Cumminsin vaimo meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Paljain päin,
kasvot auki riippuvien hiuksien ympäröiminä, huulet lujasti yhteen
puristettuina, pidättääkseen suruaan, menivät leirin harvat miehet yksi
erältään pikku majaan luomaan viimeisen silmäyksen hänen piirteisiinsä.
Paitsi heidän hillittyjä askeleitaan ei kuulunut mitään muuta kuin
nyyhkyttävää valitusta, joka tunki vanhan toimitusmies Williamsin
parran läpi.
Sitten he kantoivat hänet aivan metsän reunaan raivatulle paikalle; ja
jättiläismäisen hongan juurelle, joka kohosi kuin vartija pilviä kohti,
he laskivat hänet jäätyneeseen maahan. Huohottaen Williams luki
muutamasta vanhan Raamatun irtireväistystä lehdestä, ja raa'at miehet,
jotka seisoivat hänen ympärillään, painoivat päänsä rintaansa vasten,
ja ankarat nyyhkytykset pudistelivat heidän voimakkaita ruumiitaan.
Lakattuaan lukemasta hän ojensi pitkät käsivartensa yli pään ja huusi
väräjävällä äänellä:
-- Pitäköön suuri Jumala Cumminsin vaimon!
Hautaa umpeen luotaessa kuului metsänreunasta vienoja, hillittyjä
säveliä -- ne lähtivät Jan Thoreaun viulusta. Ei yksikään ihminen
maailmassa olisi voinut sanoa, mitä hän soitti, sillä siinä oli Janin
sielua -- siinä soitossa -- välillä hurjaa ja välillä vienoa, siinä oli
jotain kummallista perinnäistä suloutta, joka oli tullut osalliseksi
siitä kuvasta, mikä hänen sykkivään sydämeensä oli kätkettynä.
Hän soitti, kunnes vain korkea mänty ja John Cummins olivat jäljellä
yksinäisen haudan ääressä. Kun hän lopetti, mies astui hänen luokseen,
ja sitten menivät he yhdessä pikku majaan, missä nainen oli elänyt.
Majassa oli nyt jotain uutta -- pieni valkoinen elävä olento, jota
muuan intiaaninainen hoiti. Poika seisoi Cumminsin vieressä, katsellen
sitä ja vapisten.
-- Oi, hän kuiskasi, ja hänen suuret silmänsä hehkuivat. -- Se ole
pikku valkoinen enkeli!
-- Se on pikku Melisse, mies vastasi.
Ja hän lankesi polvilleen, painaen surulliset kasvonsa tuohon uuteen
elämään aivan kiinni, uuteen elämään, mikä tulisi saamaan hänen
paikkansa, joka äsken oli mennyt pois. Jan tunsi mielialansa kovin
kummalliseksi, ja hänkin laskeutui polvilleen John Cumminsin viereen --
se oli lapsen ensimmäistä rukousta.
Tästä hetkestä alkaen, jolloin he majassa ensi kerran polvistuivat
pikku olennon ääreen, liittyivät Jan Thoreau ja John Cummins toisiinsa
siteillä, joita olisi kenenkään ihmisen ollut vaikea katkaista.
Seisottuaan useampia minuutteja ja katseltuaan pikku Melisseä, Jan
katsahti Cumminsin kasvoihin ja kuiskasi hiljaa sen sanan, joka creen
kielellä merkitsee isä.
Tämä oli hänen ensimmäinen vetoamisensa pikku Melissen puolesta.
Hänen uudestaan katsahtaessaan lapseen, tämä sätkytteli ja potki
samalla tavoin kuin hän oli nähnyt sudenpoikasten teutaroivan, ennen
kuin ne saavat silmät. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Varovasti
kuin olisi ollut tekemisissä hehkuvan raudan kanssa hän ojensi laihan
kätensä, ja kun hänen sormensa äkkiä kosketti jotain pehmeää ja
lämmintä, hän veti sen nopeasti takaisin, ikään kuin häntä olisi
polttanut.
Kun Jan illalla otti viulunsa mennäkseen Mukeen majaan, Cummins laski
molemmat suuret kätensä pojan olkapäille ja sanoi:
-- Jan, kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?
Jan ojensi kätensä ja heilutti sitä pohjoista kohti.
-- Jan Thoreau, hän vastasi yksinkertaisesti. -- Tämä olee minun viulu.
Me tulimme yhdessä läpi suuren lumen.
Cummins tuijotti kuin hän olisi nähnyt ihmeellisen taulun pojan
silmissä. Hän irrotti kätensä ja meni ovelle. Kun he yksinään seisoivat
ulkopuolella, hän osoitti tähtiä ja unimaista, hopeanhohtoista harsoa,
jonka äsken kohonneet revontulet heittivät pohjolan taivaalle.
-- Sano minulle vielä, mistä sinä tulet, Jan!
Ilman epäilystä näytti poika pohjoista kohti.
-- Me olemme viikon nähneet nälkää paksussa lumessa. Minun viulu olee
pitänyt sudet iltasin kaukana.
-- Kuulepas, Jan, etkö tullut tuolta tai tuolta tai tuolta?
Cummins kääntyi hitaasti ensin itään ja Hudsoninlahtea kohti, sitten
etelään ja viimein länteen päin. Enemmän kuin tavallista uteliaisuutta
oli hänen jännittyneessä ilmeessään, kun hän uudelleen kysyen katseli
Jan Thoreauta.
Poika kohautti olkapäitään, ja hänen silmänsä säihkyivät.
-- Ei olee valhetta, että Jan Thoreau ja hänen viulu olevat tulleet
läpi paksun lumen, hän vastasi hiljaa. -- Se ei olee valhetta.
John Cumminsin kosketuksessa oli nyt jotain enemmän kuin
ystävällisyyttä. Vaikkei Jan voinutkaan ymmärtää sitä, hän meni
Cumminsin mukana majaan. Tämän silmät ilmaisivat enemmän kuin
ystävyyttä hänen taas laskiessaan kätensä pojan olkapäille; Jan ei
voinut käsittää tätäkään.
-- Täällä on hyvää tilaa -- nyt, Cummins sanoi kolkolla äänellä. --
Tahdotko jäädä pikku Melissen ja minun luokse?
-- Pikku Melissen luo! poika toisti huoahtaen. Vaieten hän riensi pikku
vuoteen ääreen ja laskeutui siihen polvilleen, laihat hartiat
etukumarassa, pitkät, mustat hiukset kiiltäen lampunvalossa, ja melkein
ilosta nyyhkien. -- Minä -- minä -- pysyy pienen valkoisen enkelin
luona iäksi! hän kuiskasi. Selvästikin hänen sanansa olivat aiotut vain
lapsen kuultavaksi. -- Jan Thoreau jää -- ja täällä myös olee viulu!
Sen antaa minä teille -- ja soittoni!
Ja samalla hän asetti kalliin viulunsa poikittain pienokaisen
vuoteelle.
4