häntä. Dubrovskij tunsi Antonin ja Grischan äänen.
-- Miksi ette ole panneet maata? kysyi hän heiltä.
-- Meilläkö nyt olisi aikaa nukkua, vastasi Anton, -- kuinka kauvan
olemme saaneet odottaa, kuka olisi uskonut?...
-- Hiljempaa, keskeytti Dubrovskij, missä on Jegorovna?
-- Herrastalossa, tuvassaan, vastasi Grischa.
-- Mene ja tuo hän tänne ja tuo myös koko muu meidän väki, jottei
henkeäkään sinne jäisi, paitsi kirjurit. Ja valjasta sinä, Anton,
hevonen rattaiden eteen.
Grischa meni. Hetken kuluttua hän jo tuli äitineen. Akka ei ollut
riisunut yltään tänä yönä, eikä kukaan muu kuin kirjurit ollut
ummistanut silmiänsä.
-- Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij, eikö ketään jäänyt taloon?
-- Ei ketään muita kuin kanslistit, vastasi Grischa.
-- Tuokaa tänne heiniä tai olkia, sanoi Dubrovskij.
Miehet juoksivat talliin ja palasivat takaisin sylit täynnä heiniä.
-- Pankaa portaitten alle ... kas niin. No, pojat, nyt tulta!
Arhip aukasi lyhdyn ja Dubrovskij sytytti päreen.
-- Kuuleppas, Arhip, minä luullakseni kiireessäni suljin etuhuoneen
oven, mene pian avaamaan se.
Arhip juoksi porstuaan -- ovi oli auki. Arhip sulki sen ja väänsi
lukkoon jupisten puoliääneen: vai vielä avaamaan! ja tuli Dubrovskijn
luo.
Dubrovskij sytytti päreellään heinät, ne leimahtivat ilmituleen ja
valaisivat koko pihan.
-- Ai! huusi Jegorovna valittaen, Vladimir Andrejevitsch, mitä teet!
-- Hiljaa! sanoi Dubrovskij. Nyt lapset, jääkää hyvästi, minä menen
sinne, mihin Jumala polkuni ohjaa; tulkaa onnellisiksi uuden herranne
vallassa.
-- Isämme, elättäjämme, huusi väki, me vaikka kuolemme, mutta emme jätä
sinua, me tulemme mukanasi.
Hevoset tuotiin. Dubrovskij istui Grischan kanssa rattaille, Anton löi
hevosia, ja he ajoivat pois pihalta.
Silmänräpäyksessä levisi tuli yli koko talon. Laattiat halkeilivat ja
sortuivat, palavia hirsiä putoili ja punertava sauhu kohosi ilmaan.
Sydäntäsärkeviä valitushuutoja kuului ja ääniä: "auttakaa, auttakaa!"
-- Mitä vielä, sanoi Arhip, katsellen ilkeällä hymyllä paloa.
-- Arhipini, pelasta sinä nuo vihelijäiset, niin Jumala sinut
palkitsee, sanoi hänelle Jegorovna.
-- En suinkaan, vastasi seppä.
Samassa näkyivät kirjurit ikkunoissa ja koettivat murtaa niitten
kaksinkertaisia puitteita. Mutta silloin sortui katto rytinällä -- ja
valitushuudot vaikenivat.
Pian kaikki alustalaiset tulivat ulos. Akat kiljuivat ja koettivat
pelastaa huonekalujaan, lapset taas hyppelivät ihaellen paloa
Tulisateena lensivät kipinät ja -- mökit syttyivät palamaan.
-- Nyt on kaikki hyvin! huusi Arhip, mitenkä se palaa, ah!
Pokrovskojesta on kai juhlallista katsella.
Samassa veti uusi ilmiö hänen huomionsa puoleensa: siellä juoksi kissa
palavan vajan katolla tietämättä, mihin hyppäisi. Joka puolelta
ympäröitsivät sitä liekit. Valittavalla naukumisellaan pyysi
eläinraukka apua. Pienet pojat olivat kuolla naurusta katsellessaan sen
toivottomuutta.
-- Mitä te, perkeleet, nauratte, sanoi seppä vihaisesti; ettekö pelkää
Jumalaa; Jumalan luoma on kuolemaisillaan ja te siitä iloitsette -- ja
asetettuaan tikapuut palavan katon räystästä vasten kiipesi hän ylös
pelastamaan kissaa.
Kissa ymmärsi hänen aikeensa ja osoittaen tavallaan kiireellistä
kiitollisuutta, tarttui hänen hihaansa. Puoleksi palaneena tuli seppä
alas saaliineen.
-- No, pojat, hyvästi nyt, sanoi hän hämmästyneille alustalaisille,
minulla ei enää ole täällä paljon tekemistä, olkaat onnelliset älkäätkä
minua katkeruudella muistelko.
Seppä meni. Tuli riehui vielä jonkun aikaa. Vihdoin se sammui, mutta
kekäleet hehkuivat vielä pimeässä yössä. Raunioitten ääressä kävelivät
vahingon kärsineet Kistenevkan asukkaat.
Seitsemäs luku.
Seuraavana päivänä levisi tieto tulipalosta yli koko seudun. Jokainen
selitti sen omalla tavallaan ja omien ajatustensa mukaan. Toiset
vakuuttivat, että Dubrovskijn miehet, juotuaan itsensä juovuksiin
hautajaisissa, olivat varomattomuudessaan sytyttäneet talon, toiset
taas syyttivät kirjureita, jotka olivat juoneet talossa; monet myöskin
tiesivät, että Dubrovskij itsekin oli palanut virkamiesten ja
palvelijain kanssa. Muutamat arvasivat kuitenkin oikein ja vakuuttivat,
että tuohon kauheaan onnettomuuteen oli syynä itse Dubrovskij.
Seuraavana päivänä oli Troekurov ajanut palopaikalle ja itse johtanut
tutkimusta. Tuli ilmi, että ispravnikka, maa-oikeuden asessori,
asianajaja ja kirjuri samoinkuin Vladimir Dubrovskijkin, lapsenhoitaja
Jegorovna, kuski Anton ja seppä Arhip olivat kadonneet teille
tietämättömille. Kaikki alustalaiset ilmoittivat, että virkamiehet
olivat palaneet silloinkuin katto putosi. Heidän palaneet luunsa
kaivettiin esiin. Akat Vasilisa ja Lukeria sanoivat, että olivat
nähneet Dubrovskijn ja seppä Arhipin vähän ennen paloa. Seppä Arhip oli
yleisen ilmoituksen mukaan elossa, ja hän oli luultavasti pää -- ellei
vaan ainoakin syyllinen tulipaloon. Raskauttavat epäluulot lankesivat
Dubrovskijn päälle. Kirila Petrovitsch lähetti kuvernöörille tarkan
kertomuksen tapahtumista ja uusi rikos-asia syntyi.
Pian toisenlaiset uutiset taas antoivat ajattelemiselle ja
uteliaisuudelle uutta aihetta. Ilmaantui rosvoja, jotka levittivät
kauhua koko tienoosen. Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin heidän tähtensä,
osoittautuivat mitättömiksi. Toinen toistaan merkillisempi rosvous
tapahtui. Turvassa ei oltu matkalla eikä kodissa. Selvällä päivällä
liikkui muutamia kolmivaljakoita rosvoja täynnä yli koko kuvernementin.
He pysäyttivät matkustajat ja postin, ajoivat kyliin, ryöstivät
herrastaloja ja polttivat niitä. Joukon päällikkö mainittiin erittäin
viisaaksi, rohkeaksi ja jalomieliseksi. Hänestä kerrottiin ihmeitä.
Dubrovskijn nimi oli kaikkein huulilla, kaikki luulivat, että se on
hän, eikä kukaan muu, joka johtaa rohkeita rosvoja. Erästä seikkaa vaan
ihmeteltiin. Troekurovin talo oli säästetty. Rosvot eivät ryöstäneet
ainoatakaan hänen vajoistaan, eivätkä pysäyttäneet ainoatakaan hänen
kuormaansa. Tavallisella ylpeydellään selitti Troekurov tämän
seuraukseksi siitä pelosta, jonka hän oli ymmärtänyt itsestään herättää
koko kuvernementissä, kuin myöskin eriomaisen poliisilaitoksensa
ansioksi, jonka hän oli kyliinsä perustanut. Alussa naapurit
naureskelivat Troekurovin korkeita ajatuksia, ja jokainen odotti, että
kutsumattomat vieraat poikkeisivat Pokrovskojeenkin, jossa heillä kyllä
olisi ollut olemista, mutta vihdoinkin täytyi heidän yhtyä häneen ja
tunnustaa, että rosvot osoittivat hänelle käsittämätöntä kunnioitusta.
Troekurov riemuitsi; joka kerta kun kuuli Dubrovskijn uusista
rosvouksista, pilkkaili hän kuvernööriä, ispravnikkaa ja komppanian
päälliköitä, joitten kynsistä Dubrovskijn aina onnistui päästä
livahtamaan vahingotta.
Sillä aikaa lähestyi 1 päivä lokakuuta, jolloin oli Troekurovin kylässä
kirkkojuhla. Mutta ennenkuin käymme edemmäksi, täytyy meidän esitellä
lukijalle muutamia henkilöitä, jotka hänelle ovat outoja, tai joista me
vaan vähän mainitsimme kertomuksemme alussa.
Kahdeksas luku.
Lukija ehkä jo arvaa, että Kirila Petrovitschin tytär, josta olemme
vasta jonkun sanan maininneet, on kertomuksemme sankaritar. Sinä
aikana, jota kertomuksemme koskee, oli hän seitsentoistavuotias sekä
parhaassa kukoistuksessaan. Isä rakasti häntä suuresti, mutta
käyttäytyi häntä kohtaan omalla omituisella yksipäisyydellään, milloin
koettaen tyydyttää hänen pienimmätkin oikkunsa, milloin taas pelättäen
häntä jyrkällä ja joskus ankarallakin käytöksellään. Troekurov oli
vakuutettu tyttärensä rakkaudesta, mutta ei koskaan voinut saavuttaa
tämän luottamusta. Tytär tottui peittelemään häneltä tunteitaan ja
ajatuksiaan, sillä hän ei koskaan voinut tietää, millä tavalla isä
niitä arvostelee. Maschalla ei ollut ystävää, vaan sai hän kasvaa
yksinäisyydessä. Naapurien vaimot ja tyttäret tulivat harvoin Kirila
Petrovitschin luo, jonka tavalliset puheet ja huvitukset vaativat
miesseuraa, eivätkä sopineet naisille. Harvoin esiintyi kaunottaremme
vieraitten seurassa, jotka joivat Kirila Petrovitschin luona. Suunnaton
kirjasto, jossa suurimmaksi osaksi oli ranskalaisten kirjailijain
tuotteita kahdeksanneltatoista vuosisadalta, oli jätetty hänen
huostaansa. Hänen isänsä, joka ei koskaan lukenut mitään muuta, kuin
"_Kunnon kyökkipiikaa_", ei voinut ohjata tytärtään kirjain valinnassa,
joten Mascha selailtuaan monenlaisia teoksia jäi vihdoin romaaneihin.
Tällä tavalla täydensi hän itse kasvatustaan, joka oli muinoin alettu
mamselli Mijoun johdolla, johon Kirila Petrovitsch osoitti suurta
luottamusta ja suosiota, mutta jonka hänen sittemmin täytyi lähettää
salavihkaa toiselle maatilalleen, kun hänen ystävyytensä seuraukset
tulivat liian ilmeisesti näkyväisiksi. Mamselli Mijou jätti erittäin
suloisen muiston jälkeensä. Hän oli hyvä tyttö, eikä koskaan käyttänyt
väärin sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä nähtävästi oli Kirila
Petrovitschiin, joten hän siis erosi suuresti toisista lemmityistä,
joita Kirila Petrovitsch ehtimiseen vaihetti. Itse Kirila Petrovitschkin
rakasti nähtävästi häntä enemmän kuin muita, ja noin yhdeksän vuotias
mustasilmäinen poika, jonka kasvoissa esiintyi mamselli Mijoun
etelämaalaiset kasvonpiirteet, kasvatettiin hänen luonaan, ja hän
tunnusti sen pojakseen huolimatta siitä, että joukko avojalkaisia
poikia, jotka olivat niin Kirila Petrovitschin muotoisia kuin
vesipisarat ovat toistensa kaltaisia, juoksivat hänen ikkunainsa alla,
ja pidettiin alustalaisina. Kirila Petrovitsch kirjoitti Moskovasta
pikku Saschalleen ranskalaisen opettajan, joka saapuikin Pokrovskojeen
kertomiemme tapausten aikana.
Tämä opettaja miellytti Kirila Petrovitschia hienolla ulkonäöllään ja
vaatimattomalla käytöksellään. Hän näytti Kirila Petrovitschille
muuttokirjansa ja antoi hänelle kirjeen eräältä Troekurovin
sukulaiselta, jonka luona hän oli ollut neljä vuotta kotiopettajana.
Kirila Petrovitsch tarkasti nämät ja oli kaikkeen muuhun tyytyväinen,
paitsi opettajan nuoruuteen, ei sentähden, että hän olisi arvellut,
että ranskalainen on liian nuori omatakseen sitä kärsivällisyyttä ja
kokemasta, jonka onneton opettajantoimi vaatii, vaan sentähden, että
hänellä oli omat epäluulonsa, jotka hän heti päätti ilmaista. Hän käski
sentähden kutsua luokseen Maschan.
Kirila Petrovitsch ei itse osannut ranskaa, jonka vuoksi käytti
tytärtään tulkkinaan.
-- Tule tänne, Mascha, ja sano tälle mossiolle, että otan hänet, mutta
vaan sillä ehdolla, ett'ei hän rohkene ruveta minun tyttöjäni
hakkailemaan, taikka minä hänet, sen koiranpenikan .... käännä se
hänelle, Mascha.
Mascha punastui ja kääntyen opettajan puoleen sanoi ranskaksi, että isä
toivoo häneltä siivoa ja kunnollista käytöstä.
Ranskalainen kumarsi tytölle ja vastasi, että hän toivoo ansaitsevansa
kunnioitusta, vaikkapa hänelle ei suosiota osoitettaisikaan.
Mascha käänsi sanasta sanaan hänen vastauksensa.
-- Hyvä, hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch. Ei tässä tule kysymykseen
suosio eikä kunnioitus. Hänen virkansa on ohjata Saschaa ja opettaa
hänelle lukua ja maantiedettä -- käännä tämä hänelle.
Maria Kirilovna käänsi lievemmillä sanoilla isän karkeat sanat, ja
Kirila Petrovitsh päästi ranskalaisensa sivurakennukseen, jossa häntä
varten oli kammari.
Kasvatettu kun oli ylimyksellisissä ennakkoluuloissa, ei ranskalainen
tehnyt suurta vaikutusta Maschaan. Opettaja oli hänen mielestään
samanarvoinen kuin orja tai käsityöläinen, ja orja sekä käsityöläinen
eivät olleet hänen mielestään miehiä. Hän ei huomannut herra De Forgen
hätääntymistä, hänen hämmästystään, vapisemistaan ja äänensä väreitä.
Muutamia päiviä peräkkäin tapasi hän ranskalaisen jotenkin usein, mutta
ei kunnioittanut häntä erittäin suurella huomaavaisuudella. Odottamaton
tapaus saattoi hänen ajattelemaan varsin toisin ranskalaisesta.
Kirila Petrovitschin talossa kasvatettiin tavallisesti aina muutamia
nuoria karhuja, jotka olivat Pokrovskojen omistajan päähuvituksena.
Pienenä ollessaan tuotiin karhunpojat joka päivä vierashuoneesen, jossa
Kirila Petrovitsch tuntikausia vietti niiden kanssa, ärsyttäen niitä
kissoja ja koiranpenikoita vastaan. Tultuaan suuremmiksi pantiin ne
kahleihin odottamaan varsinaisia ärsytyksiä. Väliin kuljetettiin niitä
herrastalon ikkunain alla sekä lykättiin niitten eteen tyhjä
viinatynnyri, johon oli lyöty nauloja. Karhu nuuski tynnyriä, koski
hiljaan, ja naulat pistivät käpälään; karhu suuttuu ja sysää kovemmin,
mutta sitä kipeämmältä ottaa. Se tulee aivan raivoihinsa, hyökkäilee
karjuen tynnyriä vasten ja tekee sitä siksi kuin eläinraukalta otettiin
pois tuo tynnyri. Väliin sattui, että rattaiden eteen valjastettiin
pari karhua, pantiin hyvällä tai pahalla vieraita rattaille ja
päästettiin karhut menemään jumalan nimeen. Mutta parhaimpana
huvituksenaan piti Kirila Petrovitsh seuraavaa:
Karhua kiusattiin nälällä ja suljettiin se sitten tyhjään huoneeseen
köydellä seinään kiinnitettynä. Köysi oli niin pitkä, että se ulettui
yli koko huoneen, paitsi vastakkaiseen nurkkaan, joka siis oli yksin
vapaa hirmustuneen pedon hyökkäyksistä. Tavallisesti tuotiin joku uusi
vieras tämän huoneen ovelle, tuupattiin sisään karhun luo, ovi
sulettiin ja onneton uhri jätettiin yksinään karvaisen erämaan pedon
kanssa. Vieras raukka kiitti, jos hän revittyine vaatteineen ja kädet
naarmuja täynnä pääsi tuohon vaarattomaan nurkkaan, mutta hänen täytyi
toisinaan koko kolme tuntia seisoa likistäen itseään seinää vasten ja
katsella, kuinka raivoisa peto parin jalan päässä hyppeli, nousi
takajaloilleen, karjui, mörisi ja koetti saada kiinni hänet. Muutamia
päiviä opettajan tulon jälkeen johtui Troekurovin mieleen kestitä
häntäkin karhuhuoneellaan. Sentähden kutsui hän eräänä aamuna tämän
luokseen, vei pimeitä käytäviä pitkin, ja yht'äkkiä aukeni sivu-ovi --
kaksi palvelijaa lykkäsivät ranskalaisen sisään ja panivat oven
lukkoon. Toinnuttuaan hämmästyksestään näki opettaja seinään sidotun
karhun, joka kaukaa nuuski vierastaan ja yht'äkkiä nousten
takajaloilleen hyökkäsi karjuen häntä kohden... Ranskalainen ei
peljästynyt eikä juossut pakoon, vaan odotti hyökkäystä. Karhu
lähestyi; De Forge otti taskustaan pienen pistoolin, tähtäsi
nälistyneen pedon korvaan ja laukasi. Karhu kaatui. Kaikki
kokoontuivat, ovi avattiin -- Kirila Petrovitsch astui sisään
kummastellen huvinsa loppunäytöstä.
Kirila Petrovitsch tahtoi välttämättömästi saada selitystä asiaan. Kuka
oli ilmoittanut De Forgelle karhusta, tai miksikä hän piti taskussaan
ladattua pistoolia? Hän lähetti hakemaan Maschaa. Mascha tuli ja käänsi
isän kysymykset ranskalaiselle.
-- Minä en ole mitään kuullut karhusta, vastasi De Forge, mutta pidän
aina mukanani pistoolin, koska en aijo kärsiä loukkauksia, joista tässä
asemassa ollen en voi vaatia hyvitystä.
Mascha katseli kummastellen häntä sekä käänsi Kirila Petrovitschille
hänen sanansa. Kirila Petrovitsch ei vastannut mitään, käski vaan viedä
karhun ulos ja nylkeä se. Sitten kääntyi hän miestensä puoleen ja
sanoi:
-- Millainen poika! ei peljästynyt, eipä jumal'auta peljästynyt. Ja
siitä hetkestä alkoi hän rakastaa De Forgea eikä aikonut häntä enää
panna koetukselle.
Mutta tämä tapaus teki vielä suuremman vaikutuksen Maria Kirilovnaan.
Hänen mielikuvituksensa sai uutta aihetta: hän näki kuolleen karhun ja
De Porgen seisovan sen luona puhellen hänen, Maschan, kanssa
rauhallisesti. Hän näki, että urhoollisuutta ja ylpeää itserakkautta
voi löytyä muissakin, kuin aatelisissa, ja alkoi siitä asti kunnioittaa
opettajaa aina julkisemmin ja julkisemmin. Heidän kesken syntyi
jonkinlainen yhteys. Maschalla oli kaunis ääni ja suuret musikaaliset
lahjat, De Forge suostui antamaan hänelle tunteja. Tämän jälkeen ei
lukijalle ole vaikea arvata, että Mascha rakastui De Forgeen, Taikka ei
itsekään sitä itselleen tunnustanut.
Yhdeksäs luku.
Juhlan edellisenä päivänä alkoi kokoontua vieraita; toiset jäivät
herrastaloon ja sen sivurakennuksiin, toiset voudin luo, toiset
pappilaan, toiset varakkaitten talonpoikain luo. Tallit olivat täynnä
matkustajain hevosia, pihoilla ja vajoissa oli joukottain monenlaisia
ajopelejä. Kello yhdeksän aamulla soitettiin jumalanpalvelukseen, ja
kaikki kiirehtivät uudelle kivikirkolle, jonka Kirila Petrovitsch oli
rakennuttanut ja jota hän joka vuosi kaunisteli. Niin suuri joukko
ylhäisiä rukoilijoita oli kokoontunut etteivät talonpojat voineet saada
sijaansa kirkossa, vaan täytyi heidän jäädä esikartanoon jo
kirkkopihaan. Jumalanpalvelus ei alkanut: odotettiin Kirila
Petrovitschia.
Hän tuli kuuden hevosen vetämissä vaunuissa ja asettui juhlallisesti
paikalleen. Seurassaan oli Maria Kirilovna. Miesten ja naisten katseet
kääntyivät Maria Kirilovnaan -- edelliset ihailivat hänen kauneuttaan,
jälkimäiset hänen pukuaan. Jumalanpalvelus alkoi. Omat laulajat
lauloivat köörin paikalla, Kirila Petrovitsch hyräili mukana sekä
rukoili katselematta oikealle tai vasemmalle. Ylpeällä rauhallisuudella
kumarsi hän maahan asti, kun diakooni korkealla äänellä mainitsi "tämän
temppelin perustajan".
Jumalanpalvelus loppui. Kirila Petrovitsch lähestyi ensinnä ristiä.
Kirkosta käski hän kaikkien tulla luokseen päivällisille. Kaikki
kulkivat hänen perässään, naapurit lähestyivät häntä kunnioituksella,
naiset taas ympäröitsivät Maschan. Kirila Petrovitsch tuli ulos
kumarrellen oikealle ja vasemmalle, istui vaunuihinsa ja lähti kotiin.
Huoneet alkoivat täyttyä vieraista, ehtimiseen tuli uusia henkilöitä,
jotka töin tuskin voivat tunkeutua isännän luo. Naiset istuivat
säännöllisessä puoliympyrässä, miehet taas olivat joukottain pelin ja
viinan ääressä puhellen äänekkäästi keskenään. Saliin katettiin pöytä
kahdeksallekymmenelle; palvelijat häärivät asetellen pulloja ja
karahfiinejä ja levitellen pöytäliinoja. Vihdoin ilmoitti hovimestari,
että "pöytä on katettu" -- ja Kirila Petrovitsch ensimmäisenä istui
pöytään, hänen takaansa tulivat naiset ja istuivat juhlallisesti
paikalleen ottaen huomioon vanhoja tapoja; nuoret neidet tunkeutuivat
yhteen, kuten pelokas vuohilauma, ja istuivat toinen toisensa viereen,
heitä vastapäätä istuivat miehet; pöydän päässä istui opettaja pikku
Saschan kanssa.
Palvelijat alkoivat kantaa lautasia kullekin arvonsa jälkeen, ja kun
eivät olleet oikein varmat jostakin, niin panivat arvaamalla ja melkein
aina oikein. Lautasten ja lusikkain helinä suli vierasten äänekkääsen
puheesen. Kirila Petrovitsch katseli iloisena pöytäänsä ja nautitsi
täydellisesti onnestaan, että voi olla vieraanvarainen. Samassa tuli
pihalle kuuden hevosen vetämät vaunut.
-- Kuka se on? kysyi isäntä.
-- Anton Pafnutitsch Spitsin, vastattiin.
Ovi aukeni ja Anton Pafnutitsch astui sisään kumarrellen, hymyillen ja
aikoi juuri ruveta pyytämään anteeksi. Hän oli paksu, noin
viidenkymmenen vuotias mies, pyöreäkasvuinen ja rupulin-arpinen. Lihava
leuka koristi häntä.
-- Lautaset tänne, huusi Kirila Petrovitsch, tee hyvin, Anton
Pafnutitsch, ja istu sekä kerro, mikset ollut jumalanpalveluksessani ja
päivällisiltäkin myöhästyit. Se ei juuri ole sinun mukaistasi:
rakastathan sinä rukoilla Jumalaa ja syödä.
-- Pyydän anteeksi, vastasi Anton Pafnutitsch, kiinnittäen liinaa
takkinsa rinnuksiin, pyydän anteeksi, ystävä Kirila Petrovitsch, minä
jo varhain lähdin matkaan, mutta en kerinnyt kymmentä virstaakaan, kun
etupyörän rauta irtaantui melkein pois -- mitäs tehdä? Onneksi oli
lähellä kylä, mutta ennenkuin päästiin sinne ja löydettiin seppä, kun
melkein kaikki olivat menneet pois, niin kului täsmälleen kolme tuntia
-- ei sitä voinut auttaa. En rohjennut matkustaa oikotietäkään
Kistenevkan metsän läpitse, vaan kuljin kiertoteitä -- --
-- Ehe! keskeytti Kirila Petrovitsch, sinä et kuulemma olekkaan
urhoollista lajia; mitä sinä pelkäsit?
-- Kuinka, mitäkö pelkään, ystävä Kirila Petrovitsch, Dubrovskijahan
minä pelkään. Ajatteleppas -- joutua hänen kynsiinsä. Hän on sentään
aika poika, ei jätä ketään rauhaan ja minulle hän antaisi
kahdenkertaisesti.
-- Mistä sinä, veliseni, sellaisen kunnian saisit?
-- Kuinka, mistä, ystävä Kirila Petrovitsch, kas siitä Andrei
Gavrilovitsch-vainajan oikeusjutusta. Enkö minä teidän hyväksenne ...
se on omantunnon ja oikeuden mukaan todistanut, että Dubrovskijt
omistavat Kistenevkan ilman mitään oikeutta, ja vainaja (olkoon hänellä
ilo taivaassa!) lupasi kotonaan tehdä lopun minusta, mutta poika näemmä
pitääkin isänsä lupauksen. Tähän asti on Jumala kuitenkin ollut
armollinen. Kaikkiaan on vaan yksi aittani ryöstetty, mutta
ajatteleppas -- ehkä tulee vielä talollekin.
-- Kas talollasi niille tulee hauska elämä, huomautti Kirila
Petrovitsch, ja se punainen laatikko on aivan täynnä.
-- Mitä vielä, ystävä Kirila Petrovitsch, oli se täynnä, mutta nyt on
aivan tyhjä.
-- Aika valehtelija olet, Anton Pafnutitsch; kyllähän teidät tunnetaan;
mihinkä sinä olisit rahasi pannut? Kotonasi elät kuin sika etkä huoli
vieraista ja nyljet talonpoikiasi -- osaathan sinä kyllä haalia kokoon.
-- Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, ystävä Kirila Petrovitsch, mutisi
Anton Pafnutitsch hymyillen, mutta mehän jo jumalauta poikkesimme
aineesta -- ja Anton Pafnutitsch alkoi painaa alas isännän pilkkaa
rasvasen palan kanssa.
Kirila Petrovitsch jätti hänet ja kääntyi uuden ispravnikan puoleen,
joka ensi kertaa oli hänen vieraanaan ja istui pöydän toisessa päässä
opettajan vieressä.
-- No, herra ispravnikka, osoittakaappas nyt rohkeuttanne ja ottakaa
kiinni Dubrovskij.
Ispravnikka hölmistyi, kumarsi, hymyili, änkytti ja sai vihdoin
soperretuksi: kyllähän koetamme, teidän ylhäisyytenne.
-- Hm, koetamme. Kauvan olette koettaneet, mutta ette mitään toimeen
saaneet.
-- Se on totinen tosi, teidän ylhäisyytenne, vastasi peljästynyt
ispravnikka.
Vieraat nauramaan.
-- Rakastan tuota nuorukaista hänen avomielisyytensä tähden, sanoi
Kirila Petrovitsch. Mutta sääli tulee vanhaa ispravnikkaa Taras
Aleksejevitschiä. Jos häntä ei olisi poltettu, niin oltaisiin
paikkakunnalla siivommin. Mutta mitä kuuluu Dubrovskijsta? Missä hän on
viimeiseksi nähty?
-- Minun luonani, Kirila Petrovitsch, kuului vastaukseksi kimakka
naisen ääni, viime tiistaina hän oli luonani päivällisillä.
Kaikkein silmät kääntyivät Anna Savischna Globovaan, joka oli
jotenkin yksinkertainen leski, mutta josta kaikki pitivät hänen
vierasvaraisuutensa tähden.
-- Tietäkäät, että minä kolme viikkoa sitten lähetin voutini viemään
kirjettä postiin Vanjuschkalleni. Poikaani en hemmoittele, enkä ole
tilaisuudessakaan hemmoitella, vaikka tahtoisinkin. Mutta
tietänettehän itse, että kaartin upseerin tulee elää säätynsä mukaan,
ja minä jaan kaikki tuloni hänen kanssaan. No, minä lähetin hänelle
kaksi tuhatta ruplaa, vaikka Dubrovskij usein tuli mieleeni, ja
ajattelin: kaupunki on lähellä, seitsemän virstan päässä, ehkä Jumala
varjelee. -- Illalla tulee voutini takaisin vaaleana, revittynä ja
ilman hevosia. Minä voivottamaan; mitä tämä on, mitä sulle on
tapahtunut? Hän valittamaan: hyvä ystävä Anna Savischna, rosvot
ryöstivät minut, hengen tuskin jättivät. Itse Dubrovskij oli siellä ja
aikoi hirttää minut, mutta sääli kuitenkin ja päästi; sitä vastoin vei
kaikki, hevosen ja rattaat.