odottanut tunnustusta toivoen ja peljäten samassa sitä. Hänen olisi
ollut hupaista kuulla vahvistusta siihen, jota aavisti, mutta toiselta
puolen tunsi hän, että hänelle oli sopimatonta kuulustella tuollaista
ilmoitusta mieheltä, jonka ei säätynsä tähden koskaan olisi pitänyt
toivoman saavansa hänen kättään. Hän päätti kuitenkin mennä
yhtymäpaikkaan ja vapisi samalla. Millä tavalla hän ottaisi vastaan
opettajan tunnustuksen, ylimysmäisellä muuttumuksellako, vaiko
lupaamalla vaan ystävyyttään, tai iloisella pilalla, vai äänettömällä
osanottavaisuudellako? Sillä välin hän ehtimiseen katsoi kelloa. Tulet
sytytettiin. Kirila Petrovitsch istui pelaamaan vierailevain
naapuriensa kanssa. Pöytäkello löi neljännestä vailla seitsemän -- --
ja Maria Kirilovna meni hiljaa portille, katseli joka taholle
ympärilleen ja juoksi puutarhaan.
Ilta oli pimeä ja taivas pilvien peitossa. Parin askeleen päässä ei
voinut eroittaa mitään. Mutta Maria Kirilovna kulki pimeässä sen
tuttuja polkuja ja oli pian lehtimajan luona. Täällä pysähtyi hän
rauhoittuakseen ja tullakseen Dubrovskijn eteen tyynimielisenä ja
hätäilemättömänä. Mutta Dubrovskij olikin jo hänen edessään.
-- Kiitän teitä, sanoi hän hiljaisella äänellä, että noudatitte
pyyntöäni. Olisin tullut epätoivoon, jos ette olisi suostunut.
Maria Kirilovna vastasi valmistamallaan tavalla:
-- Minä toivon, ett'ette saata minua katumaan hyväntahtoisuuttani.
Dubrovskij oli vaiti ja, kuten näytti, koetti hillitä tunteitaan.
-- Asianhaarat vaativat ... minun täytyy jättää teidät, sanoi hän
vihdoin, ehkä te pian kuulette ... mutta ennenkuin eroamme pitää minun
itse ilmaista itseni teille.
Maria Kirilovna ei vastannut mitään. Näissä sanoissa luuli hän olevan
esipuheen tunnustukseen.
-- Minä en ole se, joksi te minua luulette, jatkoi Dubrovskij, minä en
ole ranskalainen De Forge -- minä olen Dubrovskij.
Maria Kirilovna huudahti.
-- Jumalan tähden, älkää peljätkö; teidän ei tarvitse peljätä minun
nimeäni. Niin, minä olen se onneton, jolta isänne ryösti leivän ja
jonka hän ajoi isänsä talostaan sekä pakotti rosvoamaan maanteillä.
Mutta teidän ei tarvitse peljätä minua ei itsenne eikä hänen
tähtensäkään. Kaikki on päättynyt -- minä olen antanut hänelle
anteeksi. Ensimmäisen verityöni olisi pitänyt kohdata häntä. Minä
kävelin hänen talonsa ympärillä määräten paikan, josta tulipalon
pitäisi leimahtaman, etsien tien hänen makuuhuoneesensa ja ajatellen,
mitenkä sulkisin häneltä tien pakoon pääsemästä. Samassa menitte te
sivutseni, kuten taivaan enkeli, ja sydämeni leppyi. Minä ymmärsin,
että talo, jossa te asutte, on pyhä, ja ett'ei yksikään, joka on teidän
verisukulaisenne, kuulu minun kiroukseni alle. Minä luovuin kostosta,
kuten hulluudesta. Päivät pitkät kävelin minä Pokrovskojen puutarhain
seutuvilla toivossa nähdä kaukaa teidän valkean pukunne. Kun te olitte
varomattomasti kävelyretkillänne, niin minä seurasin teitä hiipien
pensaalta toiselle onnellisena mielessäni, että suojelen teitä, että
teillä ei ole vaaraa siellä, missä minä salaisesti oleskelen. Vihdoin
tuli tilaisuus -- minä tulin asumaan taloonne. Nämät kolme viikkoa ovat
olleet minulle onnen päiviä; ja niitten muisto on tekevä vastaisen
elämäni katkeraksi... Tänään sain minä sanan, jonka jälkeen minun on
mahdoton enää jäädä. Minä erkanen teistä tänään, heti paikalla... Mutta
sitä ennen täytyi minun ilmoittaa itseni teille, jott'ette kiroisi
minua ettekä halveksisi. Muistelkaa joskus Dubrovskija. Tietäkää, että
hän oli syntynyt toista tarkoitusta varten, että hänen sielunsa ymmärsi
rakastaa teitä, ettei koskaan...
Samassa kuului kimakka vihellys ja Dubrovskij vaikeni. Hän tarttui
tytön käteen ja painoi sen tulisille huulilleen. Taas kuului vihellys.
-- Hyvästi, sanoi Dubrovskij, minua kutsutaan. Yksi ainoa minuutti voi
saattaa minut perikatoon.
Hän meni... Maria Kirilovna seisoi liikkumatta. Dubrovskij palasi ja
otti uudestaan häntä kädestä.
-- Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus, ettekä keltään voi odottaa apua
eikä suojaa, niin lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä minun puoleeni,
vaatia minulta kaikkea pelastustanne varten? Lupaatteko käyttää minun
apuani?
Maria Kirilovna oli ääneti ja itki. Vihellys kuului kolmannen kerran.
-- Te murratte sydämeni! huusi Dubrovskij, minä en jätä teitä,
ennenkuin vastaatte. Lupaatteko tai ei?
-- Lupaan, kuiskasi tyttö-raukka.
Monet tunteet riehuivat Maria Kirilovnassa, kun hän palasi puutarhasta.
Hänestä näytti, että pihalla oli paljon väkeä, portaiden edessä oli
kolmivaljakko, ihmiset juoksivat ja koko talo oli liikkeessä. Kaukaa
kuuli hän Kirila Petrovitschin äänen ja kiirehti huoneesensa peläten,
että hänen poissa-olonsa huomataan. Salissa kohtasi hänet Kirila
Petrovitsch; vieraat ympäröivät tuon tutun ispravnikkamme ja tekivät
hänelle kysymyksiä. Ispravnikka, joka oli matkapuvussa ja aseissa
kiireestä kantapäähän asti, vastasi salaperäisellä ja epävarmalla
tavalla.
-- Missä sinä olit, Mascha, kysyi Kirila Petrovitsch, näitkö herra De
Forgea?
Töin tuskin voi Mascha vastata kieltävästi.
-- Ajatteleppas, kun ispravnikka tuli vangitsemaan häntä ja vakuuttaa,
että hän on itse Dubrovskij.
-- Kaikki tunnusmerkit, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka
kohtelijaasti.
-- Oh, veliseni, keskeytti Kirila Petrovitsch, mene nyt
tunnusmerkkeinesi, sinä tiedät minne. Minä en anna ranskalaistani
sinulle, ennenkuin itse olen tutkinut asiaa. Miten voi uskoa Anton
Pafnutitschin sanoihin, tuon pelkurin ja moukan juttuihin. Hänestä
näytti, että opettaja tahtoi rosvota hänet; miks'ei hän sitten samana
aamuna maininnut minulle siitä sanaakaan...
-- Ranskalainen peljätti häntä, teidän ylhäisyytenne, vastasi
ispravnikka, ja pakotti hänet vannomaan, että on ääneti.
-- Lörpötyksiä, päätti Kirila Petrovitsch, kohta minä selvitän kaikki.
Missä on opettaja? kysyi hän sisään tulleelta palvelijalta.
-- Häntä ei mistään löydy, vastasi palvelija.
-- No, hakekaa häntä! huusi Troekurov, joka jo alkoi epäillä.
-- Näytäppäs niitä mainioita tunnusmerkkejäsi, sanoi hän ispravnikalle,
joka heti antoi paperin.
-- Hm, hm, 23 vuotta j.n.e. Niin se on, mutta ei se vielä mitään
todista. Entäs opettaja?
-- Ei löydetä, oli taas vastaus.
Kirila Petrovitsch alkoi jo tulla rauhattomaksi. Maria Kirilovna ei
ollut elävän eikä kuolleen näköinen.
-- Sinä olet vaalea, Mascha, huomautti isä, sinut peljätettiin.
-- Ei isä, vastasi Mascha, päätäni vaan särkee.
-- Mene, Mascha, huoneesesi ja rauhoitu.
Mascha suuteli isänsä kättä ja meni kiiruimmiten huoneesensa. Siellä
heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi itkeä saaden hermoheikkoisuuden
kohtauksen. Palvelijattaret juoksivat hänen luokseen, riisuivat hänet
ja saivat töintuskin virvoitetuksi kylmällä vedellä ja kaikilla
mahdollisilla lääkkeillä. Hän asetettiin levolle ja pian vaipui hän
uneen.
Ranskalaista ei löydetty. Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin
laattialla ja vihelsi tuimaan: "_Voiton huudot kaikukohot_". Vieraat
kuiskailivat keskenään; ispravnikka näytti konnalta; ranskalaista ei
löytynyt. Ehkä oli päässyt piiloon saatuaan varoituksen. Mutta keltä ja
kuinka? se jäi salaisuudeksi.
Kello löi yksitoista, eikä kenenkään mieleen tullut nukkuminen. Vihdoin
sanoi Kirila Petrovitsch vihaisesti ispravnikalle:
-- No mitä? ethän vaan aikone aamuun asti tänne jäädä; ei minun taloni
ole mikään kestikievari. Ei sinun sukkeluudellasi Dubrovskija saada
kiinni, jos tuo olikin Dubrovskij. Mene kotiisi ja ole vast'edes
nopeampi. Ja jo on teidänkin aikanne mennä kotiin, jatkoi hän, kääntyen
vieraisiin. Käskekää valjastaa; minä tahdon nukkua.
Näin epäkohtelijaasti jätti Troekurov vieraillensa hyvästi.
Kolmastoista luku.
Joitakuita aikoja kului ilman mitään merkillisempää tapausta. Mutta
seuraavan kesän alussa sattui suuria mullistuksia Kirila Petrovitschin
talossa.
Kolmenkymmenen virstan päässä oli rikkaan ruhtinaan Vereiskijn tilus.
Ruhtinas oli pitkät ajat oleskellut ulkomailla; hänen omaisuuttaan oli
sillä välin hoitanut viraltaan eronnut majuuri, eikä mitään yhteyttä
ollut olemassa Pokrovskojen ja Arbatovin välillä. Mutta toukokuun
lopussa palasi ruhtinas ulkomailta ja tuli kyläänsä, jota hän ei vielä
koskaan ollut nähnyt. Kun hän oli tottunut seuraelämään, niin ei hän
voinut kärsiä yksinäisyyttä, jonkatähden hän jo kolmantena päivänä
tulonsa jälkeen meni päivällisille Troekuroville, jonka kanssa oli
joskus ollut tuttava.
Ruhtinas oli noin viidenkymmenen vuotias, mutta hän näytti paljoa
vanhemmalta. Hekumallinen elämä oli turmellut hänen terveytensä ja
painanut siihen pysyväisen leimansa. Siitä huolimatta oli hänen
muotonsa kaunis ja huomiota herättävä, ja tottumuksensa seuraelämään
teki hänet miellyttäväksi etenkin naismaailmassa. Hän tarvitsi aina
seuraa, ja aina hänen oli ikävä. Kirila Petrovitsch oli sangen
tyytyväinen hänen vierailuunsa, pitäen sitä kunnioituksen merkkinä
sellaiselta mieheltä, joka tunsi maailmaa. Tavallisuutensa mukaan
näytteli Kirila Petrovitsch tälle laitoksiaan sekä vei hänet
koirakartanoonsakin. Mutta tuskin oli ruhtinas saanut keuhkoihinsa
koirakartanon ilmaa, kun hän jo kiirehti lähtöä täältä, pusertaen
nenäänsä hajuvesiin kastetulla nenäliinallaan. Eipä vanha puutarhakaan
leikattuine lehmuksineen, nelikulmaisine lammikkoineen ja säännöllisine
käytävineen miellyttänyt häntä. Hän rakasti englantilaisia puutarhoja
ja niin kutsuttua luontoa, mutta ylisteli näitä kuitenkin ja oli
ihailevinaan. Palvelija tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu.
Mentiin päivällisille. Ruhtinas onnahti vähän, väsynyt kun oli
kävelymatkastaan, sekä katui jo, että oli tullutkaan vierailemaan.
Mutta salissa kohtasi heidät Maria Kirilovna -- ja vanha naisten ystävä
ihastui hänen kauneudestaan. Troekurov pani vieraansa istumaan Maschan
viereen. Ruhtinas innostui Maschan läheisyydessä, tuli iloiseksi ja
onnistui muutamia kertoja kiinnittää tytön huomio viehättäviin
kertomuksiinsa. Päivällisen jälkeen ehdotti Kirila Petrovitsch, että
mentäisiin ratsastamaan, mutta ruhtinas esteli näyttäen samettisia
jalkineitaan ja puhuen leinistään. Hän ehdotti ajelua vaunuissa,
jott'ei olisi tarvinnut jättää suloista kaunotartaan. Hevoset
valjastettiin. Ukot ja kaunottaremme istuivat vaunuihin ja läksivät
ajelemaan. Puhe ei loppunut. Maria Kirilovna kuunteli ihastuksella
snuren-maailman miehen imartelevia ja iloisia puheita. Mutta yht'äkkiä
kääntyi Vereiskij Kirila Petrovitschiin ja kysyi:
-- Mitä tuo palanut rakennus merkitsee, ja kelle se kuuluu?
Kirila Petrovitsch rypisti otsaansa. Muistot jotka palanut rakennus
hänessä herätti, olivat hänelle vastenmieliset. Hän vastasi, että maa
on nyt hänen ja että se ennen oli kuulunut Dubrovskijlle.
-- Dubrovskijlle? kertasi Vereiskij, kuinka, tuolle kuuluisalle
rosvolleko?
-- Hänen isälleen, vastasi Troekurov, no, hänen isänsäkin oli
tavallinen rosvo.
-- Mihinkäs meidän Rinaldomme on joutunut? Onko hän kiinni ja onko hän
vielä elossa?
-- Elossa ja vapaana. No, ruhtinas, Dubrovskij on kai käynyt sinunkin
luonasi?
-- Niin viime vuonna; hän on jotakin polttanut ja ryöstänyt. Eikö
totta, Maria Kirilovna, että olisi ollut hauskaa lähemmin tutustua tuon
romantillisen sankarin kanssa.
-- Mitä hauskaa! huusi Troekurov. Mascha on tuttava hänen kanssaan.
Koko kolme viikkoa opetti Dubrovskij hänelle musiikkia eikä, Jumalan
kiitos, ottanut mitään tunneistaan.
Ja nyt alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisesta valeopettajasta.
Maria Kirilovna oli kuin tulisilla hiilillä. Vereiskijn mielestä oli
tämä kaikki erittäin kummallista ja hän kuunteli suurella tarkkuudella,
mutta muutti kuitenkin keskustelun. Ajelulta palattuaan käski hän
valjastaa omat hevosensa ja, huolimatta Kirila Petrovitschin
innokkaista pyynnöistä jäämään yöksi, matkusti pois heti teen jälkeen.
Sitä ennen pyysi hän kuitenkin Kirila Petrovitschia tulemaan Maria
Kirilovnan kanssa luoksensa vieraille, ja tuo ylpeä Troekurov suostui.
Hän piti näet ruhtinas Vereiskijä jossakin määrässä itsensä vertaisena,
koska tällä oli suuri omaisuus, kolmetuhatta kotona syntynyttä orjaa ja
kaksi kunniamerkkiä.
Neljästoista luku.
Kaksi päivää ruhtinaan vierailun jälkeen lähti Kirila Petrovitsch hänen
luokseen vieraisiin tyttärensä kanssa. Lähestyessään tämän tiluksia ei
Kirila Petrovitsch voinut olla ihmettelemättä talonpoikien puhtaita ja
hupaisennäköisiä asunnoita ja kivistä herrastaloa, joka oli rakennettu
englantilaisen linnan malliin. Talon edessä oli viheriäinen niitty,
jolla muutamia sveitsiläisiä lehmiä oli käymässä kellot kaulassa. Avara
puisto ympäröitsi koko talon. Portaitten edessä kohtasi isäntä
vieraansa sekä tarjosi kätensä nuorelle kaunottarelle. He tulivat
komeaan saliin, jossa pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ruhtinas
vei vieraansa ikkunan ääreen, josta oli hurmaava näköala. Siinä virtasi
hiljalleen Volga, jolla vilisi lastatuita lotjia valkeine purjeineen
sekä kalaveneitä, joita sattuvasti kyllä nimitetään "sielunvaaroiksi".
Toisella rannalla oli kukkuloita ja peltoja; muutamat kylät antoivat
vielä ympäryställe viehättävän, vilkkaan näön.
Senjälkeen mentiin katsomaan taulugalleriaa, jonka ruhtinas oli
hankkinut ulkomailla. Ruhtinas puheli Maria Kirilovnalle taulujen
arvosta ja merkityksestä sekä kertoi taiteilijain elämäkertoja. Hän
huomautti taulujen puutteista ja eduista, puhuen taiteellisesti ja
kuvaannollisesti eikä taiteentuntijan kylmällä, kaavan-omaisella
tavalla. Maria Kirilovna kuunteli mielihyvällä häntä. Mentiin
päivällisille. Troekurov oli täysin tyytyväinen Amphitryoninsa
viineihin ja hänen kokkinsa laitoksiin, eikä Maria Kirilovnakaan
tuntenut mitään huomautettavaa eikä jäykkyyttä tämän miehen seurassa,
jonka hän vasta toisen kerran näki. Päivällisen jälkeen ehdotti isäntä
vieraille, että mentäisiin puutarhaan.
Lehtimajassa siellä joivat he kahvia. Tämä lehtimaja oli leveän järven
rannalla, jossa siellä täällä oli joku saari. Äkkiä kajahti suloinen
soitanto ja seitsensoutoinen vene laski rannalle ihan lehtimajan
viereen. Mentiin järvelle ja soudeltiin saarien ympärillä sekä noustiin
maallekin muutamiin. Eräällä saarella oli marmorinen kuvapatsas,
toisella yksinäinen luola, kolmannella muistomerkki salaperäisine
kirjoituksineen, joka heti herätti Maria Kirilovnan naisellisen
utelijaisuuden ylimmilleen. Hän kysyi ruhtinaalta kirjoitusten
merkitystä, mutta tämän kohtelijaat selitykset eivät tyydyttäneet
häntä. Aika lensi nopeaan, huomaamatta. Alkoi hämärtää. Kun ruhtinas
huomasi, että alkoi tulla kalpea ja kaste lanketa, kiiruhti hän kotiin
palaamista.
Siellä jo tee odotti heitä. Ruhtinas pyysi Maria Kirilovnan tekemään
emännän tehtävät vanhanpojan talossa. Maria Kirilovna kaasi teetä
kuunnellen samassa tuon viehättävän lörpöttelijän loppumattomia
laverruksia. Yht'äkkiä kuului laukaus ja raketti valaisi seudun...
Ruhtinas toi Maria Kirilovnalle saalin ja kutsui häntä ja Troekurovia
balkongille.
Siellä pimeässä oli kirjava ilotulitus. Tulet kiemuroitsivat, nousivat
ilmaan tähkien muotoisina, näyttivät tulisilta suihkulähteiltä,
lankesivat tulisateena ja tähtinä alas -- sammuivat ja taas syttyivät
uudet. Maria Kirilovna iloitsi, kuten pieni lapsi. Ruhtinas oli
mielissään siitä ja Troekurov oli täysin tyytyväinen ruhtinaasen, sillä
hän piti ruhtinaan tous les frais merkkeinä siitä, että tämä tahtoi
häntä kunnioittaa ja olla hänelle mieliksi.
Illallinen oli komea, eikä ollenkaan se antanut perää päivällisille.
Vieraat menivät senjälkeen heille valmistettuihin huoneisin ja
seuraavan päivän aamulla ottivat jäähyväiset kohtelijaalta isännältään,
He toivoivat taas pian saavansa nähdä toinen toisensa.
Viidestoista luku.
Maria Kirilovna istui huoneessaan avoimen ikkunan ääressä neuloen. Hän
oli seonnut silkkien valinnassa, kuten Konradin morsian, joka lemmen
hourailuissaan ompeli ruusun viheriäisestä silkistä. Neula liikkui
nopeaan ja selvät kukan piirteet tulivat näkyviin huolimatta siitä,
että hänen ajatuksensa eivät olleet työssä, -- ne olivat kaukana.
Äkkiä pisti joku hiljalleen kätensä ikkunasta sisään, pani ompelupuille
kirjeen ja katosi ennenkuin Maria Kirilovna oli ennättänyt tointua
hämmästyksestään. Samassa astui palvelija sisään ja kutsui häntä Kirila
Petrovitschin luo. Vapistuksella kätki Maria Kirilovna kirjeen
kaulahuivinsa sisään ja kiiruhti kabinettiin.
Kirila Petrovitsch ei ollut yksinään. Ruhtinas Vereiskij oli hänen
luonaan. Maria Kirilovnan astuessa sisään nousi ruhtinas ja kumarsi
ääneti ja hitaasti, kuten hänen tapansa oli.
-- Tule tänne, Mascha, sanoi Kirila Petrovitsch. Minä ilmoitan sinulle
uutisen, joka luullakseni ilahuttaa sinua. Kas tässä on sulhasesi,
ruhtinas on kosinut sinua.
Maria Kirilovna peljästyi ja kävi kalman kalpeaksi. Hän oli vaiti.
Ruhtinas lähestyi häntä ja otti liikutetun näköisenä kiinni hänen
kädestään kysyen, suostuiko hän tekemään onnelliseksi hänen elämänsä.
Mascha oli yhä vaiti.
-- Suostuu kai, tietysti hän suostuu, sanoi Kirila Petrovitsch, mutta
tiedäthän tuon, ruhtinas, että tytöt eivät mielellään sano tuota sanaa.
No, lapset, suudelkaa ja tulkaa onnellisiksi.
Mascha seisoi liikkumatta ja vanha ruhtinas suuteli hänen kättään.
Kyyneleet alkoivat äkkiä virrata pitkin Maschan kalpeita kasvoja.
Ruhtinas rypisti otsaansa.
-- Mene, mene, mene! huusi Kirila Petrovitsch, kuivaa kyyneleesi ja
tule tänne takaisin iloisena. Tytöt itkevät aina kihlajaisissaan,
jatkoi hän kääntyen Vereiskijn puoleen, se on kuten määrätty heille,
Mutta nyt, ruhtinas, puhukaamme vähän asioista, se on myötäjäisistä.
Maria Kirilovna käytti mielellään tilaisuutta poistaakseen. Hän juoksi
huoneesensa, sulkeutui sinne ja antoi kyynelien vapaasti virrata. Hän
kuvaili itseään vanhan ruhtinaan vaimona. Ruhtinas alkoi äkkiä näyttää
hänestä inhoittavalta ja vihattavalta... Häät kauhistuttivat häntä,
kuten mestauspölkky.
-- Ei, ei! huusi hän epätoivossaan, parempi on mennä luostariin,
ennemmin otan Dubrovskijn.
Samassa muisti hän kirjeen ja otti sen kiireesti esiin aavistaen, että
se oli Dubrovskijlta. Todellakin oli se Dubrovskijn kirjoittama ja
sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:
"Illalla, kello kymmenen, samassa paikassa".
* * * * *
Kuu paistoi; yö täällä maalla oli hiljainen. Vieno tuulenhenki puhalsi
välistä ja synnytti salaperäisen suhinan puutarhassa.
Kuten hento varjo, lähestyi nuori kaunotar kohtauspaikkaa. Vielä ei
näkynyt ketään, mutta jo seisoi Dubrovskij hänen edessään. Tämä oli
ollut lehtimajan takana piilossa.
-- Minä tiedän kaikki, sanoi Dubrovskij hiljaisella ja surullisella
äänellä, muistatteko lupaustanne?
-- Te tarjootte minulle suojelustanne, vastasi Mascha, mutta älkää
suuttuko, jos sanon, että se suojelus peloittaa minua.
-- Minä voisin vapauttaa teidät tuosta vihatusta miehestä.
-- Jumalan tähden, älkää koskeko häntä, älkää rohjetko koskea häneen,
jos rakastatte minua. Minä en tahdo tulla syypääksi mihinkään
kauheaan...
-- En koske häneen: teidän tahtonne on minulle pyhä. Hän saattaa
kiittää teitä hengestään. Teidän nimessänne ei koskaan saa tehdä
rikosta. Teidän täytyy olla puhdas minun rikoksistani. Mutta kuinka
voin pelastaa teidät ankarasta isästänne?
-- Vielä on yksi toivo; minä toivon voivani liikuttaa häntä
kyynelilläni ja valituksillani. Hän kyllä on yksipäinen, mutta hän
rakastaa niin suuresti minua.
-- Älkää turhaa toivoko. Hän näkee teidän kyynelissänne vaan sellaista
tavallista pelkoa ja inhoa, joka on yhteistä kaikille nuorille
tytöille, kun he joutuvat naimisiin, ei oman lemmittynsä kanssa, vaan
sen kanssa, jonka vanhemmat heille määräävät. Mutta jos hän saa
päähänsä tehdä teidät onnelliseksi vasten omaa tahtoanne ja teidät
väkisin viedä vihille ja teidän onnenne annetaan ijäksi riutuneen ukon
valtaan?...
-- Niin silloin ... silloin ei auta mikään ... kosikaa te minua, minä
tulen teidän vaimoksenne.
Dubrovskij alkoi vapista. Hänen kasvonsa lensivät veripunaisiksi ja
muuttuivat kohta taas entistään vaaleammiksi. Hän oli kauvan ääneti,
pää alaspäin.
-- Kootkaa kaikki voimanne ja rukoilkaa isäänne, heittäytykää hänen
jalkainsa juureen, esitelkää hänelle kaikki tulevaisuuden kauhut ja oma
nuoruutenne yhdistettynä riutuneen ja irstaan ukon kanssa, sanokaa,
ettei rikkaus tuota teille hetkenkään iloa; loisto viehättää ainoastaan
köyhää ja sitäkin vaan hetkisen; älkää hellittäkö isäänne, älkää
peljätkö hänen vihaansa ja uhkauksiansa niin kauan kuin on vähänkin
toivoa, Jumalan tähden älkää jättäkö rukoilematta. Mutta jos ei mikään
auta, niin käyttäkää ankaruutta. Sanokaa, että jos hän ei taivu, niin
te löydätte kauhean suojelijan...
Ja Dubrovskij peitti kasvonsa käsillään, hän tahtoi tukehtua. Mascha
itki.
-- Kurja, kurja on kohtaloni, jatkoi hän taas katkerasti huoaten.
Teidän edestänne antaisin henkeni. Hurmaavaa oli nähdä teidät etäältä,
hurmaavaa koskea teidän käteenne, ja nyt kun minulle tarjoutuu
tilaisuus painaa teidät riehuvaa sydäntäni vasten ja sanoa: "minä
raukka, minä olen sinun -- sinun ijäti", niin silloin täytyy minun
hyljätä tuo autuus, täytyy kaikin voimin syöstä se luotani! Minä en
rohkene heittäytyä teidän jalkoihinne ja kiittää taivasta tuosta
odottamattomasta, ansaitsemattomasta palkinnosta. Oi! kuinka minun
pitäisi vihata sitä miestä ... mutta minä tunnen, ettei sydämessäni nyt
ole vihan sijaa.
Ja hiljaa syleili hän tytön soreata vartaloa ja painoi häntä
hiljaa sydäntään vasten. Luottavasti lepäsi tytön pää nuoren rosvon
olkapäällä ... molemmat olivat vaiti...
Aika kului.
-- Jo on aika, sanoi Mascha vihdoin.
Dubrovskij ikäänkuin havahtui unesta. Hän tarttui Maschan käteen ja
painoi hänen sormeensa sormuksen.
-- Jos ai'otte tulla luokseni, sanoi hän, niin tuokaa sormus tänne,
pankaa se tuohon tammen koloon. Siitä minä tiedän, mitä on tehtävä.
Dubrovskij suuteli vielä hänen kättään ja katosi puitten sekaan.
Kuudestoista luku.
Ruhtinas Vereiskijn kosinta tuli koko naapuriston tiedoksi. Kirila
Petrovitsch sai vastaanottaa onnentoivotuksia; häitä valmisteltiin.
Mascha yhä vaan kielsi päättävän myönnytyksensä. Samassa tuli hänen
käytöksensä yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi vanhaa sulhastaan kohtaan.
Ruhtinas ei siitä välittänyt; hän ei pitänyt lukua lemmestä, vaan
tyytyi tytön sanattomaan myöntymykseen.
Aika kului! Mascha päätti vihdoinkin ruveta toimimaan ja kirjoitti
sentähden ruhtinas Vereiskijlle kirjeen. Hän toivoi voivansa herättää
tämän sydämessä yleviä tunteita ilmoittaessaan suoraan, ettei hän
tuntenut vähintäkään rakkautta ruhtinaasen, rukoili ruhtinasta
heittämään sikseen koko naimispuuhat hänen kanssaan ja päinvastoin
puolustamaan häntä isän ankaruutta vastaan. Salavihkaa antoi hän
kirjeen ruhtinas Vereiskijlle. Tämä luki sen yksinäisyydessä eikä
vähääkään tullut liikutetuksi morsiamensa avomielisyydestä. Päin
vastoin huomasi hän, että oli välttämätöntä kiirehtiä häitä, ja piti
sentähden tarpeellisena näyttää kirje tulevalle apilleen.