Eräänä iltapäivänä vähän sen jälkeen kun lumi oli alkanut sulaa,
hyökkäsi pitkä valjakko villejä malemuti-koiria leirin hakkuupaikoille,
ajajanaan muuan Athabaskan ranskankanadalainen. Villit huudot ja
kymmenen metrin pituisen piiskan vinkuna ilmaisivat, että suuri muutos
oli käsillä, että erämaa oli eloon heräämäisillään.
Koko leiri säntäsi vastaanottamaan tulijoita -- miehet ja koirat,
pienet tummanruskeat lapset ja vieläpä Williamsin lihava ja veltto
vaimokin. Muutaman sekunnin vallitsi hirveä melske, alkuasukkaat
tappelivat, miehet huusivat ja ranskalainen ryntäsi joka puolelle ja
antoi ruoskansiimojen armotta vinkua susikoirien kohdalla, jotka
ympäröivät hänen raskaasti kuormitetun rekensä.
Kun järjestys oli osaksi palannut, ottivat Mukee ja Per-ee murisevat
malemutit hoivaansa, ja erämies lähti Williamsin miesten ympäröimänä
yhtiön konttoriin. Hän oli Jean de Gravois, Fort du Lac-maan tärkein
mies, jonka kannatuksesta yhtiö maksoi hiukan. Että hän oli saanut
hyvän saaliin, sen ymmärsivät lapsetkin hänen reessään olevien kääröjen
suuruudesta ja hänen rehentelevästä käynnistään.
Gravois oli tavallisesti viimeisiä, jotka ilmestyivät erämaiden
turkismetsästäjien vuosittain kokoontuessa. Hänen maineensa oli yhtä
suuri kuin hänen kokonsa pieni. Hän oli tunnettu länteen päin aina
Peace Riverissä ja itään Fort Churchillissa saakka. Hän tuli mielellään
syöksyen leiriin jollain odottamattomalla ja huomattavalla tavalla, kun
muut olivat siellä katselemassa, kadehtimassa ja ihmettelemässä. Hän
oli lajissaan niitä harvoja, joissa ilmeni omakohtaista turhamaisuutta
villien erehtymättömän viekkauden ohella. Kaikki pitivät Gravoisista,
sillä hänellä oli ylväs sielu, ja hän oli rohkea kuin ilves; ja hän
piti kaikista, itsestäänkin.
Hän selitti aikaista tuloaan ihan mutkattomasti kertomalla, että
annettuaan malemuteilleen vapaapäivän hän aikoi lähteä Fort
Churchilliin noutamaan itselleen vaimoa. Piiskaansa viuhauttaen hän
vihjasi aikovansa tulla toiselle ja hauskemmalle käynnille juuri siihen
aikaan, kun erämiehet olivat miehissä koolla.
Jan Thoreau kuunteli ja kohautti vähänväliä olkapäitään hänen
kerskunnalleen. Ranskan-kanadalainen katseli häntä peräti
hyväntahtoisena. Kumpikaan ei aavistanut, mitä osaa Jean de Gravois
tulisi näyttelemään Janin elämässä.
Puoliverisen tulon jälkeen hetki hetkeltä kasvoi jännitys leirissä.
Kuuteen kuukauteen he olivat saaneet ensi kerran pienen ja hurjan
elämänlisän, oleskellessaan siellä suuren yksinäisyyden sydämessä.
Ensimmäinen lumi oli täydellisesti erottanut sen maailmasta. Samaisen
ensi lumen tultua alkoivat erämaan asukkaille saalistuspäivät. Aina
kaukaisilla seuduilla saakka he puuhailivat ansoineen, piiloutuen
rämeikköihin, syviin rotkoihin ja tiheisiin metsiin. Kuukausien
kuluessa oli koottu turkiksia sekä lyhyinä päivinä että pitkinä öinä.
Näiden kuukausien aikana oli leirissä hiljaista. Elettiin ja
hengitettiin, mutta siinä olikin kaikki. Elämä siellä oli Williamsille
ja noille muutamille yhtiön palkkaamille henkilöille odotusta. Nyt oli
muutos käsillä. Se oli heräävälle erämaalle kuin kevättuulahdus. Metsän
asukkaat lähtivät liikkeelle. Pyydykset purettiin, metsästysmajat
hylättiin ja vetokoirat valjastettiin. Samana päivänä, kun Jean de
Gravois lähti Hudsoninlahdelle, saapuivat yhtiön tavarat Fort
Churchillista -- seitsemän rekeä, eskimolaiskoirien vetäminä,
kuorminaan jauhoja ja verkaa, viisikymmentä naulaa kuulia, ampumavaroja
ja satoja muita tarpeita, joita piti vaihtaa turkiksiin, mitkä pian
tulisivat näyttäytymään Lontoossa ja Pariisissa.
Vapisten Jan Thoreau juoksi ulos rekiä vastaan. Siellä oli seitsemän
intiaania ja yksi valkoinen mies. Jan meni lähemmin tarkastamaan
valkoista miestä. Hänellä oli kaksi pistoolikoteloa ja ase. Epäilemättä
hän ei ollut lähetyssaarnaaja, vaan yhtiön asiamies, jonka tehtävänä
oli yhtiön kalleuksien vartioiminen.
Jan kiiruhti takaisin majaan sydän täynnä hytisyttävää iloa.
-- Ei olla mikään lähetyssaarnaaja mukana, Melisse! hän huudahti
riemuiten ja laskeutui iloiten polvilleen hänen viereensä. -- Sinä
tulee hyvä ja kaunis, kuin hänkin, mutta sinua ei lähetyssaarnaaja
kastaa. Hän ei olla tullut!
Hetkistä myöhemmin Cummins astui sisälle. Hänen toinen kätensä oli
raadeltu ja vuoti verta.
-- Nuo eskimot ovat senkin vietäviä! hän murisi. -- Jos ne voisivat
seisoa jaloillaan, ne söisivät meidän eläimemme nahkoinensa! Voitko
auttaa minua?
Jan alkoi heti sitoa haavoittunutta kättä.
-- Haava ei olla syvä, hän sanoi, ja ylöspäin vilkaisematta lisäsi hän:
-- Lähetyssaarnaaja ei olla tullut.
-- Ei, Cummins vastasi lyhyesti. -- Eikä postikaan. Hän tulee sen
mukana.
Hän ei huomannut, että Janin sormet rupesivat äkkiä vapisemaan, eikä
myöskään nähnyt pelästynyttä katsetta, joka pilkahti pojan
alasluoduista silmistä. Jan lopetti sitomisen paljastamatta
liikutustaan ja palasi Cumminsin kanssa yhtiön varastohuoneeseen.
Seuraavana päivänä saapui etelästä käsin kaksi chippewaa, valjakkonaan
sekarotuisia koiria. Sitten ei Cumminsilta liiennyt paljonkaan aikaa
Melissen hyväksi. Lumi suli nopeasti, ja auringon joka päivä lisääntyvä
lämpö kiiruhti erämiehiä. Ensiksi saapui Mukeen väki läntisestä Barren
Landsista, mukanaan suuret joukot myskihärän- ja peurannahkoja sekä
kokonainen liuta leveäjalkaisia, pitkäkoipisia mackenzie-koiria, jotka
vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piesty penikka, kun vetokoirat
ja eskimokoirat ahdistivat niitä.
Idästä, lännestä ja etelästä suuntasivat nyt kaikki kulkunsa leiriin.
Ennen kuin oli kolmea päivää kulunut yhtiön tavaroiden saapumisesta,
oli joukko tappeluita, riitoja ja epäsopua tullut sen rauhan ja levon
sijaan, missä Cumminsin vaimo oli kuollut. Koirat ja miehet kiljuivat
ja kirkuivat. Puolisen sataa koiraa, jotka olivat melkein yhtä villejä
kuin sudet -- niistä monet olivat syntyisinkin -- heittäytyivät äkkiä
yhteen mylläkkään.
Koirat tappelivat lakkaamatta siitä asti kuin ensimmäiset eläimet
saapuivat, päivänkoitosta päivän loppuun ja öisin nuotiotulien
ympärillä. Sekä koirat että ihmiset kahakoivat alinomaa. Lumi oli veren
tahraamaa, ja sen haju kiihotti susikoirien kiukkua. Puoli tusinaa
purtiin kuoliaaksi joka vuorokausi. Ne, jotka kuolivat, olivat
pääasiassa etelässä syntyneitä -- verikoiran, ison tanskalaisrodun ja
lammaskoiran sekasikiöitä -- sekä noita onnettoman hitaita
mackenzie-koiria.
Suuresta korkeudestaan katseli jättiläishonka tuota hurjaa elämää, joka
oli tullut häpäisemään hänen vartioimaansa hautaa. Ja kuitenkin kaiken
tämän epäsovun ja verisen taistelun ohessa vallitsi suuri, voimakas
onni -- sydän löi kuohuen hetken ilosta, uusia ystävyysliittoja
solmittiin, vanhoja vahvistettiin, tämä veljeys, joka kylmän, harmaan
pohjolan taivaan alla pitää yhdessä kaiken, kävi yhä sydämellisemmäksi.
Metsästäjien kesken ei käyty mitään tappeluja; ei minkäänlaista
vihaa ketään ihmistä kohtaan ilmaantunut ankarissa huudoissa, jotka
säestivät piiskojen viuhinaa. Jos joku hudsoninkoira puri kuoliaaksi
mackenzie-koiran, niin se asia koski vain koiria eikä niiden omistajia.
He eivät riidelleet.
Eräänä päivänä ajoi kiukkuinen eskimokoira jättiläiskokoisen vetokoiran
tuon suuren hongan alle ja tappoi sen siellä. Kun Cummins iltapäivällä
tuli yhtiön varastohuoneesta, hän näki joukon miehiä paljain päin
puuhaavan haudan ympärillä. Hän meni niin lähelle, että näki heidän
rakentavan närtteistä aitausta sen ympärille, ja hän tunsi kurkkuaan
kuristavan, kääntyessään majaa ja Melisseä kohti. Hän huomasi myös,
ettei mitään nuotioita oltu tehty hänen vaimovainajansa muistolle
pyhitetyn paikan läheisyyteen; ja yhä syvemmiksi ja leveämmiksi
muuttuivat lumessa polut, jotka veivät hänen majalleen ja jota polkivat
nuo villit metsäihmiset, tullessaan katsomaan pikku Melisseä.
Nämä olivat verrattoman ilon ja riemun päiviä niin pienokaiselle
kuin yhtiöllekin. Maja oli puolillaan ihmeellisiä tavaroita, sillä
kaikki kävijät antoivat Melisselle jotakin. Siellä oli jääkarhun
hampaita, joita nuo pienet tummat miehet olivat vuorostaan saaneet
rannikkoasukkailta; ihmeellisiä puuhun leikattuja epäjumalankuvia;
turkiksien paloja, tuuheita ketunhäntiä, ilveksen käpäliä, kuivattuja
hedelmiä, rintasokeria, satumaiseen hintaan ostettua varastohuoneesta,
ja myskiä -- aina ja alinomaa myskiä -- Mukeen väeltä läntisistä
seuduista.
Jan nautti siitä kunnioituksesta, jota siten omistettiin Melisselle. Se
muodosti siteen hänen ja Cumminsin väen välille. Hän tunsi vetovoimaa
heihin, ja hän seurusteli vapaammin heidän kanssaan ja hankki itselleen
ystäviä.
7