Jan Thoreau soitti hiljaa viuluaan tuokion vielä sittenkin kun
viimeinen heikko hengähdys oli kirvonnut naisen huulilta, John
Cumminsin sydäntäsärkevä nyyhkytys sai hänet lopettamaan. Hellästi kuin
olisi nainen vaipunut suloiseen uinahdukseen, josta pelkäsi
herättävänsä hänet, mies irrotti kätensä ja laski vaimonsa pään
pielukselle, ja tuijottavin, tummin silmin Jan painoi viuluaan
ryysyiselle povelleen ja katseli Cumminsia, kun tämä silitteli
kiiltäviä hiuksia ja kauan ja ahnaasti hän silmäili tyyniä, kalpeita
kasvoja.
Cummins kääntyi häneen päin, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa
majan himmeässä valossa. Silloin Jan Thoreau ymmärsi, mitä oli
tapahtunut. Hän painoi viuluaan lujemmin itseään vasten ja kuiskasi:
-- Valkoinen enkeli olee poissa!
Cummins nousi paikaltaan hitaasti kuin äkkiä vanhentunut mies.
Laahustavin askelin hän meni ovelle ja hoipersi yön kelmeään
tähtivaloon.
Jan seurasi perässä; hänkin horjui -- sillä soitto oli vaatinut häneltä
ponnistuksia, jotka olivat vieneet hänen viimeiset voimansa.
Keskilattialle päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmistään loisti
jylhä, kummallinen suru, hänen tuijottaessaan kuolleen kalpeita kasvoja
-- kuolemassakin kauniita, niin kuin ne olivat olleet elämässä, ja
kuvastaen vielä jotain elämän sävyisyyttä. Kerran maailmassa -- kauan,
kauan sitten -- hän oli nähnyt sellaiset kasvot, joihin hän oli
kiintynyt suurella, sydämellisellä rakkaudella.
Jokin veti häntä sille paikalle, missä John Cummins oli ollut
polvillaan, ja hänkin polvistui ja tuijotti ahneesti ja kaihoten,
kuten Cummins oli tehnyt. Hänen valtimonsa löi vain heikosti,
seitsemänpäiväisen paastoamisen tuottama raukeus hämärsi hänen
silmänsä, tietämättään hän vaipui vuoteelle, ja hänen laiha kätensä
sattumalta kosketti silloin naisen pehmeitä, kauniita hiuksia. Häneltä
pääsi tukahdutettu huudahdus, nopeana kuin salama hän kavahti
jalkeille, ja ikään kuin vain yksi keino olisi tämän kosketuksen
sovittanut, hän asetti viulunsa olkapäätään vasten ja soitti muutaman
minuutin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin kuolleen henki ja hän itse
voinut kuulla sitä.
Cummins oli sysännyt oven kiinni jälkeensä; mutta miehet, jotka
valvoivat, olivat kuitenkin nähneet, että se oli avattu. Ovi toisensa
jälkeen avautui, keltaiset valojuovat kimmeltelivät kovaksi poljetulla
lumella, ja varjomaisia hahmoja astui ulos kuulemaan, mitä tietoa hän
oli heille tuomassa pikku majasta.
Lukuunottamatta näitä valonpilkahduksia ei ollut havaittavissa mitään
liikettä, ei kuulunut mitään ääntä. Tummat varjot seisoivat
hievahtamattomina. Vetokoiran kolkko ulvonta muuttui kimakaksi
uikutukseksi, kun joku potkaisi sitä saadakseen sen vaikenemaan. Mukeen
isä tukahdutti koleata yskäänsä paksuun karvalakkiinsa, pistäessään
päänsä ulos metsän reunassa sijaitsevan majansa ovesta.
Parikymmentä silmää seurasi Cumminsia, kun hän astui lumelle, ja
katsojien yksinkertaiset, uskolliset sydämet sykkivät hirveästä
jännityksestä, hänen sanojaan odotettaessa.
Välillä tapahtuu, että kokonainen kansakunta ikään kuin lakkaa
hengittämästä kuolevan päällikkönsä viimeisinä hetkinä, ja
koettelemuksen mustat siivet laskeutuvat yli hänen kansansa ja käärivät
sen kauheaan synkkyyteen ja vielä kauheampaan pelkoon; ja samalla
tavoin -- sillä suurin kaikista murhenäytelmistä oli tullut heidän
pieneen maailmaansa -- Cumminsin ystävät seisoivat nyt mykkinä
surussaan ja odottivat ratkaisevaa sanaa. Ja kun sana vihdoin saapui ja
kulki suusta suuhun, karkeista kasvoista toisiin, ovet sulkeutuivat
taas ja valot sammutettiin yksi kerrallaan. Vain toimitusmiehen
konttorista loisti keltainen silmä edelleenkin, samoin himmeä tuike
pikku majasta, missä John Cummins oli polvillaan, värähtelevät kasvot
lujasti painettuina kuolleen kasvoja vasten.
Kukaan ei välittänyt Jan Thoreausta, kun hän astui ovesta
toimitusmiehen konttoriin. Hänen peurannahkatakkinsa oli risoina.
Varpaat pistivät ulos hänen mokkasiineistaan. Kasvot olivat laihat ja
kalpeat kuin kuolleen, ja niitä ympäröivä kankea, tumma tukka teki ne
vieläkin valjummiksi. Silmät kimmeltelivät kuin jalokivet. Hän oli
sortunut nälän mielettömyyteen.
Tuntia aikaisemmin oli kuolema kouristanut hänen kurkkuaan, kun hän oli
nähnyt valoa pienestä leiristä. Sinä yönä hän olisi kuollut nietoksiin.
Paksuun karhunnahkatakkiin käärittyä viulua hän puristi rintaansa
vasten ja lysähti kuin rääsykasa lämpimän takan ääreen. Nälkäisinä,
rukoillen harhailivat hänen silmänsä. Kerjäämiseen eivät nämä pohjolan
voimakkaat, ylväät miehet ole tottuneet, eivätkä Janinkaan huulet
kerjänneet. Hän heitti luotaan karhunnahan ja kuiskasi:
-- Jotain syötävää -- minä silloin tahtoo soittaa!
Hän alkoi soittaa ennen kuin vielä oli sanonutkaan tätä -- mutta vain
hetkiseksi; sitten jousi putosi hänen kädestään ja pää vaipui rinnalle.
Puoliverisen kasvoissa oli jotain jylhää kauneutta, joka säteili
Janinkin silmistä. Sekunniksi olivat nämä silmät kohdanneet toisensa
veren äänen hurjassa tuntemuksessa; ja kun Janin pää vaipui alas ja
viulu solui lattialle, Mukee nosti hänet vahvojen käsivarsiensa varaan
ja kantoi hänet metsänreunassa olevaan majaansa.
Seuraavana päivänä ei Jania ottanut huomatakseen kukaan muu kuin Mukee.
Hän sai ruokaa. Hänen jähmettynyt verensä lämpeni. Mitä enemmän
elonvoimat palasivat, sitä selvemmin hän tunsi sen kolkkouden, joka oli
tunkeutunut tähän elämän kosteikkoon keskelle erämaan sydäntä. Hän oli
nähnyt naisen -- sekä elämässä että kuolemassa -- ja hänkin rakasti
tätä ja suri häntä. Hän ei sanonut mitään; hän ei pyytänyt mitään;
mutta miesten surullisista, jäykistä kasvoista hän näki, kuinka he
olivat palvoneet poismennyttä. Hän näki sen niiden pienokaisten
pelästyneistä silmistä, jotka olivat oppineet jumaloimaan Cumminsin
vaimoa. Hän luki sen koirien veltosta hiljaisuudesta, kauheasta
tyyneydestä, joka vallitsi hänen ympärillään.
Janin ei ollut vaikea ymmärtää sitä, sillä hänkin kunnioitti eräiden
kalpeitten, suloisten kasvojen muistoa, kasvojen, jotka olivat hänen
majassa näkemiensä kaltaiset. Hän tiesi, että tämä palvominen Lac
Bainissa oli puhdasta palvomista, sillä suurten lumiaavikkojen kunnia
oli hänenkin. Siinä oli hänen uskontonsa ja näiden toistenkin uskonto,
jotka asuivat viidensadan kilometrin päässä tai kauempanakin mistään
eteläisestä siirtolasta.
Tämä kunnia velvotti sellaiseen, mitä sivistys ei voinut ymmärtää --
vähitellen paleltumaan kuoliaaksi ja nääntymään nälkään ennemmin kuin
varastamaan, kunnioittamaan kymmenettä käskyä yli kaiken. Se sisälsi,
että täällä pohjolan kylmän taivaan alla olivat olot ja asiat sellaiset
kuin Jumala oli aikonut ne olemaankin, ja että muutamat Hänen luoduista
olennoistaan voivat elää rakkaudessa, mikä ei ollut omistamista eikä
syntiä.
Vuosi sen jälkeen kun Cummins oli tuonut vaimonsa pohjolaan, tuli
leiriin muuan mies Fort Churchillista Hudsoninlahden rannikolta. Hän
oli englantilainen ja Hudsons Bay Companyn palveluksessa. Hän toi
mukanaan jotain uutta, kuten nainenkin, vaikka se tässä tapauksessa oli
elämänainesta, jota Cumminsin väki ei osannut ymmärtää.
Leirin miehistä oli siinä ensi hetkestä alkaen jotain murhenäytelmää
mukana. Englantilaisesta sitä vastoin lupasi tulla vain sivukohtaus --
hetkellinen, liehakas seikkailu. Siinä esiintyi taas katsantokantojen
erilaisuus -- maan keskuksen ja sen äären välinen ääretön ero.
Cummins oli poissa kuukauden -- hän oli seurannut metsästäjiä Barren
Landsiin. Sellaisten tapausten sattuessa tuntui kotona olevista nainen
perinnöltä, ja he huolehtivat hänestä kuin vanhemmat lapsestaan.
Kuitenkaan ei tarkinkaan silmä olisi havainnut asian niin olevan.
Kun Cummins oli lähtenyt, edistyi murhenäytelmä suurin askelin loppuaan
kohti. Englantilainen oli tottunut seurustelemaan naisten kanssa.
Kuukausimääriä oli hän nyt elänyt kuin erakko. Cumminsin vaimo näytti
hänestä kukkaselta, joka äkkiä oli tullut sulostuttamaan erämaan
sietämätöntä yksitoikkoisuutta; ja käyttäen sivistyksen kaikkia keinoja
ja juonia hän yritti saada puoleensa sen tuoksua.
Seuraavina päivinä ja viikkoina hän puhui paljon itsestään, tuvan
takkavalkean lämmittäessä häntä, ja omista ajatuksistaan, ja näin hän
teki, kun ei vielä ymmärtänyt tätä kansaa. Ja ikään kuin
tietämättömänä, mitä sanottiin, nainen jatkoi puhdasta elämäänsä,
karkottamatta tai rohkaisematta tulokasta, vaikka nainen aina
kiusasikin häntä samalla sulollaan, jota hän lahjoitti kaikille
yhtäläisesti.
Vielä siihen asti ei ollut mitään epäluuloa hänen sielussaan. Hän otti
vastaan englantilaisen ystävyydenosoitukset, vaikka tämä olikin
muukalainen hänen kansansa keskuudessa. Hän ei kuullut petollista
äänensävyä, hän ei nähnyt mitään, mikä ennusti onnettomuutta.
Ainoastaan leirin miehet kuulivat sen, näkivät ja ymmärsivät.
Kuin joukko uskollisia eläimiä olivat he valmiit hyökkäämään esiin,
repimään rikki ja tappamaan hänet, joka uhkasi häväistä kaiken, mikä
heille oli hyvää ja puhdasta ja kaunista, mutta äänettömässä
uskollisuudessaan ja innostuksessaan he odottivat merkkiä naiselta.
Hänen siniset silmänsä, hänen ystävälliset sanansa, kätensä liike
olivat säätäneet lakia leirissä. Jos hän hymyili muukalaiselle ja puhui
hänen kanssaan ja tunsi iloa siitä, oli se vain uusi laki, jonka hän
oli antanut heidän kunnioitettavakseen. He pysyttelivät siis
rauhallisina, välttivät englantilaista niin paljon kuin mahdollista ja
olivat varuillaan -- alati varuillaan.
Eräänä päivänä tapahtui jotakin. Cumminsin vaimo tuli yhtiön
varastohuoneeseen, ja lämmin puna syöksähti hänen poskilleen, hänen
sinisilmänsä säkenöivät, kun hän näki muukalaisen seisovan siellä.
Miehen punakat kasvot sävähtivät punaisemmiksi, ja hän loi katseensa
maahan. Mennessään hänen ohitseen veti Cumminsin vaimo hameitaan
koolle; ja pään asennossa oli jotain, mikä muistutti kuningatarta --
puolisoa ja naista kaikessa loistossaan. Tänä hetkenä oli hänessä
kaikki, mitä pohjolassa kuului kunnian ja kauneuden käsitteisiin.
Illalla hiiviskeli puoliverinen pitkin metsänreunaa nähdäkseen, oliko
kaikki kunnossa Cumminsin pikku majassa. Mukeeta oli kerran ilves
purrut luuhun asti, ja nainen oli pelastanut hänen kätensä. Siitä
hetkestä alkaen tuosta kesyttömästä oli tullut hänen orjansa.
Muutaman minuutin hän seisoi kyyristyneenä ja tuijotti himmeään
valojuovaan, joka loisti ikkunaverhon aukosta, naisen ikkunasta; ja
hänen siinä seisoessaan tuli jotain hänen ja valon väliin. Tuvan
seinässä hän näki hiipivän miehen varjon, ja hiljaa kuin revontulten
kylmä kiilu hänen päänsä päällä, nopeasti kuin hirvi, hän kiiti
metsästä ja tuli tuvan takaa esiin.
Varovaisena kuin ilves ja pää riipuksissa hän kyyristeli nurkalla.
Englantilainen seisoi ja tirkisteli sisälle ikkunaverhon halkeamasta.
Mukeen mokkasiinit eivät synnyttäneet mitään ääntä. Hänen kätensä
laskeutui muukalaisen käsivarrelle lempeästi kuin lapsen.
-- Tätä ei lueta täällä kunniaksi, hän kuiskasi. -- Tulkaa!
Sairaalloinen kalpeus levisi toisen miehen kasvoille, mutta Mukeen ääni
oli lempeä ja levollinen, hänen kosketuksensa pehmeä kuin sametti, ja
englantilainen lähti ikkunan luota hymyillen. Mukeen hampaat
välkkyivät. Silloin toinen nauroi äänettömästi.
Yhtäkkiä Mukeessa tapahtui muutos. Hänen kätensä tarttuivat sivistyneen
miehen paksuun, punaiseen kaulaan, ja sanaakaan hiiskumatta molemmat
vaipuivat lumeen.
Seuraavana päivänä lähdettiin kuudella koiralla viemään yhtiölle Fort
Churchilleen sanaa, että englantilainen oli kuollut lumeen -- mikä oli
totta.
Tämän Mukee kertoi Janille, sillä heidän välillään vallitsi
veriheimolaisuus. Se oli kuvaus elämästä, rakkaudesta ja puhtaudesta.
Sydämensä syvyydessä Jan Thoreau kiitti yksinkertaisella tavallaan
suurta Jumalaa, että hänen oli sallittu soittaa viuluaan naisen
kuollessa.
3