle. Ne istuivat siinä
kuola suussa ja louskutellen hampaitaan. Ja tätä kaikkea katselivat
miljardit tähdet, ja revontulet leimusivat kalvakassa yössä, ja
hiljalleen kohosi savu suoraan ylöspäin ja pohjoista kohti, kevään
lähettämän eteläisen puuskan ajamana.
Jan raivasi itselleen tien läpi koiraketjun ja sisemmän miespiirin,
kunnes tulenloiste kirkkaasti valaisi hänen kiiltävää tukkaansa ja
tummia silmiään. Sitten hän istahti leipälaatikon reunalle ja alkoi
soittaa.
Nyt hän ei soittanut Cumminsin ja pikku Melissen suloista soittoa, vaan
hurjaa surunvoittoista sävelmää, jonka hän oli syystuulilta saanut.
Juhlallisena, jylhän ihanana se vaimensi kaikki äänet ja kaikui yli
räiskyvän tulen ja miesten ja koirien melskeen. Elämä yhtäkkiä ikään
kuin hävisi hänen ympäriltään. Jan, joka istui pää alaspäin, ei nähnyt
mitään -- ei nähnyt kummastusta, joka kuvastui noiden pienten tummien
ihmisten kasvoista, heidän istuessaan siinä kyykkysillään, ei havainnut
tuijottavaa hämmästystä silmissä, jotka ihmettelivät kaikkea tuota
kummallista. Hän tiesi vain, että syvä hiljaisuus vallitsi hänen
ympärillään, ja pian lauloi hänen viulunsa matalampaa ja vienompaa
laulua, joka muuttui yhä hillitymmäksi ja hienommaksi, kunnes hän
siirtyi eniten rakastamaansa -- siihen soittoon, joka täytti pikku
majan Cumminsin vaimon kuollessa.
Äkkiä katkaisi äänettömyyden hiljainen valitus, melkein tuulen vinkunan
kaltainen. Se kohosi miesjoukon takaa, ja pian kajahdutteli
satakitainen äärettömän kolkko koirakuoro vastauksensa Jan Thoreaun
soittoon. Janista se kuulosti elämän laululta. Sen ääretön
kaihomielisyys tarttui hänenkin sieluunsa, ja tietämättään hänen
äänensä kohosi ja laskeutui sen mukaan kuin eläinkuoron valituskin.
Mutta toisista se oli jotakin, joka ennenkuulumattomana kävi yli heidän
käsityskykynsä, salaperäinen ihme, joka täytti heidät vavistuksella
heidän ollessaan soiton kummallisissa lumoissa.
Cummins näki muutoksen väessään ja ymmärsi sen merkityksen. Hän näki
piirin sulloutuvan ahtaammaksi, ja jännittyneiden kasvojen kääntyvän
soittajasta koirajoukkoon, joka istui takajaloillaan kuono taivasta
kohti ja päästi ilmoille valitushuutojaan.
Äkkiä hän viritti hurjan laulun ja raivasi itselleen tien
kyyristyneiden eskimoiden läpi Janin luo.
-- Taivaan tähden, älä soita enää tuota! hän huusi pojan korvaan. --
Soita jotain iloista!
Jan nosti päänsä kuin unesta. Heti hän huomasi soittonsa tekemän
kummallisen vaikutuksen, ja hän kuljetti jousta viulun kielillä
nopeasti ja rajusti ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa kaikille tuttua
laulua.
Cummins yhtyi heti siihen, viittoi käsillään, hyppijä loikki
tulenloisteella. Lumous oli poissa. Williams ja Mukee sekä yhtiön muut
miehet lauloivat mukana; ja missä äsken hiljaisina seisoi kauhistuneita
miehiä, vallitsi nyt korvia huumaava rähäkkä.
Koirat antoivat taas päänsä vaipua ja nuoleskelivat huuliaan,
tuntiessaan houkuttelevia höyryjä. Huutaen Mukee ja kolme creetä
syöksyivät tulen ääreen, pitkillä tangoilla varustettuina, ja peuroja
mahtavilla vartailla käännettäessä ja niiden valuvan rasvan pihisten
tippuessa liekkeihin muuttui miesten ja koirien jyreä kuoro ja Janin
soitto yhä äänekkäämmäksi, niin että Cumminsin luja ääni kuulosti
melskeessä vain kuiskaukselta.
Kolmas peura oli vartaassaan käännetty kahteen kertaan, ja Mukee ja
hänen creensä odottivat nyt hiljaa. Silloin kajahti vuottelevasta
joukosta viimeinen riemuhuuto ja sitten seurasi silmänräpäyksen
hiljaisuus, jolloin Cummins juoksi leipälaatikolle ja huitoi hurjasti
kädet pystyssä.
-- Nyt! hän huusi. -- Nyt!
Ja säihkyvin silmin Jan asettautui Cumminsin eteen, ja hänen viulustaan
kaikui hurja sävelmä ja sai vielä hurjaäänisemmän ja hillittömämmän
vastauksen.
-- Nyt! Cummins huusi taas.
Erämaan laulu, tunnettu aina Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti,
puhkesi ilmoille huikeana, pilviä tavottelevana innostuksena.
Cummins veti esiin revolverinsa ja laukaisi sen ilmaan.
-- Nyt! hän huusi.
Äänekkään kirkunan kestäessä, joka voitti laulun sanatkin, tempasivat
Mukee ja hänen creensä vartaan syrjään, ja paistunut peura putosi
lumeen. Jan vetäytyi takaisin ja katseli viulu kainalossa noita hurjia
miehiä, jotka tulenvalossa välkkyvine veitsineen tungeskelivat esiin.
Williams -- toimitusmies --, joka puhkui äänivarojensa ponnistelun
jälkeen, tuli ja asettui hänen viereensä.
-- Taitaa luontua tappeluksi, vai mitä, Jan? Kerran minä näin
tapeltavan tällaisessa paistojuhlassa.
-- Minä myös, sanoi Jan, joka ei ollut siirtänyt silmiään meluavasta
joukosta.
-- Se tapahtui tuolla luoteisessa, Williams jatkoi, -- suuren orjamaan
tuolla puolen.
-- Kaukana tuolla puolen, Jan sanoi ja nosti rauhallisena katseensa. --
Se tapahtui lähellä Isoa Karhua.
Toimitusmies tuijotti hämmästyneenä häneen.
-- Näitkö sinä sen!? hän huudahti.
Mutta Jan kääntyi selin, ikään kuin ei olisi mitään kuullut, ja meni
ohi koirien ripustamaan kalliin viulunsa majan seinälle. Toimitusmiehen
sanat olivat hänessä herättäneet eloon syviä muistoja, ja ensi kerran
leiriin tulonsa jälkeen hän ei sanonut Melisselle sanaakaan, vaikka
pienokainen oli valveilla ja kuten tavallisesti mitä parhaimmalla
tuulella.
Entinen Jan Thoreau ei nyt palannutkaan takaisin suuren tulen ympärillä
vietettävään juhlaan. Pitkä metsästyspuukko välkkyen pään päällä hän
hyökkäsi peuran ympärillä olevien joukkoon, tungeskellen ja tyrkkien
toisia, ja hänen äänensä kohosi kimeäksi kirkunaksi, kun hän työntyi
tulen ääreen. Cummins oli polvillaan suuren paistin vieressä, hihat
käärittyinä ja kädet rasvassa, ja nähdessään Janin hän tuijotti
hämmästyneenä tulijaan. Jan Thoreaun ääni ei tuntunut naurulta eikä
laululta. Siinä värähteli kumma hurjuus, joka oli kolkompaa kuin
puoliverisen hurjin huuto, ja hänen silmänsä oikein paloivat, kun ne
hetkisen tarkkailivat Cumminsia.
Aivan hänen takanaan seisoi Williams. Kun Jan näki hänet hän laski
puukkonsa niin nopeasti, että toimitusmies pelästyksissään vetäytyi
askelen taaksepäin. Silloin Jan ryntäsi hänen luokseen.
-- Te olette taistellut Ison Karhun luona! hän kiljaisi kiivaasti.
Kenen puolesta olette tapellut Ison Karhun luona?
Toimitusmies oli vaiti, ja hänen hauislihaksensa terästyivät, kun hän
näki Janin kasvojen hurjan ilmeen. Äkkiä hän tarttui pojan ranteeseen.
Jan ei yrittänytkään päästä irti.
-- Kenen puolesta te tapellut? hän kirkaisi taas. -- Kenen puolesta te
tapellut Ison Karhun luona?
-- Me yritimme tappaa erään miehen, mutta hän pääsi pakoon, Williams
sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu paitsi Jan kuullut sitä. -- Se
oli... -- Toimitusmies vaikeni.
-- Lähetyssaarnaaja! Jan läähätti.
Pojan silmissä palanut hurja tuli häipyi, hänen tuijottaessaan
Williamsiin, ja hellä ilme, joka niistä sen sijaan loisti, sai
toimitusmiehen irrottamaan kätensä pojan ranteista.
-- Niin, lähetyssaarnaaja.
Jan vetäytyi pois. Hän vältti kohtaamasta Cumminsin silmiä,
raivatessaan tietä läpi miesjoukon. Alettiin uudestaan laulaa, kun
Mukee ja hänen creensä tempasivat alas toisen peuran, mutta poika ei
nyt kiinnittänyt siihen lainkaan huomiotaan. Hän pisti veitsen tuppeen
ja juoksi -- juoksi kiireesti läpi koiraparven, joka murisi ja tappeli
niille heitetyistä paloista; ohi Maballan, joka katseli hurjaa juhlaa,
Melissen luo pikku majaan.
Täällä hän laskeutui polvilleen, ja ensi kerran hän otti lapsen
käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, tuuditteli sitä
edestakaisin ja sammalsi nyyhkyttäviä sanoja, joita lapsi ei
ymmärtänyt.
-- Ja kun minä löytää hänet ja tappaa hänet, minä tulla takaisin sinun
luo, enkelini, hän kuiskasi. -- Ja silloin rakastaa sinä Jan Thoreau,
sen tähden hän vuodattanut lähetyssaarnaajan veren!
Hän laski pienokaisen takaisin vuoteelle, suuteli tätä taas, otti
viulunsa seinältä ja meni ovelle.
8