Cummins palasi seuraavana päivänä -- ei sen vuoksi, että hänen työnsä
villien erämiesten keskuudessa etelässä olisi suoritettu loppuun, vaan
hän oli loukkaantunut pudotessaan liukkaalta kallionkielekkeeltä. Kun
Jan, joka oli metsässä halonhakkuussa, näki valjakon kiitäen tulevan ja
pysähtyvän pikku majan eteen ja vieraan creen puoliksi kantavan
vahingoittunutta miestä sisälle, hän riensi yli uudisasutuksen,
rinnassaan kolkko tuskantunne.
Mitä hän näki oven avattuaan, rauhoitti kuitenkin häntä. Cummins oli
polvillaan kehdon ääressä, voimakkaat hartiat etukumarassa, ja Melisse
lausui hänet tervetulleeksi koko äänivarastollaan. Cumminsin luuvamma
ei ollut paha; ja kun asianlaita oli niin, Jan piti sitä kaitselmuksen
vartavasten lähettämänä. Uudet ajatukset, jotka olivat hänessä saaneet
jalansijaa, tuottivat näet hänelle suurta huolta.
Niin pian kuin Maballa oli lähetetty toimitusmiehen vaimon luo, Jan
kevensi sydäntään. Ilmeikkäillä kädenliikkeillä hän kertoi, mitä oli
tapahtunut. Cummins nilkutti ovelle katsomaan lumeen urautuneita vakoja
ja palasi sitten pöydän luo, Janin eloisin liikkein kuvaillessa, missä
tamineissa hän oli tavannut pikku Melissen.
-- Hän olee sivistynyt! Jan lopetti lujasti. -- Hän ei olla
intiaanilapsi! Hänen pitää olla samanlainen kuin hänkin!
Hänen silmänsä säteilivät, ja Cummins tunsi itsensä liikuttuneeksi,
katsoessaan niihin ja ymmärtäessään, mitä poika tarkoitti. -- Maballa
tekee intiaanilapsi Melissestä. Hän kasvaa -- ei tietää mitään -- olee
kuin intiaanilapsi -- puhuu kuin intiaanilapsi.
Janin tunne valtasi hänen kielensä. Kiiltävä tukka valui hänen
kasvoilleen, kun hän huolissaan nojautui Cumminsia kohti, ja Cummins
tuijotti vuorostaan sanattomaksi kummastuneena tuon vaikean pulman
eloisaan sätkimiseen ja teuhaamiseen.
-- Eikö hän olla sivistynyt? Jan kysyi ihastuneena ja kumartui
pienokaisen puoleen. -- Ah, sinä suloinen, herttainen Melisse!
-- Niin, hänestä täytyy tulla hänen kaltaisensa, Jan -- yhtä hyvä ja
yhtä suloinen ja yhtä kaunis, Cummins keskeytti hänet lempeästi.
Puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pääsi häneltä, kun hän linkutti
takaisin omalle vuoteelleen ja jätti Janin leikkimään pienokaisen
kanssa.
Illalla, himmeässä, hehkuvassa öljylampun valossa ryhtyivät Jan Thoreau
ja John Cummins juhlallisesti pohtimaan sitä suurta pulmaa, joka äkkiä
oli tullut heidän elämäänsä. Näistä molemmista siihen ei liittynyt
mitään leikillisyyden käsitettä, sillä heidän haltuunsa oli uskottu
jotain, jota varten Jumala ei ollut heitä luonut. Jos nainen olisi
ollut siinä, hän olisi nauranut heille ja kymmenellä sanalla
ilmoittanut heille kaikki salaisuudet, joita maailmassa on kätkettynä
äidin ja lapsen välille, mutta kun hän oli heidät jättänyt, hän oli
heille antanut jotain, joka oli elämää, hänen kaltaistaan, ja kuitenkin
salaperäistä.
Jos kohtalo olisi suonut Maballan Melissen äidiksi, siitä ei
milloinkaan olisi muodostunut mitään salaperäistä. Hän olisi kehittynyt
yhtä luonnollisesti kuin suden tai ilveksen pentu, villin maailman
villiolennoksi; hän olisi lumikylvyissä tullut lihavaksi ja tukevaksi;
villien selkäkopassa suoraksi kuin nuoli, vireäksi ja luonnolliseksi
olennoksi yksinäisyydessään, johon sukupolvet ja vuosisadat olisivat
antaneet hänelle syntymäoikeuden. Mutta Melisse oli äitinsä kaltainen.
Nuo molemmat, jotka viittoivat hänen tulevaisuuttaan, uneksivat hänestä
tulevaksi tämän äidin kuvan. Tämä unelma loi lohtua Cumminsin sydämeen,
kun hänen vaimonsa kuoli. Se loihti onnellisia ajatuksia Janin rintaan.
Mutta se päättyi kovaan iskuun, kun Maballa toi ympäristönsä keinoja
heidän henkisten toiveidensa näköpiiriin.
Cumminsin tietämän mukaan valkoista naista ei ollut lähempänä kuin Fort
Churchillissa, kolmensadan kilometrin päässä. Koko tällä alueella hän
ei tuntenut enempää kuin kaksi puhtaasti valkoista miestä; ne olivat
Williams ja hän itse. Pikku Melisse hupeni auttamattomasti villeyden
maailmaan -- rehellisen, ylvään, suurenmoisen villiyden, mutta
villiyden silti --, ja ajatus siitä löi pelon ja pahojen aavistusten
varjoja näiden molempien yli, joitten elämänradalle pulma äskettäin oli
sattunut.
Myöhään yöhön, Melissen nukkuessa, he neuvottelivat vakavasti asiasta;
ja mitä enemmän he neuvottelivat, sitä suurempana kajasti pulma heidän
edessään. Cummins kuvitteli mielessään jo alkavansa nähdä Melissessä
muutoksen merkkejä. Hän oli aivan mielettömästi ihastunut niihin
koristeihin, joita Maballa antoi hänelle, ja se oli villiintymisen
merkki. Hän piti siitä, että sai ylleen intiaanien selkäkopan, mikä
samoin oli merkki siitä; eikä hän ollut lumikylvystä kuollut -- siinä
lisänäyte.
Niin pitkälle taaksepäin kuin Cummins saattoi muistaa, hän ei
milloinkaan ollut joutunut tekemisiin valkoisen pienokaisen kanssa. Jan
oli yhtä tietämätön; he päättivät kuitenkin ryhtyä heti tarmokkaisiin
toimenpiteisiin. Maballaa piti huolellisesti pitää silmällä ja hillitä.
He molemmat -- John Cummins ja Jan Thoreau -- halusivat tehdä
pienokaisesta hänen kaltaisensa, joka uinui jättiläishongan alla.
-- Hän olee sivistynyt, Jan sanoi lopuksi, -- meidän olee pakko
säilyttää hänet sivistyneenä!
Cummins laski totisena sormillaan. Pikku Melisse oli nyt neljän
kuukauden ja kahdeksantoista päivän vanha.
-- Huomenna teemme hänelle sellaiset lastenvaunut kuin etelässäkin
käytetään. Häntä ei saa kantaa kopassa!
-- Ja minä opettaa hänelle soittoa, Jan kuiskasi säihkyvin silmin. --
Se kuuluu sivistyneiden tapaan!
Äkkiä Cumminsin kasvot kirkastuivat, ja hän osoitti rievulla peitettyä
laatikkoa, joka oli huoneen nurkassa.
-- Tuolla on kirjoja -- hänen kirjojaan, Jan, hän sanoi hiljaa ja
vapisevalla äänellä. Hän nilkutti poikki huoneen, laskeutui polvilleen
laatikon viereen ja veti rievun pois. Jan painui polvilleen hänen
viereensä. -- Siinä on hänen kirjojaan, hän toisti melkein nyyhkyttäen,
ja pää painui rintaa vasten. -- Nyt -- annamme me ne -- Melisselle!
Liikutuksesta vapisten hän veti kirjat esille, yhden erältään --
tusinan kuluneita, tomuisia niteitä, jotka nyt kertoivat enemmän kuin
John Cummins olisi milloinkaan saanut tietää siitä naisesta, jonka hän
oli kadottanut. Nämä niteet olivat seuranneet häntä erämaahan tuosta
toisesta maailmasta, jonka hän ennemmin oli tuntenut. Ne todistivat,
kuinka rakkaina hän oli pitänyt niitä, näitä risaisia lehtiä, jotka oli
paikattu sadoista kohdin. Hitaasti otti mies ne ja painoi niitä
rintaansa vasten ja piti vaieten niitä siinä, ikään kuin pidellen
niiden omistajatarta, ja yhä hän taisteli liikutustaan vastaan.
Jan pisti kätensä syvemmälle laatikkoon ja otti esiin jotain muuta --
joitakuita sanoma- ja aikakauslehtiä, yhtä rikkinäisiä ja kuluneita
kuin kirjatkin. Näitten toisten aarteitten joukossa oli tauluja -- ja
nämä esittivät noita sivistyksen ilmiöitä, joita Jan ei milloinkaan
ollut nähnyt ja jotka alussa tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Riemu
silmissä hän piti värikästä muotikuvaa John Cumminsin edessä.
-- Tässä olee tauluja Melisselle! hän kuiskasi innokkaasti. -- Me
opettaa häntä -- me näyttää hänelle -- me kertoo hänelle sivistyneistä
ihmisistä!
Cummins pani kirjat yksitellen takaisin, hetkisen jokaista hellästi
katsellen ja pyyhkien ja puhaltaen tomua pois niiltä. Viimeistä, joka
oli rikkinäisempi ja kuluneempi kuin kaikki muut, hän katseli kauan. Se
oli pieni Raamattu, hänen vaimonsa Raamattu, kulunut ja sormeiltu,
säälittävä kurjassa asussaan.
-- Tätä hän rakasti, Jan, hän sanoi kyyneliään pidätellen. -- Tätä
rikkinäistä vanhaa kirjaa rakasti hän enemmän kuin mitään muuta, ja
pikku Melissen täytyy myös rakastaa sitä. Melissestä täytyy tulla
kristitty!
-- Oi niin, pikku Melissen pitää rakastaa suurta Jumalaa! Jan sanoi
hiljaa.
Cummins nousi ylös ja seisoi hetkisen katsellen nukkuvaa lasta.
-- Lähetyssaarnaaja tulee Fort Churchillista puhumaan erämiehillemme,
heidän kotiin saavuttuaan! Silloin hänet kastetaan!
Kuin kissa Jan hyökkäsi pystyyn, hänen silmänsä salamoivat, hänen
pitkät, laihat sormensa puristautuivat nyrkkiin, koko hänen ruumiinsa
vapisi.
-- Ei -- ei, lähetyssaarnaaja ei kastaa! hän huudahti. -- Hän tulee
hyväksi ja rakastaa suurta Jumalaa -- mutta lähetyssaarnaaja ei saa
kastaa häntä! Ei -- ei -- ei!
Kummastuneena Cummins kääntyi häneen päin. Jan Thoreau näytti kuin
olisi menettänyt järkensä, pelottava kiihko raateli koko hänen
olemustaan. Niin ketterä ja rohkea kuin Cummins olikin, hän astui
tahtomattaankin askelen taaksepäin, ja itsepuolustusvaisto sai hänet
kohottamaan kätensä ikään kuin vihollista torjuakseen.
Jan havaitsi nämä molemmat liikkeet, ja epätoivoisesti kirkaisten kätki
hän kasvot käsiinsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut oven
ja kiitänyt ulos pimeyteen, Cumminsin ehtimättä sanaakaan äännähtää.
Nopeana kuin salama hän näkyi juoksevan kohti metsänreunaa, ja Cummins
huusi häntä -- mutta turhaan.
Janin aivot paloivat kuin tuli, ja hänen huuliltaan pääsi voihkaus
toisensa perästä. Kiirehtien ja uupumatta hän juoksi eteenpäin, kunnes
vaipui hangelle kaukana siitä paikasta, minne oli jättänyt John
Cumminsin. Hänen silmissään paloi vielä sama kummallinen hehku, hänen
sormensa ojentuivat ja puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet
tunkeutuivat lihaan, ja hän mainitsi yhä uudelleen ja uudelleen hiljaa
pikku Melissen nimeä.
Joka hetki kuvastui myrskyisissä tunteissa yhä selvemmin ja selvemmin
se, mitä häipymättömästi oli painunut Jan Thoreaun aivoihin. Tämä taulu
näytti ensin epämääräiseltä ja varjomaiselta, kalpeine, väräjävine
piirteineen, mutta sitten se vähitellen selveni, ja hän näki silloin
ensiksi eräiden naiskasvojen lempeät, suloiset ääripiirteet, ja sitten
suuret, synkät, tummat silmät, samanlaiset kuin hänen omansakin -- ja
näiden silmien edessä, jotka katselivat häntä valtaavalla rakkaudella,
häipyi Janilta kaikki muu. Tuli sammui hänen silmistään, sormet
höltyivät, ja hetkisen kuluttua hän kömpi vapisten hangesta ja palasi
majalle.
Cummins ei tehnyt mitään kysymyksiä. Hän tarkkaili vuoteestaan Jania ja
katseli äänettä, kuinka poika riisuutui ja meni makuulle, ja seuraavana
aamuna hän oli unohtanut koko jutun. Kaikki käsin koskettamaton
sisältää vain vähän viihdykettä yksinkertaisille ihmisille, jotka
asuvat pohjoisen napapiirin seuduilla. Heidän elämänsä on yhtämittaista
taistelua, heidän ilonsa on tuon taistelun onnistuminen. Sellainen
yksinäisyydessä ja taistelussa oleminen suo vain vähän sijaa
uteliaisuudelle. John Cumminsin luonto johti hänet siis unohtamaan
kaiken tapahtuneen, niin kuin hän olisi unohtanut, jos vetokoira olisi
juossut matkoihinsa ja palannut jälleen takaisin. Ja tapahtuneessa hän
ei nähnyt mitään murhenäytelmää, ei sen oirettakaan.
Janin omituinen mielenliikutus ei enää uudistunut. Hän ei sanoin eikä
töin enää osoittanut sellaisen jälkeäkään, ja koko asia tuntui
unohtuneen.
Pikku Melissen kasvatus alkoi heti, leirin vielä ollessa tyhjänä. Se
alkoi ensi sijassa Maballasta. Tämä tuijotti mykkänä ja hämillään
kumpaankin olentoon, jotka kertoivat hänelle merkillisiä asioita
lastenkasvatuksesta -- asioita, joista hän ei konsanaan ollut kuullut
edes puhuttavan. Hänen äidinvaistonsa heräsi, mutta cree-heimon
lujamielisyydellä hän salasi sen kokonaan.
Hänen nahanvärisillä kasvoillaan ei tapahtunut pienintäkään muutosta
Cumminsin juhlallisesti selittäessä, että Melisselle oli tulossa
hampaita. Hän istui jörönä ja katseli, kuinka nuo molemmat lattialle
levitetyllä karhuntaljalla turhaan koettivat saada Melisseä käyttämään
jalkojaan. Melissellä oli hyvin hauskaa, ja hän nautti siitä täysin
siemauksin; päivien kuluessa ja leirin pysyessä autiona, Cummins ja Jan
viettivät siten suuren osan aikaansa polvillaan. Heidän silmissään
edistyi lapsi ihmeteltävästi. He näkivät pienokaisen ruumiillisesti
kasvavan kummastuttavan joutuisasti, ja he näkivät lukemattomia
jatkuvan henkisen kehityksen oireita. Hän oli ihastuksissaan saadessaan
nyppiä Janin viulunkieltä, mikä oli ilmeinen merkki hänen
soitannollisista lahjoistaan. Hänet saivat haltioituneeksi muotilehden
kauniit kuvat. Miettivänä ja kysyvänä hän hypisteli niitä tai koetti
syödäkin niitä, mikä oli kaikista merkeistä monimielisin.
Viikkoja vieri, ja Williams palasi etelän metsistä. Mukee seurasi
häntä. Per-ee tuli takaisin eskimojen luota, melkein nälkään
nääntyneenä, ja häneltä oli varastettu puolet koirista. Pohjoisesta,
idästä, lännestä ja etelästä palasivat leirin turkiseläinten pyytäjät.
Elämä alkoi uudelleen. Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivän aurinko
lämmitti. Suuren muutoksen päivät lähestyivät. Ja kun ne tulivat, oli
Cumminsilla ja Janilla, ainoilla toimitusmiehen väestä, paikat
polvissa.
6