mikään. Minä kirjoitin kirjeen, kerroin hänelle kaikki ja lähetin
siunaukseni ilman ainoatakaan kopeekkaa.
-- Kului viikko ja toinenkin. Äkkiä tulee pihalleni vaunut. Joku
kenraali tahtoo tavata minua; tehkää hyvin. Luokseni tulee noin
kolmenkymmenen viiden vuoden vanha mies, tumma, mustatukkainen ja
parrakas -- oikea Kulnevin kuva, sanoo olevansa vähä niinkuin
miesvainajani Ivan Andrejevitschin ystävä ja virkatoveri; hän muka
matkusti tästä eikä voinut olla poikkeamatta mieheni lesken luo, kun
tiesi, että minä asun täällä. Minä kestitsin häntä Jumalan lahjoilla ja
puhelin sitä ja tätä, vihdoin Dubrovskijstakin. Minä kerroin suruni
hänelle. Kenraalini rypisti otsaansa. Se on kummallista, sanoi hän;
minä olen kuullut, ett'ei Dubrovskij hätyytä kaikkia, vaan joitakuita
rikkaampia, ja niittenkin kanssa vaan tekee tasajakoa, eikä
putipuhtaaksi ryöstä. Ja murhasta ei häntä kukaan soimaa; eiköhän siinä
liene erehdys? Käskekää kutsua voutinne. Mentiin hakemaan voutia. Hän
tuli. Nähtyään kenraalin hän hämmästyi. Kerroppas, veliseni, millä
tavalla Dubrovskij sinut ryösti, ja kuinka hän tahtoi sinut hirttää?
Voutini alkoi vapista ja heittäytyi kenraalin jalkojen juureen. Isä,
minä olen syyllinen, synti sai vallan -- minä valehtelin. Jos niin on,
vastasi kenraali, niin kerroppas rouvalle, kuinka kaikki oikein
tapahtui; minä kuuntelen. Vouti ei voinut tointua. No, mitä, jatkoi
kenraali; missä sinä kohtasit Dubrovskijn? Kahden männyn luona, isä,
kahden männyn luona. Mitä hän sinulle sanoi. Hän kysyi minulta, kenen
palvelija olen, mihin ja mitä varten menen. No, ja sitten. Sitten vaati
hän kirjeen ja rahat. Minä annoin hänelle kirjeen ja rahat. Ja hän? No
-- ja hän -- -- isä, minä olen syyllinen. No mitä hän teki? Hän antoi
minulle rahat ja kirjeen ja sanoi: mene Jumalan nimeen ja vie nämät
postiin. Oi, isä, minä olen syyllinen! Kyllä minä sinusta selvän teen,
sanoi kenraali uhkaavasti. Ja te, rouvaseni, käskekää etsiä tämän
varkaan arkusta ja antakaa hän minun käsiini, minä hänet opetan. Minä
aavistin, kuka hänen ylhäisyytensä oli. Minun ei auttanut ruveta
väittämään häntä vastaan. Kuskit sitoivat taloudenhoitajan ajopenkkiin,
rahat löydettiin; kenraali söi päivällistä luonani ja matkusti heti
pois vieden voudin mukanaan. Vouti löydettiin seuraavana päivänä
tammeen sidottuna ja revittynä, kuin niinipuu.
Kaikki, ja etenkin neitoset, kuuntelivat ääneti Anna Savischnan
kertomusta. Monet neitosista salaa onnittelivat Dubrovskija, nähden
hänessä romantillisen sankarin. Niitten onnittelijain joukossa oli
etenkin Maria Kirilovna, innokas haaveksija, jonka Kadliff oli
täyttänyt salaisella pelolla.
-- Ja sinä Anna Savischna luulet, että sinun luonasi oli itse
Dubrovskij? kysyi Kirila Petrovitsch. Entä jos erehdyt. En tiedä, kuka
oli vieraanasi, mutta Dubrovskij ei se kumminkaan ollut.
-- Kuinka, hyvä ystävä, ett'ei se ollut Dubrovskij? kukahan sitten,
ellei juuri hän, pysäytä matkustavia ja rupea niitä tarkastelemaan?
-- En tiedä, mutta ei ainakaan se ollut Dubrovskij. Minä tunsin hänet
lapsena enkä tiedä, jos hänen hiuksensa sen jälkeen ovat tulleet
mustiksi, silloin ne ainakin olivat kiharaiset ja vaaleat. Mutta
varmaan tiedän, että Dubrovskij on viittä vuotta Maschaani vanhempi ja
että hän siis on noin kahdenkymmenen kolmen, eikä kolmenkymmenen viiden
vuotias.
-- Aivan niin, teidän ylhäisyytenne, huusi ispravnikka, minulla on
mukanani Vladimir Dubrovskijn tunnusmerkit paperilla. Niissä on selvään
sanottu, että hän on kahdenkymmenen kolmen vanha.
-- Ah! huusi Kirila Petrovitsch, sattui paikalleen, lukekaappas ne, me
kuuntelemme. Jos hän tulee vastaamme, niin ei hän pakoon pääse.
Ispravnikka otti taskustaan jotenkin likaisen paperikappaleen, levitti
sen ja alkoi lukea. Dubrovskijn entiset alustalaiset olivat
ilmoittaneet hänen tuntomerkkinsä:
"Hän on 23 vuotias, keskikokoinen, kasvot hienot, parta ajeltu, silmät
tummanruskeat, hiukset tummat, nenä suora. Erityisiä tunnusmerkkejä ei
ole."
-- Nekö vaan? kysyi Kirila Petrovitsch.
-- Ne vaan, sanoi ispravnikka, pannen paperin kokoon.
-- Toivotan onnea, herra ispravnikka; kas se vasta on paperi. Noitten
tuntomerkkien nojalla ei teidän ole viisasta etsiä Dubrovskija! Kukahan
ei olisi keskikokoinen, kenellä ei olisi tummia hiuksia, suoraa nenää
tai tummanruskeita silmiä? Lyönpä vetoa, että kolme tuntia peräkkäin
voit puhella itse Dubrovskijn kanssa tietämättä, kenen Jumala on
tiellesi johdattanut. Ovathan ne virkamiehemme aika viisaita.
Ispravnikka pani rauhallisesti paperin taskuunsa sekä ryhtyi ääneti
hanhen ja kaalin kimppuun. Sillä välin kerkesivät palvelijat muutamia
kertoja käymään ympäri täyttämässä jokaisen vieraan lasin. Muutamia
pulloja viiniä avattiin ja nautittiin mielihyvällä samppanjan nimellä.
Kasvot alkoivat tulla punaisemmiksi, puhe äännekkäämmäksi, sekavammaksi
ja iloisemmaksi.
-- Ei, jatkoi Kirila Petrovitsch, me emme enää saa sellaista
ispravnikkaa, kuin Taras Aleksejevitsch-vainaja oli; hän oli taitava ja
älykäs. Sääli, että poltettiin sellainen poika. Hänen kynsistään ei
olisikaan päässyt ainoakaan koko rosvojoukosta. Hän olisi pyydystänyt
kaikki viimeiseen mieheen, eikä itse Dubrovskijkaan olisi päässyt.
Taras Aleksejevitsch olisi ottanut kyllä häneltä rahoja, mutta ei häntä
itseäkään olisi päästänyt. Sellainen oli vainajan tapa. Mutta ei auta
mikään. Nähtävästi minun on ryhtyminen asiaan ja meneminen väkineni
rosvoja vastaan. Ensi työkseni on minun kerättävä kaksikymmentä miestä,
niin ne kyllä puhdistavat metsän rosvoista; väkeni ei ole arkaa, joka
mies tohtii käydä karhun kimppuun, ja rosvoja eivät he väistä.
-- Onko karhunne terveenä, ystävä Kirila Petrovitsch? kysyi Anton
Pafnutitscb, muistaen samalla karvaisen toverinsa sekä muutamia
ilveitä, joitten uhrina hänkin kerran oli ollut.
-- Nallen päivät ovat päättyneet, vastasi Kirila Petrovitsch, hän sai
kunniakkaan kuoleman vihollisen käden kautta. Tuolla on hänen
voittajansa! -- Kirila Petrovitsch osotti ranskalaista opettajaa. --
Hän kosti puolestasi ... saanhan luvan mainita ... muistatko?
-- Miksi en muistaisi, sanoi Anton Pafnutitsch, muistanpa hyvinkin.
Siis on nalle kuollut ... sääli on nallea, on jumal'auta sääli! kuinka
huvittava hän oli ja kuinka viisas! toista sellaista ei ole helppo
löytää. Mutta miksi mussiö tappoi hänet?
Suurella mielihyvällä alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisensa
urotyötä, sillä hänelle sattui onnellinen tilaisuus kerskailla
kaikesta, mitä hänellä oli. Vieraat kuuntelivat uteliaisuudella
kertomusta nallen kuolemasta ja katselivat kummastuksella De Forgea,
joka ei epäillytkään, että kertomus koski hänen urhoollisuuttaan. Hän
istui vaan rauhallisesti paikallaan ja teki huomautuksia rieholle
kasvatilleen.
Päivälliset, jotka olivat kestäneet lähes kolme tuntia, loppuivat
vihdoin. Isäntä pani käsiliinansa pöydälle, kaikki nousivat ja menivät
vierashuoneesen, jossa kahvi, kortit ja juomat, jotka olivat yhtä
mainiota lajia, kuin pöydässäkin, odottivat heitä.
Kymmenes luku.
Noin seitsemän aikaan illalla tahtoivat muutamat vieraat lähteä, mutta
punssin vaikutuksesta iloinen isäntä käski sulkea portit sekä ilmoitti,
ettei hän päästä ketään pois ennen aamua.
Pian kajahteli soitanto, ovi avattiin saliin, -- ja tanssit alkoivat.
Isäntä istui lähimpäin tuttaviensa kanssa nurkassa tyhjentäen lasin
toisensa perässä ja ihaellen nuorien iloa. Vanhemmat naiset löivät
korttia. Kavaljeereja oli vähemmän kuin daameja, kuten ainakin
sellaisissa paikoissa, mihin ei ole majoitettu jotakin ulanilaista
brikaadia; kaikki mieshenkilöt, jotka osasivat tanssia, olivat
kutsutut. Opettaja oli ylinnä, kaikki neitoset halusivat tanssia hänen
kanssaan sekä tekivät sen keksinnön, että hänen kanssaan oli erittäin
keveä tanssia valssia. Muutamia kertoja pyöritti hän Maria Kirilovnaa
-- ja muut neitoset tekivät heistä ilkkuen havainnoita. Puoliyön aikana
käski väsynyt isäntä lopettaa tanssit, toimitti illallista ja meni itse
nukkumaan.
Kirila Petrovitschin poistuttua tuli seurustelu vapaammaksi ja
vilkkaammaksi; kavaljeerit rohkenivat mennä istumaan naistensa viereen;
neitoset naureskelivat ja kuiskuttelivat vieruskumppaniensa kanssa;
koko aterian ajan puhelivat naiset kovalla äänellä. Herrat joivat,
väittelivät ja naureskelivat; sanalla sanoen illallinen oli erittäin
hupainen ja jätti jälkeensä paljon hauskoja muistoja.
Oli kuitenkin eräs henkilö, joka ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Se
oli Anton Pafnutitsch, joka synkkänä ja ääneti istui paikallaan, söi
hajamielisesti ja näytti hyvin rauhattomalta. Rosvojutut eivät antaneet
hänelle rauhaa, Me saamme pian nähdä, että hänellä oli täysi syy
pelätäkin.
Anton Pafnutitsch, joka oli ottanut Jumalan todistajakseen siihen, että
punainen rahalipas oli tyhjä, ei valehdellut eikä tehnyt syntiä:
punainen lipas oli todellakin tyhjä. Hän oli pannut setelit, joita
siinä säilytti, nahkaiseen pussiin, jota aina piti paidan alla
rinnallaan. Tällä varokeinollaan sai hän johonkin määrään poistetuksi
epäluottamuksensa kaikkiin ihmisiin ja ainaisen pelkonsa. Mutta kun
hänen täytyi jäädä yöksi vieraasen taloon, pelkäsi hän, että hän saisi
sijansa jossakin yksinäisessä huoneessa, johonka varkaat helposti
voisivat hiipiä. Senpätähden etsi hän silmillään luotettavaa toveria ja
valitsi vihdoin De Porgen. Tämän ulkomuoto, joka ilmaisi voimaa, ja
urhoollisuus, jota hän oli osoittanut karhuhuoneessa, jota Anton
Pafnutitsch raukka ei kauhutta voinut muistella, päättivät vaalin.
Pöydästä noustua alkoi Anton Pafnutitsch hääriä nuoren ranskalaisen
ympärillä rykien ja yskien ja kääntyi vihdoin pyynnöllä hänen
puoleensa.
-- Hm, hm, enkö minä voisi, mussiöö, olla yötä teidän kamarissanne,
sillä näethän...
-- Que desire monsieur? kysyi De Forge, kumartaen kohtelijaasti.
-- Äh, vahinko vaan! sinä mussiöö et vielä ole oppinut venättä. Sche
ve, muaa sche vu kusche, ymmärrätkö?
-- Monseur, vous n'avez qu'á ordonner, vastasi De Forge.
Anton Pafnutitsch, joka oli hyvin tyytyväinen ranskan taitoonsa, meni
heti valmistautumaan.
Vieraat hyvästelivät ja jokainen meni omaan kammariinsa. Anton
Pafnutitsch meni opettajan kanssa sivurakennukseen. Yö oli pimeä. De
Forge kulki edellä lyhty kädessä, Anton Pafnutitsch hänen perässään
tuon tuostakin pidellen, oliko rahakukkaro vielä rinnallaan.
Sivurakennukseen tultuaan sytytti opettaja kynttilän ja kumpikin alkoi
riisuutumaan. Anton Pafnutitsch käveli lattialla tarkastellen lukkoja ja
ikkunoita ja pudistellen päätään, kun tarkastus ei antanut hyviä
toiveita turvallisuudesta. Oven voi sulkea ainoastaan yhdellä
telineellä, eikä ikkunoissa ollut kahdenkertaisia puitteita. Hän aikoi
ruveta valittamaan siitä De Forgelle, mutta hänen ranskan taitonsa oli
riittämätön niin laajaperäiseen selitykseen. Ranskalainen ei ymmärtänyt
häntä, ja Anton Pafnutitschin täytyi jättää valituksensa. Heidän
vuoteensa olivat vastatusten, molemmat panivat maata ja opettaja
sammutti kynttilän.
-- Purkua vu sammutta, purkua vu sammutta? huusi Anton Pafnutitsch,
liittäen vahingossa ranskaan omakielisiä sanojaan. -- Minä en voi
dormire pimeässä.
De Porge ei ymmärtänyt hänen huudahduksiaan, toivotti vaan hyvää yötä.
-- Kirottu mies! murisi Spitsin, käärien peittoa ympärilleen. Kuka
hänen käski kynttilän sammuttaa. Sitä pahempi. -- Minä en voi nukkua
ilman tulta. Mussiöö, mussiöö, jatkoi hän, sche ve avek vu parle. Mutta
ranskalainen ei vastannut, vaan alkoi pian kuorsata.
-- Ranskalainen peto jo kuorsaa, ajatteli Anton Pafnutitsch, mutta minä
en saa unta silmiini: entä jos varkaat tulisivat sisään ovesta tai
ikkunasta, niin ei tuota petoa saisi tykin laukauksellakaan hereille.
Mussiöö, mussiöö! -- perkele vieköön sinut!
Anton Pafnutitsch vaikeni. Väsymys ja viinin höyryt vihdoin voittivat
hänen pelkonsa. Hän alkoi uinua ja vaipui vihdoin syvään uneen.
Hän heräsi ihmeellisellä tavalla. Unen läpitse tunsi hän, että joku
hiljaa tarttui hänen paidankaulukseensa. Anton Pafnutitsch avasi
silmänsä ja näki kuun vaaleassa aamuvalossa edessään De Porgen.
Ranskalaisella oli toisessa kädessään taskupistooli ja toisella
irroitti hän kukkaroa. Anton Pafnutitsch meni tainnuksiin.
-- Kes ke se, mussiöö, kes ke se? sopersi hän vihdoin vapisevalla
äänellä.
-- Hiljaa, suu kiinni! vastasi opettaja puhtaalla venäjänkielellä:
hiljaa! -- taikka olette hukassa. Minä olen Dubrovskij.
Yhdestoista luku.
Lukijan luvalla palaamme tapauksiin, jotka sattuivat ennen
äskenmainittuja ja joista emme vielä ole ehtineet puhumaan.
Kestikievaritalossa, josta me jo olemme maininneet, istui rauhallinen
ja vaatimaton mies. Hän oli joko aateliton tai muukalainen, s.o.
henkilö, joka ei saa ääntään kuultavaksi majapaikoissa. Hänen
ajopelinsä olivat pihalla odottaen rasvaamista. Siinä oli pieni
matkalaukku, joka todisti omistajansa vähävaraisuutta. Matkustaja ei
pyytänyt kahvia eikä teetä, vaan katseli ikkunasta, vihellellen emännän
suureksi mielipahaksi, emännän, joka oli toisessa huoneessa.
-- No nyt Jumala lähetti pillipiiparin, jupisi hän puoli-ääneen, äh,
yhä vaan viheltää, jospa jo herkeisikin.
-- No mitä pahaa se on, antaa hänen viheltää, sanoi kestikievari.
-- No, mitä pahaa? intti vihastunut akka; etkö huomaa tunnusmerkkejä?
-- Mitä tunnusmerkkejä? Ettäkö viheltäjillä ei ole rahaa? Äh,
Pahomovna, viheltäkööt tai ei, mutta rahaa ei ole, kun ei ole.
-- Päästä sinä vaan hänet, Sidoritsch. Sinulla näkyy olevan halu pettää
hänet. Anna hänelle hevoset ja menköön hän hiiteen.
-- Odottakoon hän vaan, Pahomovna; tallissa on kaikkiaan kolme
kolmivaljakkoa, neljännen tarvitsee levätä. Ajatteleppas, jos tulee
hyviä matkustajia; minä en tahdo omalla päälläni vastata ranskalaisen
edestä. Hei! tuolla onkin jo! tuolla tulee! He, he, he, ja kuinka
nopeasti ajaa; eihän vaan liene joku kenraali?
Vaunut pysähtyivät rappujen eteen. Palvelija hyppäsi ajopenkiltä, avasi
oven ja samassa nuori mies, puettuna sotilaan päällystakkiin ja
valkeaan lakkiin, astui kestikievarin luo. Hänen perässään toi
palvelija sisään pienen lippaan, jonka pani ikkunalle.
-- Hevosia! huusi upseeri käskevällä äänellä.
-- Heti! vastasi kestikievari, entäs passi.
-- Minulla ei ole passia. Minä matkustan sivullepäin... Etkö tunne
minua?!
Kestikievari juoksi nopeasti kiirehtimään kyytimiehiä. Nuori mies alkoi
kävellä pitkillä askelilla huoneessa, meni toiseen huoneesen ja kysyi
hiljaa emännältä: "kuka tuo matkustaja on?"
-- Jumalako sen tiesi, vastasi emäntä, joku ranskalainen kai; jo
viidettä tuntia on hän odottanut hevosia ja vihellellyt. Alkaa jo
suututtamaan tuo kirottu.
Nuori mies alkoi puhua matkustajan kanssa ranskaa.
-- Mihinkä suvaitsette matkustaa? kysyi hän.
-- Läheiseen kaupunkiin, vastasi ranskalainen. Sieltä matkustan erään
tilanomistajan luo, joka näkemättään minua on ottanut minut
palvelukseensa. Minä aioin jo tänään olla paikalla, mutta herra
kestikievari on näemmä päättänyt toisin. Tässä maassa on vaikea saada
hevosia, herra upseeri.
-- Kenen tilanomistajan luo te ai'otte? kysy upseeri.
-- Troekurovin, vastasi ranskalainen.
-- Troekurovin? Millainen mies se Troekurov on?
-- Ma foi, monsieur. Minä olen kuullut hänestä vähän hyvää. Sanovat,
että hän on ylpeä ja itsepintainen herra, ankara käytöksessään
kotoväkeään kohtaan, jotta kukaan ei voi miellyttää häntä, jotta kaikki
vapisevat kuullessaan hänen nimensä, jott'ei hän opettajiakaan (avec
les Outschitels) kursaile.
-- Armahda! ja te tahdotte mennä sellaisen hirviön luokse?
-- Mikäs auttaa, herra upseeri? Hän tarjoo minulle hyvän palkan, 3000
ruplaa vuodessa ja vapaan ylöspidon. Ehkä minä tulen onnellisemmaksi
muita. Minulla on vanha äiti. Puolen palkastani lähetän hänelle;
toisesta puolesta voin viidessä vuodessa koota pienen pääoman, joka on
välttämätön, kun tahdon tulla kenestäkään riippumattomaksi -- ja
silloin, bon soir, menen Pariisiin ja ryhdyn siellä kauppatoimiin.
-- Tunteeko teitä kukaan Troekurovin talossa? kysyi upseeri.
-- Ei kukaan. Hän kirjoitti minut Moskovasta erään ystävänsä
välityksellä, jonka kokki oli minun kansalaiseni; tämä suositti minua.
Tietäkää, että minun ei pitänyt valmistua opettajaksi, vaan
sokurileipuriksi; mutta minulle sanottiin, että teidän maassanne
opettajan toimi ei ole edullisempaa...
Upseeri vaipui ajatuksiinsa. -- Kuulkaa, keskeytti hän, mitä jos tuon
tulevaisuutenne sijasta teille tarjottaisiin 10,000 ruplaa käteisessä
rahassa sillä ehdolla, että te heti matkustaisitte Pariisiin.
Ranskalainen katseli kummastuneena upseeria, hymyili ja pudisti
päätään.
-- Hevoset ovat valmiina! huusi sisääntullut kestikievari. Palvelija
vakuutti samaa.
-- Heti, vastasi upseeri. Menkää ulos hetkeksi. (Kestikievari ja
palvelija menivät). Minä en tee pilaa, jatkoi hän ranskaksi; 10,000
ruplaa voin antaa teille. Tarvitsen ainoasti teidän paperinne ja
vaadin, että menette pois. Samassa aukasi hän lippaan ja otti siitä
muutamia setelipakkoja.
Ranskalainen räpytteli silmiään. Hän ei tiennyt, mitä ajattelisi. --
Että menisin pois ... minun paperini, kertoi hän kummastellen. No
tuossa on paperini ... mutta te teette pilaa? Mitä te teette
papereillani?
-- Se ei ole teidän asianne. Minä kysyn: suostutteko, vai ette?
Ranskalainen, joka ei vieläkään uskonut korviaan, ojensi paperinsa
nuorelle upseerille, joka silmäili ne nopeasti läpitse.
-- Teidän passinne ... hyvä; suosituskirje -- katsotaanpas; papinkirja
-- mainiota. No tuossa on rahanne, menkää takaisin. Hyvästi.
Ranskalainen oli kuin puusta pudonnut. Upseeri palasi takaisin.
-- Minä olin unohtaa tärkeimmän asian; antakaa kunniasananne, että tämä
jää vaan meidän salaisuudeksemme -- kunniasananne!
-- Kunniasanani annan, vastasi ranskalainen. Mutta mitä teen minä ilman
papereita?
-- Ilmoittakaa ensimmäisessä kaupungissa, että Dubrovskij on ryöstänyt
teidät. Teitä uskotaan ja annetaan teille tarpeelliset todistukset.
Hyvästi, Jumala suokoon, että pian pääsisitte Pariisiin ja tapaisitte
äitinne terveenä.
Dubrovskij meni ulos, istui vaunuihin ja lähti. Kestikievari katseli
ikkunasta, ja kun vaunut olivat menneet, kääntyi hän vaimoansa päin ja
huusi:
-- Pahomovna! tiedätkö mitä? ettei tuo vaan ollut Dubrovskij.
Emäntä hyökkäsi ikkunalle, mutta se oli jo myöhäistä, Dubrovskij oli jo
kaukana. Hän rupesi torumaan miestään.
-- Etkö ollenkaan pelkää Jumalaa, miks'et sanonut sitä minulle ennen,
minä olisin edes saanut nähdä Dubrovskijn, mutta nyt saat odottaa, että
hän enää palaa. Sinulla ei ole omaatuntoa, oikein ilman omaatuntoa
olet.
Ranskalainen seisoi kuin puusta pudonnut. Puhelu upseerin kanssa,
rahat, kaikki tuntui unennäöltä. Mutta setelipakat olivat hänen
taskussaan ja vakuuttivat kauniisti, että tuo ihmeellinen tapaus oli
todellakin tapahtunut.
Hän päätti ottaa hevoset kaupunkiin. Kyytimies ajoi käyden ja vasta
yöllä saavuttiin kaupunkiin.
Saatuansa ranskalaisen paperit tuli Dubrovskij rohkeasti, kuten jo
olemme nähneet, Troekurovin luo ja jäi asumaan hänen taloonsa. Olkootpa
hänen aikeensa mitkä tahansa (jälkeenpäin saamme ne tietää) mutta hänen
käytöksessään ei ollut mitään moitittavaa. Tosi on, että hän sangen
vähän huolehti pienen Saschan kasvatuksesta, antoi hänelle täyden
vapauden mellastella, eikä ankarasti kuulustellut läksyjä, jotka olivat
vaan annetut muodon vuoksi. Sitävastoin seurasi hän suurella
ahkeruudella Maria Kirilovnan musikaalisia edistyksiä ja usein
tuntikausia istui hänen kanssaan pianon ääressä. Kaikki rakastivat
nuorta opettajaa: Kirila Petrovitsch hänen rohkeutensa ja ketteryytensä
tähden metsästyksessä, Maria Kirilovna hänen loppumattoman intonsa ja
orjamaisen huomaavaisuutensa tähden, Sascha sentähden, että tämä ei
välittänyt hänen kujeistaan ja palvelijat taas hänen hyvyytensä ja
anteliaisuutensa tähden, joka silminnähtävästi ei ollut sopusoinnussa
hänen asemansa kanssa. Itse hän näytti olevan kiintynyt koko perheesen
ja piti itseään jo sen jäsenenä.
Tuon muistettavan juhlan ja sen ajan välillä jolloin hän oli astunut
opettajatoimeensa, oli kulunut noin kuukausi, eikä kukaan aavistanut,
että tuossa nuoressa, rauhallisessa ranskalaisessa piili hirveä rosvo,
jonka nimi herätti kauhua kaikissa ympäristön aatelisissa. Koko tänä
aikana ei Dubrovskij poistunut Pokrovskojesta, mutta puheet hänen
rosvoilemisestaan eivät silti tauonneet, kiitos siitä kylien
asukkaitten luovalle mielikuvitusvoimalle, tai ehkä hänen joukkonsa oli
toimessaan, vaikka päällikkö olikin poissa. Kun Dubrovskij oli samassa
huoneessa yötä miehen kanssa, jota hän voi pitää persoonallisena
vihollisena niin ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän tiesi, että
tällä oli rahoja ja päätti ottaa ne. Me olemme jo nähneet, kuinka hän
hämmästytti Anton Pafnutitsch-raukan muuttamisellaan opettajasta
rosvoksi.
Ranskalainen käski seisauttamaan hevoset jo ennen tullia, jossa vahdin
sijasta oli vaan rappeutunut vahtikoppi, astui ajopeleistä ja läksi
astumaan jalan koeteltuaan merkeillä selittää ajomiehelle, että hän
lahjoittaa ajopelit ja matkalaukkunsa tälle juomarahoiksi. Ajomies
hämmästyi yhtä paljon hänen antelijaisuudestaan, kuin itse ranskalainen
oli hämmästynyt Dubrovskijn tarjouksesta. Tästä anteliaisuudesta
ajomies kuitenkin päätti, että "saksalainen" oli tullut hulluksi,
kiitti syvästi kumarrellen häntä ja piti parempana olla menemättä
kaupunkiin asti, vaan palata erääseen tunnettuun huvittelupaikkaan,
jonka isäntä oli hänen ystävänsä. Täällä vietti hän koko yön ja palasi
vasta seuraavan päivän aamuna paljailla hevosilla ilman ajopeliä ja
matkalaukkua kotiinsa kasvot pöhistyneinä ja silmät punaisina.
Kahdestoista luku.
Kului muutamia päiviä ilman mainittavampaa tapausta. Pokrovskojen kylän
asukkaitten elämä oli yksitoikkoista. Kirila Petrovitsch kävi joka
päivä metsästämässä; lukeminen, kävelyt ja musikaaliset harjoitukset
veivät Maria Kirilovnan ajan, etenkin musiikkitunnit. Hän tunsi, että
hänen sydämensä oli tullut eriskummalliseksi ja tunnusti suureksi
harmikseen, että se ei ollut välinpitämätön nuoren ranskalaisen
suhteen. Ranskalainen taas puolestaan ei mennyt kunnioituksen eikä
ankaran säädyllisyyden rajojen ylitse ja rauhoitti sillä tytön ylpeyttä
ja pelokkaita epäluuloja. Yhä suuremmalla luottavaisuudella antautui
tyttö tunteittensa valtaan. Hän ikävöitsi De Forgea, kun tämä oli
poissa, ja tämän seurassa ollessaan hänellä aina oli puhelemista De
Porgen kanssa. Hän kyseli tämän mielipidettä kaikessa ja oli aina samaa
mieltä tämän kanssa. Ehkä tyttö ei ollutkaan vielä oikein rakastunut,
mutta niin lähellä hän oli kuitenkin, että ensimmäisessä kommelluksessa
tai äkkinäisessä onnen käänteessä lemmen liekin täytyi leimahtaa hänen
sydämessään.
Kerran kun Maria Kirilovna tuli saliin, jossa opettaja odotti häntä,
niin huomasi hän kummakseen, että tämän vaaleilla kasvoilla oli jokin
levottomuuden ilme. Hän avoi pianon ja soitti muutamia kappaleita.
Dubrovskij taas valitellen päätään kipeäksi pyysi anteeksi sekä
keskeytti oppitunnin. Sulkeissaan nuottikirjoja antoi hän tytölle salaa
kirjelipun. Kerkeämättä ajattelemaan otti Maria Kirilovna sen, mutta
katui samassa silmänräpäyksessä. Dubrovskij ei enää ollut salissa.
Maria Kirilovna meni huoneesensa, avoi kirjeen ja luki seuraavan:
"Tulkaa tänään kello seitsemän puron luo lehtimajaan, minun täytyy
välttämättömästi saada puhua kanssanne".