Soittoa

-- Kuuntele, John -- minä kuulen soittoa -- --

Nämä sanat tulivat hiljaisena kuiskauksena naisen huulilta. Valkoinen,

laiha käsi kohosi raukeasti hänen vuoteensa viereen polvistuneen miehen

kasvoille, ja suuret tummat silmät, joiden edessä mies oli luonut oman

katseensa maahan, välkähtivät hetkiseksi, kun hän taas huoaten

kuiskasi:

-- John -- minä kuulen -- soittoa -- --

Miehen pää painui, kunnes se melkein lepäsi makaavan povella. Hän

tunsi, kuinka naisen käsi värisi hänen poskeaan vasten, ja tässä

kosketuksessa jokin ilmaisi John Cumminsille, että heidän kummankin

elämä oli lopussa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen voimakkaat

hartiansa vavahtelivat.

-- Niin, se on ihanaa soittoa, Melisseni, hän mutisi hiljaa ja koetti

tukahduttaa nyyhkytyksiään. -- Se on taivaiden ihanaa soittoa.

Käsi painautui lujemmin hänen poskeaan vasten.

-- Se ei ole taivaallista soittoa, John. Minä kuulen todellista --

oikeaa soittoa -- --

-- Se on taivaan soittoa, suloinen Melisseni! Avaanko oven, jotta

voimme paremmin kuulla sen?

Käsi lipui alas poskelta. Cummins kohotti päänsä ja suoristi vitkaan

voimakkaat hartiansa, katsellen samalla kalpeita kasvoja, joilta

kuumeen hehku oli häipymäisillään, niin kuin hän olisi nähnyt pohjolan

auringon heikon kajastuksen hiutuvan lumituiskun tieltä.

Hän ojensi pitkät, laihat käsivartensa kohti majan matalaa kattoa ja

rukoili ensi kerran elämässään -- rukoili sitä Jumalaa, joka oli

hänelle luonut tämän maailman lumineen ja jäineen ja äärettömine

metsineen niin lähellä maailman äärtä, antanut hänelle tämän naisen,

nyt ottaakseen hänet pois.

Kun hän taas katsoi naista, tämän silmät olivat auki, ja niiden

syvyydestä loisti vielä suuren rakkauden raukea hehku. Hänen

huulensakin vetosivat häneen vanhalla, suloisella tavallaan, joka aina

merkitsi, että hänen pitäisi suudella niitä ja hyväillä hänen hiuksiaan

ja yhä uudestaan sanoa hänelle, että hän oli kaunein koko maailmassa.

-- Melisseni!

Mies painoi kasvonsa hänen lähelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä hänen

tuuheaan tukkaansa, naisen raukeasti kohottaessa kätensä ja kietoessa

ne hänen kaulaansa. Hän kuuli, kuinka sairaan rinta huohotti, kuinka

hän tapaili henkeä, kuuli hänen taas kuiskaavan:

-- Se -- on -- kansani soittoa!

-- Se on enkelien soittoa ylhäällä pilvissä, suloinen Melisseni! Se on

meidän soittoamme. Minä avaan oven.

Sairaan käsivarret olivat vaipuneet alas hänen hartioiltaan. Hiljalleen

antoi mies sormiensa solua hänen auki olevien hiustensa läpi ja silitti

hänen kasvojaan lempeästi kuin olisi hyväillyt nukkuvan lapsen poskea.

Hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa eivät päästäneet ääntäkään, kun

hän astui yli pienen huoneen, joka oli heidän kotinaan. Ovipieleen hän

pysähtyi kuuntelemaan; sitten hän avasi oven, ja valkoisen yön valovuo

virtasi hänen ylitseen sisälle, hänen seisoessaan katsoen sinnepäin,

missä revontulten kylmät, kalpeat liekit kimmeltelivät pohjoisnavan

yllä. Pohjolan valon sähisevä, kaihoisa laulu tunki hänen korviinsa --

se oli laulua tästä syvästä, äärettömästä yksinäisyydestä, laulua,

jonka nämä molemmat olivat oppineet tuntemaan taivaallisena soittona.

Lukuunottamatta tätä salaperäistä soittoa, ei ainoatakaan ääntä

kuulunut. John Cummins ei havainnut pienintäkään eloa tai liikettä. Ja

kuitenkin hän näki sellaisen merkkejä -- merkkejä, jotka saivat hänet

pidättämään hengitystään ja pakottivat hänet ulos yöhön, jotta nainen

ei olisi kuullut mitään.

Oli tunti yli puolenyön tässä aivan lähelle Barren Landsia pystytetyssä

leirissä. Oli se hetki, jolloin sen asukkaat tavallisesti nukkuivat,

mutta tänä yönä ei yksikään nukkunut. Noissa harvoissa mökeissä paloi

tuli. Yhtiön varastohuone oli valaistu, ja toimitusmiehen konttori --

tämä erämaan miesten satama -- loisti yön pimeydessä kuin keltainen

silmä. Leiri oli valveilla. Odotettiin. Kuunneltiin.

Kun Cummins avasi oven ja valo virtasi ulos, näkyivät mökkien ovet

toinen toisensa perään avautuvan, ja tummien varjojen kaltaisina

astuivat miehet toimitusmiehen konttorista, seisoen siinä odottamassa

elämän tai kuoleman sanaa John Cumminsin huulilta. Omalla tavallaan

lähettivät miehet, jotka elivät niin lähellä Jumalaa, tietämättään

äänettöminä rukouksia kohti tähtikirkasta taivasta, pyytäen ettei

maailman kauneinta heiltä otettaisi pois.

Kaksi kesää oli kulunut siitä, kun tämä nainen oli tullut Cumminsin

elämään ja leirin elämään. Cummins -- joka oli punatukkainen, notkea

kuin kissa, suuri kuin cree-heimon maan ikuiset vuoret ja yhtiön paras

metsästäjä -- oli tuonut Melissen morsiamenaan. Seitsemäntoista

yksinkertaista miestä oli lausunut hänet tervetulleeksi. He olivat

kokoontuneet pienen majan ympärille, joka nyt oli valaistu, sanatonna

ihaillen tätä naista, joka oli saapunut heidän luokseen, ja he olivat

seisoneet lakit kädessä ja loistavin kasvoin ja katseet maahan luotuina

noiden ihanien silmien edessä, jodia tarkastelivat heitä ja hymyilivät

hänen puristaessaan heitä kädestä, toista toisensa jälkeen.

Ehkeivät useimmat ihmiset olisi pitäneet häntä kauniina; mutta täällä

-- neljänsadan kilometrin takana kaikesta sivistyksestä -- hän oli

kaunis. Mukee -- muuan puoli-cree -- ei ollut milloinkaan nähnyt

valkoista naista, sillä toimitusmiehenkin vaimo oli puoli-chippeway;

eikä kukaan toisistakaan mennyt useammin kuin noin kerran vuodessa

suuren erämaan etelärajan yli.

Melissen hiukset olivat ruskeat ja pehmeät, ja niiden aurinkoinen

loisto oli sellaista, mitä he olivat uneksineet, mutta eivät

milloinkaan nähneet. Hänen silmänsä olivat siniset kuin varhaiset

kevätkukat, joita puhkesi ensimmäisten tulvien jälkeen, ja hänen

äänensä oli suloisinta sointua, mitä heidän korvansa olivat koskaan

kuulleet. Näin ajattelivat nämä miehet, kun Cummins ensi kerran toi

kotiin vaimonsa, eikä siinä ihanteessa, minkä jokainen heistä oli

itselleen saanut, tapahtunut minkäänlaista muutosta. Viikko viikolta,

kuukausi kuukaudelta lisääntyi tämän kuvan korkea arvo, niin kuin

Rafaelin tai van Dyckin taulut tekee jokainen kulunut vuosisata yhä

arvokkaammiksi.

Nainen tuli luonnollisesti aikaa myöten enemmän ihmiseksi ja vähemmän

enkeliksi, mutta tämä teki hänet vain paljoa todellisemmaksi ja salli

heidän lähestyä häntä, puhua hänen kanssaan ja rakastaa häntä yhä

sydämellisemmin, Kaikki vääryyden ajatus oli mahdoton, näiden miesten

hellyys oli suurta, intohimotonta rakkautta ilman synnin häivääkään.

Cummins ja hänen vaimonsa ottivat sen vastaan ja tekivät kaiken

voitavansa vahvistaakseen sitä, eikä koko laajassa pohjolassa ollut

onnellisempaa paria.

Nuori tyttö -- hän oli juuri neitoiän ylittänyt -- tottui helposti

uuteen elämäänsä. Hän ei tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa, ei

mitään muuta kuin mitä olisi tehnyt kuka tahansa Jumalaa ja kotiaan

rakastamaan kasvatettu nainen. Vapaahetkinään hän alkoi opettaa ja

ohjata leirin puolta tusinaa villiä pienokaista ja joka sunnuntai hän

kertoi heille Raamatusta ihmeellisiä tarinoita. Hän huolehti sairaista,

sillä se kuului hänen elämänsä puitteisiin. Kaikkialle seurasi häntä

hänen iloinen hymynsä, hänen ystävällinen tervehdyksensä, ja ilostutti

siten näiden hiljaisten pohjolan asukkaiden yksitoikkoista elämää.

Ja hän onnistui, ei olemalla toisenlainen kuin miljoonat muut hänen

sukupuoleensa kuuluvat, vaan 40. ja 60. leveysasteen eron perusteella;

häntä auttoi se näkemyksen erilaisuus, mikä erottaa toisistaan ne

ihmiset, joiden täytyy elämän suuressa taistelussa luoda itselleen

vajavainen siveyskäsitys ja ne luonnonlapset, jotka asuvat tuhansia

kilometrejä maan napaa lähempänä.

Muutamaa päivää aikaisemmin oli pikku leirissä sattunut ihmeellinen

tapaus. Uusi ihmisolento oli nähnyt päivänvalon Cumminsin majassa.

Siitä hetkestä alkaen oli alkuasukkaiden äänettömään jumalointiin

liittynyt jotakin voimakkaan juhlallista. Cumminsin vaimo äitinä! Nyt

hän oli yksi heistä, erottamaton osa heidän olemustaan -- yhtä varmasti

osa siitä, kuin navan yllä leimuavat revontulet, kuin lukemattomat

tähdet, jotka eivät milloinkaan jättäneet yöllistä taivasta, kuin

äärettömät metsät, syvät hanget!

Sitten tuli äkillinen käänne, ja kuoleman varjon mukanaan tuoma

synkkyys laskeutui kuin paaripeite yli leirin, tukahdutti heidän

elämänsä ja tuotti murhetta, jonka vertaista sikäläiset asukkaat eivät

olleet milloinkaan kokeneet.

Nyt eivät he saaneet mitään tietoa Cumminsilta. Hetkisen hän seisoi

ovensa ulkopuolella ja meni sitten taas sisälle, ja miehestä mieheen

kulki kuiskauksena, että maailman ihanin olento vielä eli syvää

elämäänsä uutisasutuksen laitimmaisessa pikku mökissä.

-- Sinä kuulet nyt taivaan soiton, Melisseni! mies kuiskasi ja

polvistui taas hänen viereensä. -- Tänään on hyvin kaunis ilta!

-- Se ei ollut sitä! nainen toisti.

Hän yritti silittää miehen kasvoja, mutta Cummins ei nähnyt hänen

ponnistuksiaan, käsi kun oli melkein hervoton. Hän ei ollenkaan nähnyt

kalpenevaa loistoa, joka valaisi suuria, rakastavia silmiä, sillä hänen

omansa olivat kyynelhunnun sumentamat.

-- Kuule soittoa! kuoleva huohotti. -- John, John, se -- on -- kansani

-- soittoa!

Mies nousi ja käänsi kasvonsa avointa ovea kohti. Nyt hän kuuli sen!

Tulivatko pyhät enkelit noutamaan hänen Melisseään? Puoliksi

tukahdutetuin nyyhkytyksin hän nousi seisaalleen ja kurotti kätensä

vastaanottamaan heitä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut mitään

sellaista -- ei milloinkaan sinä aikana, jonka hän oli viettänyt tässä

äärettömässä erämaassa.

Hän astui ulos yöhön ja kulki askel askelelta lumessa, synkkää

kuusimetsää kohti. Tukahdutetuin nyyhkytyksin ja kädet yhä ojolla hän

meni tervehtimään rakkaan vaimonsa Jumalan sanansaattajia; Cummins

kuului villiin, sivistymättömään maailmaan eikä ymmärtänyt tätä

suloista soittoa, joka kuului synkän metsän syvyydestä.

-- Melisseni! Melisseni! hän voihki.

Varjojen keskeltä astui olento, ja olentoa seurasi soitto, suloinen,

matalaääninen ja vieno. John Cummins pysähtyi ja katsahti taivasta

kohti. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä.

Soitto taukosi, ja kun hän taas katsoi alas, oli olento aivan hänen

edessään; se lähestyi hoippuvin askelin ja kalmankalpein, laihoin ja

nälkäisin kasvoin. Ne olivat pojan kasvot.

-- Jotain syötävää -- minä soitta teille! hän kuuli, ja samalla olento

horjahti ja kaatui melkein hänen syliinsä. Taas kuului raukea ääni --

Tämä olee Jan -- Jan Thoreau -- tämä hänen viulu! --

Naisen kalmankalpeat kasvot ja hänen suuret tuijottavat silmänsä

tervehtivät heitä, kun he astuivat majaan. Kun mies taas polvistui

hänen viereensä ja nosti hänen päänsä rintaansa vasten, kuoleva

kuiskasi vielä kerran:

-- Se -- on -- kansani -- soittoa -- viulu!

John Cummins käänsi päätään.

-- Soita! hän huohotti.

-- Ah -- valkoinen enkeli olee sairas -- hyvin sairas, Jan mumisi ja

kuljetti jousta kevyesti pitkin viulun kieliä.

Ja tämän suloisen soiton kaikuessa sulki John Cummins silmänsä, painoi

naista rintaansa vasten ja kuunteli. Vasta avatessaan ne uudelleen ja

tuntiessaan kummallista kylmyyttä poskessaan, hän tajusi, että hänen

rakastettunsa sielu oli kaikonnut hänen luotaan Jan Thoreaun viulun

vienojen sävelten soidessa --

2