Pulma

Seuraavina päivinä tapahtui yhtä ja toista sellaista, mitä ei Jan

voinut eikä yrittänytkään ymmärtää. Hän ei puhunut paljoa, ei edes

Cumminsille. Hän kuunteli sen sijaan ja antoi silmiensä vastata, tai

vastasi kummallisilla olkapäiden kohautuksilla, jotka saivat hänen

hiuksensa epäjärjestykseen.

Noille leirin harvoille yksinkertaisille sieluille hän toi

tuntemattomasta erämaasta mukanaan enemmän kuin nälkään nääntyneen

ruumiinsa, ja siinä oli syy kaikkeen siihen, mitä hän ei voinut

ymmärtää.

Ei kukaan ihminen saanut hänestä tietää enempää kuin Cumminskaan. Edes

Mukeelle hän ei kertonut muuta kuin saman yksinkertaisen tarinan. Hän

selitti aina, että hän tuli pohjoisesta päin -- siis Barren Landsista;

ja Barren Lands merkitsi kuolemaa. Kenenkään ei ollut onnistunut

milloinkaan tulla sen kautta, niin kuin Jan; ja toisenlaisessa

tilanteessa ja muissa olosuhteissa olisi Cummins ja hänen väkensä

luullut hänen olevan järjiltään.

Mutta toisetkin olivat kuulleet tuon kummallisen, vienon soiton, joka

vaimon kuolinyönä oli tunkeutunut metsän syvyydestä, ja ihmeellisiä

ajatuksia oli herännyt heissä, niin kuin Cumminsissakin. He tunsivat

vain nimeksi Jumalaa sellaisena kuin Jumalasta saarnataan; mutta muulla

tavoin he tiesivät Hänestä paljon. He tiesivät, että Jan Thoreau oli

tullut enkelien lähettiläänä, että naisen sielu oli kiitänyt häntä

vastaan, ja että hän tyynesti oli päästänyt viimeisen hengenvetonsa

Cumminsin rinnoilla, pojan soittaessa. Poika tuli siis laihoine,

tunteellisine kasvoineen ja suurine kauniine silmineen olemaan osa

siitä, mitä nainen oli heille rakastettavaa jättänyt. Osana hänestä he

pitivätkin häntä, kyselemättä sen lähemmin, kuka hän oli tai mistä hän

tuli.

Tavallaan poika korvasikin häntä. Nainen oli tuonut muassaan jotain

uutta ja suloista heidän yksitoikkoiseen, ikävään elämäänsä, ja hänkin

toi muassaan jotain uutta ja suloista -- viulunsoittonsa. Hän soitti

heille iltaisin toimitusmiehen konttorissa; ja näissä tilaisuuksissa he

tunsivat, että Cumminsin vaimo oli heitä aivan lähellä ja että hän

puhui heille Jan Thoreaun viulun kautta.

Soitto oli sellaista, mikä jo aikoja sitten oli hävinnyt heidän

elämästään. Muutamat eivät olleet sitä milloinkaan kuulleet. Vuosia

taaksepäin oli Williams joutunut leiriin, jossa oli hanuri. Cummins oli

kuullut soittoa, enemmän kuin kaksi vuotta takaperin käydessään

sivistyneissä seuduissa noutamassa vaimoaan. Muille se oli salaperäistä

loihtua, joka liikutti heitä sielunsa sisintä myöten ja ilmaisi heille

monenlaista, mikä oli kauan ollut kätkettynä menneisyyden tomuun.

Nämä toimitusmiehen konttorissa vietetyt tunnit olivat oikeita

riemunhetkiä Janille. Kun hän istui laatikolla, selkä seinää vasten,

pää taaksepäin taivutettuna, mustat silmät loistaen, pitkien hiusten

suodessa hänen kasvoilleen puolijylhän kauneuden, hän oli noista

tuimista miehistä enemmän kuin kuningas. He kuuntelivat liikkumattomina

ja äänettöminä; eikä hänen lopettaessaan kuulunut hiiskahdustakaan,

ennen kuin hän oli käärinyt viulunsa karhunnahkaan ja palannut John

Cumminsin ja pikku Melissen luo. Jan ymmärsi äänettömyyden ja piti sen

sinä, miksi se oli aiottu.

Mutta pikku majan kuulijakunnasta Jan halusi eniten saada olla yksin

pikku Melissen kanssa. Kun kevät saapui ja metsästysaika lähestyi, ja

koko erämaassa sadoin kilometrin ympäri leiriä kulki ristiin rastiin

eri heimojen turkismetsästäjiä, saattoi Cummins olla poissa päiväkausia

yhteen menoon, tehdäkseen yhtiön lukuun uusia sitoumuksia ja kauppoja

tulevia turkismarkkinoita varten.

Tänä vuonna oli kovaa kilpailua, sillä Revillonit -- yhtiön

ranskalaiset kilpailijat -- olivat asettaneet leirinsä kolmesataa

kilometriä länteen päin, ja huhu levisi, että he aikoivat antaa

kuusikymmentä naulaa jauhoja yhtiön tarjoamien neljänkymmenen asemesta,

ja neljä jalkaa verkaa kolmen sijasta. Nyt piti Williamsin ja hänen

väkensä toimia vireästi, ja toimitusmies itse syöksyi erämaahan. Mukee

-- puoliverinen -- kiersi heimolaistensa keskuudessa pitkin koko

uudisasutuksen rajaa ja kiihotti heitä kaunopuheisuudellaan -- uusilla

lupauksilla ja ankarasti tuomiten lännen tungettelijoita. Vanha Per-ee,

jolla oli hieman eskimoverta suonissaan, meni rohkeasti koirineen

tapaamaan kaukaisesta pohjolasta tulevaa pientä tummaa kansaa, joka

saapui etsimään kettuja ja nälkäisiä jääkarhuja, kun nämä olivat

ajelehtivilla jäälautoilla kulkeutuneet omasta maailmastaan. Nuori

Williams, toimitusmiehen poika, seurasi Cumminsia, ja muut yhtiön

miehet lähtivät etelään ja itään.

Leiri jäi autioksi ja elottomaksi. Kylmilleen jääneiden majojen ikkunat

olivat paksun jään peitossa. Toimitusmiehen konttorissa oli myös kaikki

hiljaista ja kuollutta. Koirat olivat poissa, ja sudet ja ilvekset

uskalsivat joka yö tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tässä

yksinäisyydessä pysyttelivät harvat puoliveriset ja intiaanilapset

huoneessa, ja Williamsin lihava ja laiska chippeway-vaimo piti yhtiön

varastohuonetta tiukasti salvassa.

Tässä hiljaisuudessa ja elottomuudessa Jan Thoreau tunsi uutta ja alati

kasvavaa onnea. Hänestä oli elävä ääni jotain ankaraa ja viiltävää;

lepo -- unen kuollut, sykkimätön lepo -- tuntui hänestä ihanalta.

Silloin hän unelmoi, ja silloin hänen sormensa tekivät viululla uusia

havaintoja.

Hän lähetti usein Maballan -- intiaaninaisen, joka hoiti Melisseä --

juttelemaan Williamsin vaimon kanssa, niin että hän sai olla yksinään

lapsen kanssa. Tällöin, kun ovi oli suljettu muulta maailmalta, siinä

olikin toinen Jan Thoreau kyyrysillään polvistuneena pienokaisen

vuoteen ääreen. Silloin hänen kasvoillaan hehkui suuri, kalvava kiihko,

jonka hän muulloin salasi. Hänen kauniit silmänsä säihkyivät, hän

kuiskaili ja rupatteli pienokaisen kanssa, hyräili ja soitti hiljaa

viuluaan ja painoi päänsä niin alas, että tämä pienillä kätösillään

saattoi koskettaa hänen hiuksiaan.

-- Ah, sinä pieni valkoinen suloenkeli! hän saattoi huudahtaa

pienokaisen tukistellessa häntä. -- Minä rakastaa sinua niin -- minä

rakastaa sinua ja jää ainiaaksi tänne soittamaan sinulle! Oi, Jumalani,

sinusta tulee suuri, kaunis, valkoinen enkeli, hänen kaltainen!

Hän saattoi nauraa ja soperrella ja jokeltaa kuin äiti, sillä tällöin

oli Jan Thoreaun kieli yhtä kaunopuheinen kuin hänen viulunsakin.

Välillä Melisse kuunteli ikään kuin olisi ymmärtänyt ne ihmeelliset

asiat, joista poika puhui hänelle. Pienokaisen oli tapana maata

selällään, häntä katsellen, pienillä punaisilla kätösillään puristaen

lujasti jousta tai peukalo suussa. Ja mitä kauemmin hän näin makasi ja

yhä katseli poikaan, sitä enemmän tämä vakuuttui, että lapsonen ymmärsi

häntä; hänen äänensä muuttui lempeäksi ja matalaksi, ja hänen silmänsä

saivat hellän ilmeen, kun hän kertoi pienokaiselle asioita, joiden

kuulemisesta John Cummins olisi antanut paljon.

-- Jokin päivä sinä ymmärtää, minkätähden tämä olee tapahtunut,

suloinen Melisse, hän kuiski ja nojautui hänen ylitseen, niin että

pienokainen oli vähällä pistää häntä silmään. -- Silloin rakastaa sinä

Jan Thoreau!

Toisin ajoin ei Jan puhunut, vaan pikku Melisse hänelle; ja silloin hän

oli onnellisempi. Kun pienokainen sätkytteli ja potki ja päästi

kummallisia ääniä, hän saattoi istua hiljaa ja katsella häntä yhtä

ylpeästi ja onnekkaasti kuin naarasilves poikastensa ensimmäisiä

kömpelöitä kuperkeikkoja.

Kun Melisse kerran nousi hetkiseksi pystyyn ja nauraen ja kuherrellen

puoleksi ojensi käsivarsiaan häntä kohti, häneltä pääsi riemuhuuto; hän

painoi kasvonsa lapsen kasvoja vasten ja teki sellaista, mitä ei

milloinkaan ennen ollut uskaltanut -- suuteli häntä. Tästä pienokainen

kuitenkin pelästyi ja alkoi huutaa niin, että Jan aivan suunniltaan

säikähtyneenä hyökkäsi hakemaan Maballaa. Sitten kesti kauan, ennen

kuin Jan taas uskalsi suudella häntä.

Ollessaan nämä kaksi viikkoa yksinään leirissä, Jan pääsi selville

siitä suuresta pulmasta, jonka hän ja John Cummins olivat saaneet

ratkaistavakseen. Toisen viikon viimeisinä päivinä hän vietti aikansa

suureksi osaksi kuljeskelemalla metsänreunassa, etsien peuroja, jotta

olisi ollut kylliksi lihaa koirille ja miehille näiden kotiin

saapuessa. Eräänä iltapäivänä hän tuli aikaisin kotiin, himmeän

auringon vielä ollessa ylhäällä, ja hänellä oli mukanaan myskihärän

lihat. Kun hän hinteline vartaloineen saapui metsänreunaan, taakan

painosta melkein kaksinkerroin taipuneena, kohtasi häntä pienellä

hakkuupaikalla kauhea näky.

Polvillaan heidän majansa edessä pyöritteli Maballa innokkaasti

puolialastonta pikku Melisseä pehmeässä lumikinoksessa -- siten, niin

kuin hän täydellisesti ja lujasti uskoi, uskollisesti ja

omantunnontarkasti täyttäen velvollisuutensa. Kirkaisten Jan heitti

taakkansa luotaan ja hyökkäsi häntä kohti kuin peto.

-- Taivas -- te tappaa -- tappaa pikku Melisseä! hän kirkui ja tempasi

itselleen paleltuneen lapsen. -- Jumala -- hän ei olla villi -- hän

olee sivistynyt -- sivistynyt!

Ja hän hyökkäsi majaan lapsonen sylissään, purkaen kokonaisen

sadattelutulvan hämmästyneelle ja pelästyneelle Maballalle.

Jan jätti myskihärän jäännökset susille ja ketuille. Hän astui hankeen

ja löysi puolitusinaa muita lumivakoja, joissa avuton Melisse oli

ottanut jääkylmiä kylpyjään. Hän rupesi nyt pitämään Maballaa silmällä,

tuntien uutta, kasvavaa kauhua, ja ainakin viisikymmentä kertaa

päivässä sanoi hän tälle:

-- Melisse ei olla villi! Hän olee sivistynyt -- samoin kuin hänkin! --

Ja samalla hän viittasi jättiläishongan alle kaivettuun yksinäiseen

hautaan.

Viimein asia selvisi Maballalle. Melisseä ei saanut ottaa ulos ja

kieritellä lumessa; hän siis otti lunta sisälle ja hankasi sillä

Melisseä!

Kun Jan huomasi tämän, hänen kielensä kääntyi niin kauheisiin

äännähdyksiin, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin julmiksi, että Maballa

alkoi ymmärtää lumen olevan kerrassaan kiellettyä -- sekä sisällä että

ulkona -- pikku Melissen ruumiillisessa kehittämisessä.

Tämä oli pulman alku, ja se kasvoi ja esiintyi koko tavattomassa

tärkeydessään päivää ennen Cumminsin palaamista erämaasta.

Viikon ajan oli Maballa lasketellut hämäriä viittauksia jostain

kummallisesta, jota hän ja toimitusmiehen puoliverinen vaimo puuhasivat

pienokaiselle. Vilaukselta Jan näki monen kerran jonkun oudon pukineen,

täynnä helmiä ja koreita nauhoja, joitten sanottiin tuottavan pikku

Melisselle ääretöntä iloa. Päivää ennen Cumminsin saapumista Jan tuli

sisään -- hän oli ollut ulkona metsässä ja hakannut puita -- ja meni

suoraan kehdolle. Se oli tyhjä. Maballa oli poissa.

Äkillinen pelko säväytti häntä läpikotaisin, ja hän hyökkäsi takaisin

majan ovelle, valmiina huutamaan intiaaninaisen nimeä.

Muuan ääni sai hänet kuitenkin pysähtymään -- Jan Thoreausta suloisin,

vienoin ääni maailmassa -- ja hän pyörähti kuin kissa. Melisse hymyili

ja antoi kummallisia, ystävällisiä pikku merkkejä pöydältä. Siellä

seisoi hän suorana, puserrettuna jonkinlaiseen ruumisarkun muotoiseen

koteloon, mistä vain pienet valkoiset kasvot pistivät esiin, ja Jan

ymmärsi, että tämä oli Maballan yllätys. Melisse villilapsen

selkäkopassa!

-- Melisse, minä sanoo sinulle, ei sinä olla villi! hän huusi ja juoksi

pöydän luo. -- Sinun pitää olla sivistynyt! Sinä ei saa olla kuin villi

lapsi -- ei vaikka kaksikymmentätuhatta paholaista tulee ottaa Jan

Thoreaun!

Ja samalla päästi hän pienokaisen vankeudestaan, heitti Maballan käsien

työt ulos hangelle ja odotti kärsimättömästi John Cumminsin paluuta.

5