lupaamaan, ett'ei edes katseellaan osoittaisi Maschalle, että oli
saanut tiedon kirjeestä Kirila Petrovitsch suostui siis olemaan
puhumatta Maschalle mitään siitä, mutta päätti samassa olla tuhlaamatta
aikaa ja määräsi jo seuraavan päivän hääpäiväksi. Ruhtinaan mielestä
oli tämä erittäin viisaasti ajateltu, hän meni morsiamensa luo ja sanoi
tälle, että kirje saattoi hänet hyvin surulliseksi, mutta että hän
aikaa myöten toivoo voivansa ansaita morsiamensa rakkauden, ja että
paljas ajatuskin erota morsiamestaan on hänelle liian raskas sekä
ett'ei hän voi itse suostua omaan kuolemantuomioonsa. Sen jälkeen
suuteli hän arvokkaalla tavalla Maschan kättä ja meni pois sanomatta
sanaakaan Kirila Petrovitschin päätöksestä.
Mutta tuskin oli ruhtinas ajanut pihalta, kun jo isä astui sisään ja
käski jyrkästi Maschan olemaan valmiina seuraavana päivänä. Maria
Kirilovna, joka vielä oli tuskissaan ruhtinas Vereiskijn ilmoituksen
johdosta, alkoi itkeä ja heittäytyi isän jalkoihin.
-- Isä, isä, huusi hän sydäntäsärkevällä äänellä, älkää murtako minua;
minä en rakasta ruhtinasta, minä en tahdo tulla hänen vaimokseen.
-- Mitä tämä merkitsee? sanoi isä uhkaavasti. Tähän asti olet ollut
vaiti ja myöntyväinen, mutta nyt, kun kaikki on päätetty, rupeet sinä
kapinoimaan ja kieltämään. Älähän nyt hulluttele; sillä et minulta
mitään voita.
-- Älkää murtako minua, toisti Mascha-raukka. Minkätähden ajatte minut
luotanne ja annatte minut miehelle, jota en rakasta? olenko minä
suututtanut teitä? Minä tahdon jäädä luoksenne, kuten ennenkin. Isä!
ilman minua tulee teidän ikävä ja vielä sitäkin ikävämpi, kun
ajattelette, että Maschanne on onneton. Isä, älkää pakottako minua,
minä en tahdo mennä naimisiin.
Kirila Petrovitsch tuli liikutetuksi, mutta kätki tunteensa ja työnsi
tytön luotansa sanoen hänelle jyrkästi:
-- Nuo ovat lörpötyksiä, tyhmyyksiä, kuuletko sinä? Minä tunnen sinut
paremmin ja tiedän, mikä sinulle on onneksi. Kyyneleet eivät sinua
auta. Ylihuomenna ovat hääsi.
-- Ylihuomenna! kiljahti Mascha. Oi Jumalani! Ei, ei, mahdotonta, se ei
saa tapahtua! Isä, kuulkaa: jos te olette päättänyt musertaa minut,
niin minä löydän puolustajan, jota ette arvaakkaan; te saatte nähdä
sen, te kauhistutte, siihen te olette saattanut minut.
-- Mitä? mitä? sanoi Troekurov, uhkauksia! minulleko uhkauksia? sinä
hävytön tyttö! Tiedätkö, että minä teen kanssasi, mitä et aavistakkaan.
Sinä rohkenet peljättää minua, kelvoton! Katsotaanpas, kuka tulee sinua
puolustamaan.
-- Vladimir Dubrovskij, huusi Mascha epätoivossaan.
Kirila Petrovitsch luuli, että Mascha oli tullut hulluksi ja katseli
häntä kummastellen.
-- Hyvä! sanoi hän pienen ajan kuluttua, odota keitä tahdot
pelastajaksesi, mutta saat istua kuitenkin tässä huoneessa -- tästä et
mene ulos ennen häitäsi.
Ja Kirila Petrovitsch meni ulos sulkien oven perässään.
Kauvan itki tyttö-rukka, ajatellessaan sitä, mikä häntä odotti. Mutta
tuo myrskyisä paljastuksensa viihdytti häntä, ja hän voi jo
rauhallisemmin ajatella kohtaloaan ja sitä, mitä hänen oli tehtävä.
Pääasiana hänellä oli -- vapautua noista kirotuista häistä. Rosvon
puolisona oleminen näytti hänestä paratiisilta verrattuna siihen
elämään, joka hänelle oli määrätty. Hän katsoi sormusta, jonka
Dubrovskij oli hänelle antanut. Innokkaasti halusi hän kohdata tätä
kahdenkesken ja vielä kerran ennen ratkaisevaa hetkeä kauvan, kauvan
keskustella Dubrovskijn kanssa. Aavistus sanoi hänelle, että hän
illalla kohtaa Dubrovskijn puutarhassa, lehtimajan vieressä, ja hän
päätti mennä odottamaan häntä.
Heti kun alkoi hämärtää, aikoi Mascha lähteä, mutta ovi oli suljettu
lukkoon. Palvelijatar vastasi hänelle oven takaa, ettei Kirila
Petrovitsch ole käskenyt avata. Mascha oli siis vankina. Syvästi
loukattuna istui hän ikkunan ääreen ja oli siinä myöhään yöhön
riisumatta vaatteitaan. Liikkumatta katseli hän siinä pimeään yöhön.
Aamun valjetessa vaipui hän unen horroksiin, mutta ikävät unennäöt
häiritsivät sitäkin, ja ensimmäiset auringon säteet jo herättivät
hänet.
Seitsemästoista luku.
Herätessään tuli Maschan mieleen oma kauhistuttava tilansa. Hän soitti
kelloa, tyttö astui sisään ja vastasi hänen kysymyksiinsä, että Kirila
Petrovitsch oli illalla matkustanut pois ja että hän vasta myöhään oli
palannut sekä kieltänyt päästämästä Maria Kirilovnaa ulos huoneestaan
samoinkuin pitämään huolta siitäkin, ettei hän kenenkään kanssa
saisi puhua. Muuten ei myöskään oltu ruvettu vielä erityisiin
häävalmistuksiin, paitsi että papille oli annettu kielto, ett'ei hän
millään ehdolla poistuisi kylästä. Annettuaan nämät tiedot, jätti tyttö
Maria Kirilovnan ja sulki oven.
Palvelustytön sanat saivat Maria Kirilovnan kiihkeään mielentilaan.
Hänen päänsä tuli kuumaksi, sydän sykki rajusti ja hän päätti ilmoittaa
Dubrovskijlle kaikki sekä etsiä tilaisuutta saadakseen sormuksen tammen
koloon. Samassa lensi pieni kivi hänen ikkunaansa, lasi helähti, ja
Maria Kirilovna katsoi ulos sekä näki pienen Saschan, joka antoi
merkkejä hänelle. Mascha tunsi, kuinka Sascha rakasti häntä, ja iloitsi
siitä.
-- Päivää, Sascha, mitä merkkejä sinä minulle annat?
-- Minä tulin katsomaan, sisarkulta, jos tarvitsette jotakin. Isä on
suutuksissa ja on kieltänyt kenenkään tottelemasta teitä. Mutta
käskekää minun tehdä, mitä tahdotte, niin minä teen kaikkea teidän
tähtenne.
-- Kiitos, rakas Saschani, Kuuleppas, sinä kai tiedät sen tammen siellä
lehtimajan vieressä, sen, jossa on sellainen kolo?
-- Tiedän, sisar kulta.
-- No niin, jos sinä rakastat minua, niin juokse pian sinne ja pane
tämä sormus sinne koloon, mutta katso, ett'ei kukaan sinua näe.
Maria Kirilovna heitti sormuksen alas ja sulki ikkunan.
Poika otti sormuksen ja alkoi täydestä voimastaan juosta sekä oli jo
hetken perästä mainitun tammen luonna. Täällä seisahti hän vetääkseen
henkeään, tarkasteli joka taholle ja pani sormuksen koloon.
Päätettyään onnellisesti tämän työn, tahtoi hän heti mennä ilmoittamaan
siitä Maria Kirilovnalle, Mutta äkkiä tuli lehtimajan takaa esiin
keltanaamainen ja ryysyinen poika, meni tammen luo ja pani kätensä
koloon. Nopeammin kuin orava juoksi Sascha pojan luo sekä tarttui
häneen kiinni molemmilla käsillään.
-- Mitä sinä täällä teet?! huusi Sascha hirmustuneena.
-- Se ei ole sinun asiasi, vastasi poika koettaen irtautua.
-- Jätä sormus, sinä keltanaama, huusi Sascha, taikka minä sinut
opetan.
Vastauksen sijaan löi poika Saschaa nyrkillään kasvoille, mutta Sascha
ei päästänyt häntä, vaan alkoi huutaa täyttä kurkkua: "varkaita,
varkaita! tänne, tänne!"
Poika oli väkevämpi ja repi itsensä irti. Hän oli nähtävästi kaksi
vuotta vanhempi Saschaa, sekä paljonkin voimakkaampi, mutta Sascha oli
ketterämpi. Muutamia minuutteja he väänsivät, mutta keltanaamainen
poika voitti vihdoin. Hän heitti Saschan maahan ja tarttui hänen
kurkkuunsa. Mutta samassa tarttui voimakas käsi pojan keltaiseen
pörhötukkaan ja puutarhuri Stepan nosti hänet korkealle maasta.
-- Ah, sinä keltainen junkkari, sanoi puutarhuri, kuinka sinä rohkenet
lyödä nuorta herraa?
Sascha nousi ylös ja oli taas entisellään.
-- Sinä otit minua kiinni vyötäisistä, sanoi hän, muuten et koskaan
olisi saanut minua kaatumaan. Anna sormus ja mene pois.
-- Enpä toki, vastasi poika, ja tehtyään äkkiä käänteen paikallaan sai
hän hiuksensa irti Stepanin käsistä.
Poika lähti juoksemaan, mutta Sascha läksi hänen perässään ja antoi
hänelle aimo sysäyksen selkään, jotta hän kaatui. Puutarhuri juoksi
taas meteliin ja otti poikaa vyöstä kiini.
-- Anna sormus! kiljui Sascha.
-- Odota, herra, me viemme hänet voudin kuritettavaksi, sanoi Stepan.
Puutarhuri vei vankinsa talolle, ja Sascha seurasi perässä katsellen
pelolla revityitä ja tahraantuneita housujaan. Kaikki kolme tulivat
Kirila Petrovitschia vastaan, joka meni katsomaan talliinsa.
-- Mitä se on? kysyi Kirila Petrovitsch Stepan'ilta.
Parilla sanalla kertoi Stepan koko historian.
-- Sinä, hirtehinen, sanoi Kirila Petrovitsch, kääntyen Saschaan, mitä
sinulla oli hänen kanssaan tekemistä?
-- Hän varasti kolosta sormuksen, isä, käskekää hänen antaa se.
-- Minkä sormuksen? mistä kolosta?
-- Niin, Maria Kirilovna minulle ... sen sormuksen...
Sascha sekaantui puheessaan ja joutui hämmennykseen. Kirila Petrovitsch
rypisti otsaansa ja sanoi heilutellen päätään:
-- Siihen nyt sekaantui Maria Kirilovnakin. Tunnusta suoraan kaikki,
taikka minä sinut vitson niin, ett'et itseäsi tunne.
-- Jumaliste, isä ... minä ... isä... Maria Kirilovna ei käskenyt minun
mitään tehdä, isä.
-- Stepan! mene ja tuo minulle hyvä ja tuores koivun oksa.
-- Odottakaa, isä, minä kerron kaikki. Minä juoksin tänään pihalla, ja
sisareni Maria Kirilovna aukasi ikkunan, ja minä juoksin sinne, ja
sisar pudotti vahingossa sormuksen, ja minä kätkin sen koloon, ja ...
ja ... tämä keltanaamainen poika tahtoi varastaa sormuksen.
-- Vahingossa pudotti, ja sinä tahdoit kätkeä... Stepan! mene tuomaan
vitsat.
-- Isä, odottakaa, minä kerron kaikki. Sisareni Maria Kirilovna käski
minun juosta tammen luo ja panna sormus koloon. Minä juoksinkin ja
panin sinne sormuksen, ja tuo hävytön poika...
Kirila Petrovitsch kääntyi hävyttömään poikaan ja kysyi uhkaavasti:
"kenen sinä olet."
-- Minä olen herrojen Dubrovskijn alamaisia.
Kirila Petrovitschin kasvot muuttuivat synkiksi.
-- Sinä, näemmä, et tunnustakkaan minua herraksi -- no hyvä. Mutta mitä
sinä teit puutarhassani?
-- Varastin vattuja.
Ahaa! palvelija tulee herraansa; millainen on pappi, sellainen on
seurakuntakin. Mutta kasvaako minulla vatukoita tammessa? oletko sinä
sitä kuullut?
Poika ei vastannut mitään.
-- Isä, käskekää hänen antaa sormus, sanoi Sascha.
-- Suus' kiinni, Aleksanteri, vastasi Kirila Petrovitsch, älä unohda,
että minä vielä sinustakin selvän teen. Mene huoneesesi. Ja sinä,
kierosilmä, sinä näytät mieheltä etkä lurjukselta; jos tunnustat
minulle kaikki, niin en rankaise sinua, annanpa vielä viisi kopeekkaa,
että saat ostaa pähkinöitä. Anna sormus ja mene sitten.
Poika avasi kouransa ja näytti, ettei siellä ollut mitään.
-- Vai niin, minä vielä teen sinulle jotakin, jota et voi odottaakaan.
No!
Poika ei vastannut sanaakaan, seisoi vaan pää alaspäin ja teki itsensä
oikein konnan näköiseksi.
-- No hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch; sulkekaa hän johonkin ja
katsokaa, ett'ei hän pääse karkuun, taikka minä nyljen koko talon väen.
Stepan vei pojan kyyhkysvajaan, sulki hänet sinne ja autti vahdiksi
vanhan kanapiian Agatan.
* * * * *
-- Siinä ei ole epäilemistäkään; tyttäreni on pitänyt yhteyttä tuon
kirotun Dubrovskijn kanssa. Mutta jos todellakin hän on kutsunut
Dubrovskijn apuun! ajatteli Kirila Petrovitsch kävellessään huoneessaan
ja viheltäessään vihaisesti "_Voiton huudot kaikukohot_." Minä ainakin
jouduin Dubrovskijn vereksille jäljille, ja hän ei pääsekkään meiltä
karkuun. Me käytämme hyväksemme tätä tapausta... No, kulkusen ääni...
Jumalan kiitos, se on ispravnikka. Tuokaa vangittu poika tänne.
Samalla tuli rattaat pihalle, ja tuo meille ennestään tuttu ispravnikka
astui sisään pölyisenä.
-- Mainio uutinen! huusi Kirila Petrovitsch, minä sain kiinni
Dubrovskijn!
-- Jumalan kiitos, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka iloisella
muodolla, missä hän on?
-- Se on, ei Dubrovskij, vaan eräs hänen joukostaan. Hän tuodaan tänne
kohta. Hän voi olla meille apuna itse päällikön vangitsemiseen. No, kas
tuossa hän jo onkin.
Ispravnikka, joka oli odottanut näkevänsä hirveän rosvon, kummastui
suuresti nähdessään tuon heikon kolmentoistavuotiaan pojan.
Epäröidessään kääntyi hän Kirila Petrovitschiin odottaen selitystä.
Kirila Petrovitsch alkoi selitellä mainitsematta kuitenkaan aamullista
kohtaustaan Maria Kirilovnan kanssa.
Ispravnikka kuunteli tarkkaan luoden tuontuostakin silmänsä pieneen
rosvoon, joka, tottunut kun oli lurjusmaiseksi, ei vähääkään välittänyt
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
-- Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, puhella kahdenkesken
kanssanne, sanoi vihdoin ispravnikka.
Kirila Petrovitsch vei ispravnikan toiseen huoneesen ja sulki oven.
Puolen tunnin perästä tulivat he taas saliin, jossa vanki odotti
kohtalonsa päättymistä.
-- Herra tahtoi lähettää sinut kaupungin ojennuslaitokseen
piiskattavaksi, sanoi ispravnikka pojalle ja sitten lähettää johonkin
uudisasukaspaikkaan, mutta minä puolustin sinua ja pyysin anteeksi
puolestasi. Irroittakaa köydet!
Poika päästettiin köysistä.
-- Kiitäppä nyt herraa, sanoi ispravnikka.
Poika meni Kirila Petrovitschin luo ja suuteli hänen kättään.
-- Mene kotiisi, sanoi Kirila Petrovitsch, äläkä enää varasta vatukoita
puun koloista.
Poika meni alas, hyppäsi iloissaan alas rapusta ja lähti juoksemaan yli
pellon Kistenevkaan taakseen katsomatta. Tultuaan kylään koputti hän
ensimmäisen rappeutuneen majan ikkunaan. Vanha akka tuli ikkunaan.
-- Leipää, akka! huusi poika, aamusta asti en ole mitään syönyt, kuolen
vallan nälkään.
-- Äh, se olet sinä, Mitja, missä olet ollut lurjus? vastasi akka.
-- Kerron sitten, akka, Jumalan tähden leipää!
-- No, tule sisään.
-- En ennätä, minun täytyy vielä juosta erääsen paikkaan. Leipää,
Kristuksen tähden, leipää!
-- Oh, sinä levoton, mutisi akka, tuossa on sinulle palanen, ja pani
samalle ikkunalle palasen ruisleipää.
Poika purasi ahneesti sitä ja meni kävellen eteenpäin.
Alkoi jo hämärtää. Mitja kulki riihien ja yrttitarhojen sivuitse
Kistenevkan metsään. Tultuaan kahden männyn luo, jotka olivat siinä
ikäänkuin metsän etuvartijoina, seisahtui hän, katsoi ympärilleen,
päästi kimakan vihellyksen ja alkoi kuuntelemaan. Hiljainen pitkä
vihellys kuului vastaukseksi. Joku tuli metsästä ja lähestyi poikaa.
Kahdeksastoista luku,
Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin salinsa laattialla ja vihelsi
tavallista kovemmin lauluaan. Koko talon väki oli liikkeellä,
palvelijat juoksivat ja häärivät. Pihalla oli paljon kansaa. Naisten
pukuhuoneessa koristeli eräs nainen palvelijattarien avulla peilin
edessä Maria Kirilovna-raukkaa, joka oli vallan liikkumaton. Maschan
pää kumartui heikkoudesta alas noitten raskaitten hohtokivikoristeitten
painosta, hän huokaili hiljaa, kun varomattomasti tultiin häntä
pistäneeksi, mutta oli kuitenkin vaiti katsellen mielettömästi peiliin.
-- Joko pian on valmis? kuului ovelta Kirila Petrovitschin ääni.
-- Heti paikalla, vastasi nainen. Maria Kirilovna nouskaa ja katsokaa,
onko hyvä.
Maria Kirilovna nousi eikä vastannut mitään. Ovi avattiin.
-- Morsian on valmis, sanoi nainen Kirila Petrovitschille, käskekää
tuoda vaunut.
-- Jumala olkoon kanssamme, vastasi Kirila Petrovitsch ja ottaen
pyhäinkuvan pöydältä jatkoi vapisevalla äänellä, tule luokseni, Mascha,
minä siunaan sinut,
Tyttö-raukka lankesi isänsä jalkoihin ja nyyhki,
-- Isä ... isä! huusi hän itkien, mutta ääni tukahtui.
Kirila Petrovitsch siunasi hänet kiireesti. Hän nostettiin ylös ja
melkein kantamalla vietiin vaunuihin. Hänen kanssaan istui niihin eräs
nainen äidin sijaiseksi ja eräs palvelijatar. Ajettiin kirkolle. Siellä
sulhanen jo odotti heitä. Hän tuli morsiantaan vastaan ja hämmästyi
nähdessään tämän vaaleat ja kummalliset kasvot. Yhdessä menivät he
kylmään, tyhjään kirkkoon. Ovet suljettiin heidän mentyään sisään.
Pappi tuli alttarilta ja alkoi heti. Maria Kirilovna ei kuullut eikä
nähnyt mitään, hän oli yhtä asiaa vaan ajatellut aamusta asti: hän
odotti Dubrovskija, toivomatta ei hän ollut hetkeäkään. Mutta kun pappi
kysyi häneltä tuon tavallisen kysymyksen, niin hän vavahti ja meni
tajuttomaksi, mutta sittenkin vielä viivytteli ja vielä odotti. Pappi
ei odottanut hänen vastaustaan, vaan sanoi itse nuo vastattavat sanat.
Vihkimys päättyi. Mascha tunsi tuon armottoman puolisonsa kylmän
suutelon, hän kuuli läsnäolevain imartelevaiset onnentoivotukset eikä
sittenkään voinut uskoa, että hän oli ijäksi pantu kahleihin ja ett'ei
Dubrovskij tulisikaan vapauttamaan häntä. Ruhtinas puhutteli häntä
hellillä sanoilla, mutta hän ei niitä ymmärtänyt. He tulivat kirkosta.
Esipihassa oli Pokrovskojen talonpoikia. Mascha tarkasti nopealla
katseella heidät kaikki ja taas näkyi hänessä entinen tunnottomuus.
Vastanaineet istuivat yhdessä vaunuihin ja ajoivat pois. Kirila
Petrovitsch oli mennyt edeltäpäin saadakseen ottaa vastaan nuorta
paria.
Ollessaan kahden nuoren vaimonsa kanssa, ei ruhtinasta vähääkään
liikuttanut tämän kylmä katse. Hän ei myöskään alkanut ikävystyttää
tätä vastenmielisillä selityksillään ja naurettavalla ilollaan; hänen
sanansa olivat yksinkertaiset ja vaativat vastausta. Tällä tavalla
olivat he ajaneet noin kymmenen virstaa, hevoset juoksivat nopeasti
epätasaista kylätietä ja vaunut olivat melkein keinumatta
englantilaisilla linjaaleillaan. Äkkiä kajahti huuto takaapäin, hevoset
seisahtuivat, ja joukko aseellisia miehiä piiritti vaunut. Mies, jolla
oli puolinaamari silmillä, veti vaunun oven sivulle ja sanoi Maschalle:
-- Te olette vapaa, tulkaa ulos.
-- Mitä tämä merkitsee, huusi ruhtinas, kuka sinä olet?
-- Hän on Dubrovskij, vastasi ruhtinatar.
Ruhtinas ei kadottanut mielenmalttiaan, hän otti taskustaan
matkapistoolin ja ampui naamioittua rosvoa. Ruhtinatar kiljasi ja
peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Dubrovskij tuli haavoitetuksi
olkapäähän. Ruhtinas ei kadottanut hetkeäkään, hän otti toisen
pistoolin. Mutta hänelle ei annettu aikaa laukaista. Ovet reväistiin
pois ja muutamat väkevät kädet tarttuivat häneen, vetivät hänet
vaunuista ja väänsivät pois pistoolin. Puukot jo välähtelivät hänen
päällään.
-- Älkää koskeko häneen, huusi Dubrovskij ja nuo synkät toverit
poistuivat.
-- Te olette vapaa, sanoi Dubrovskij ruhtinatar-raukalle.
-- En, vastasi tämä, nyt on jo myöhäistä! Minä olen vihitty, minä olen
ruhtinas Vereiskijn vaimo.
-- Mitä te puhutte, huusi Dubrovskij epätoivossa, ei, te ette ole hänen
vaimonsa, teitä pakotettiin, te ette koskaan voinut suostua...
-- Minä suostuin, minä vannoin, vastasi Mascha päättävästi. Ruhtinas on
mieheni. Käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättää minä hänen kanssaan.
Minä en ole pettänyt, minä odotin teitä viimeiseen silmänräpäykseen
asti ... mutta nyt, minä sanon sen teille, nyt on myöhäistä. Päästäkää
meidät.
Mutta Dubrovskij ei enää kuullut mitään. Kipu ja kova mielenkiihko
veivät hänen voimansa. Hän kaatui vaunujen viereen, rosvot
ympäröitsivät hänet. Hän sanoi heille vielä jonkun sanan. Rosvot
panivat hänet hevosen selkään. Kaksi heistä tuki häntä, kolmas talutti
hevosta. He menivät metsään, jättäen vaunut, valjaista riisutut hevoset
ja sidotut miehet keskelle maantietä, mutta eivät ryöstäneet mitään
eivätkä vuodattaneet pisaraakaan verta kostaakseen päällikkönsä
puolesta.
Yhdeksästoista luku.
Synkän metsän keskellä, vähäisen lammen partaalla oli pieni
multavarustus valleineen ja hautoineen, joitten takana oli muutamia
telttoja ja turvemajoja. Ulkona söi päivällistä joukko miehiä, joitten
monenlaisista puvuista ja aseista voi heti tuntea heidät rosvoiksi. He
istuivat veljellisessä sovussa kattilan ympärillä. Vallilla, pienen
tykin vieressä istui vahtimies jalat ristissä. Hän paikkaili pukuaan,
käyttäen neulaa yhtä taitavasti kuin oppinut räätäli sekä ehtimiseen
katsellen ympärilleen.
Vaikka kuppi oli jo kiertänyt miehestä mieheen muutamia kertoja, niin
kuitenkin kummallinen hiljaisuus vallitsi koko joukossa; rosvot vaan
söivät; toinentoisensa jälkeen nousi joku ja luki ruokalukunsa.
Muutamat menivät telttoihinsa, toiset hajaantuivat metsään ja panivat
maata aterian jälkeen venäläisten tapaan.
Vahtimies lopetti työnsä, pudisteli pukuaan, ihaili paikkaustaan, pisti
neulan hihaansa, istui hajareisin tykille ja alkoi täyttä kurkkua
laulaa tuota suruvoittoista vanhaa laulua:
"Sinisalo, sinisalo, älä humaja -- --".
Samassa aukeni erään teltan ovi ja valkeaan huiviin sekä muuten
siistiin mustaan pukuun puettu eukko ilmaantui kynnykselle.
-- Piisaa jo, Stepka, sanoi hän vihaisesti, herra makaa ja sinä kehtaat
rääkyä. Ei sulla ole omaatuntoa, eikä sääliä!
-- Anteeksi, Petrovna, vastasi Stepka, hyvä on, en minä enää ... olkoon
herra rauhassa ja levätköön sekä tulkoon terveeksi.
Akka poistui ja Stepka alkoi kävellä vallilla.
Teltassa, josta akka tuli, makasi esiripun takana haavoitettu
Dubrovskij kylmällä vuoteellaan. Hänen edessään pöydällä olivat hänen
pistoolinsa ja miekat riippuivat päänpuolessa. Teltassa oli laattialle
levitetty kallisarvoisia mattoja; nurkassa oli hopeapuitteinen naisten
toalettipeili sekä trymo. Dubrovskijlla oli kädessä avattu kirja, mutta
hänen silmänsä olivat kiinni, ja akka, joka katseli häntä esiripun
takaa, ei voinut tietää, nukkuiko hän, vai oliko hän vaipunut
ajatuksiinsa.
Dubrovskij havahtui äkkiä. Varustuksessa tuli hälinä ja Stepka pisti
päänsä sisään ikkunareijästä.
-- Isä, Vladimir Andrejevitsch, huusi hän, meidän merkkimme kuuluu,
meitä haetaan.
Dubrovskij hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja tuli ulos teltasta.
Ulkona häärivät rosvot meluten. Dubrovskijn tullessa syntyi synkkä
hiljaisuus.
-- Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij.
-- Kaikki muut, paitsi vahdit, vastattiin.
-- Paikoillenne! huusi Dubrovskij, ja rosvot asettuivat kukin
paikalleen.
Samassa tuli kolme vahtia juosten porteille. Dubrovskij meni heitä
vastaan.
-- No, mitä nyt? kysyi hän.
-- Sotamiehiä on metsässä, meitä piiritetään, vastasivat nämät.
Dubrovskij käski sulkea portit ja meni itse tykin luo. Läheneviä ääniä
kuului metsästä. Äänettöminä odottelivat rosvot. Äkkiä näkyi kolme,
neljä sotilasta metsästä, mutta nämät menivät heti takaisin antaen
laukauksilla tiedon tovereilleen.
-- Valmistaukaa taisteluun, huusi Dubrovskij, ja supinaa alkoi kuulua
rosvojen seasta.
Lähestyvien komentosanat alkoivat kuulua, aseet välkkyivät puitten
välistä ja puolitoistasataa sotilasta hyökkäsi esiin metsästä lähestyen
kiljuen vallia. Dubrovskij asetti sytyttimen; laukaus onnistui --
eräältä vei luoti pään sekä haavoitti kahta. Sotilaat peljästyivät,
mutta upseeri hyökkäsi eteenpäin. Sotilaat seurasivat häntä ja
juoksivat vallihautaan. Rosvot ampuivat heitä pyssyillään ja
pistooleillaan ja rupesivat kirveet kädessä puolustamaan vallia, jolle
raivostuneet sotilaat kiipesivät, jättäen vallihautaan noin
kaksikymmentä haavoitettua toveriaan. Käsirysy alkoi. Sotilaat olivat
jo valleilla, ja rosvot alkoivat peräytyä. Mutta silloin lähestyi
Dubrovskij upseeria, tähtäsi pistoolillaan hänen rintaansa ja laukasi.
Upseeri kaatui selälleen. Muutamat sotilaat ottivat hänet syliinsä ja
veivät kiireesti metsään, toiset peräytyivät kadotettuaan päällikkönsä.
Innostuneet rosvot käyttivät hyväkseen tätä hämmennystä. He potkivat
sotilaita ja ahdistivat ne vallihautaan -- piiritetyt voittivat.
Kiljuen ajoivat rosvot sotilaita takaa. Voitto oli varma. Kun
Dubrovskij luuli, että vihollinen oli jo lopullisesti kukistettu,
peräytti hän miehensä, sulkeutui linnoitukseensa ja määräsi vahdit sekä
kielsi kenenkään poistumasta. Hän käski myös auttaa haavoitettuja.
Viimeiset tapahtumat käänsivät jo oikein todenteolla hallituksen
huomion Dubrovskijn rosvouksiin. Hänen asemastaan koottiin tietoja.
Koko osasto sotilaita lähetettiin ottamaan häntä kiinni joko elävänä
tai kuolleena. Muutamia miehiä hänen joukostaan saatiinkin vangiksi,
mutta niiltä saatiin tietää, ett'ei Dubrovskij ollutkaan heidän
joukossaan. Muutamia päiviä senjälkeen kokosi Dubrovskij kaikki
seuralaisensa ja ilmoitti heille, että aikoi jättää heidät ainaiseksi
sekä kehoitti heitä parantamaan elämänsä.
-- Te olette tulleet rikkaiksi minun johdollani, jokaisella teistä on
sellainen muoto, että vaaratta voitte mennä johonkin etäisempään
kuvernementtiin ja viettää siellä lopun elämäänne kunniallisissa
toimissa ja ylellisyydessä. Mutta te olette kaikki rosvoja ja
luultavasti ette tahdo jättää ammattianne.
Puheensa loputtua jätti hän heidät ottaen yhden mukaansa. Kukaan ei
tiedä, mihin hän meni.