Vladimir Andrejevitsch lähestyi sitä asemaa, josta hänen pit

Produced by Tapio Riikonen

AATELISROSVO DUBROVSKIJ

Kirj.

A. Pushkin

Venäjän kielestä suomensi Sassi.

Porissa,

Satakunnan kirjapainossa,

1895.

Ensimmäinen luku.

Muutamia vuosia sitten eli eräällä maatilallaan vanha, venäläinen

bajari Kirila Petrovitsch Troekurov. Hänen rikkautensa, ylhäinen

sukuperänsä ja sukulaisuussuhteensa saattoivat hänet suureen arvoon

siinä kuvernementissa, jossa hänen tiluksensa oli. Koska hänellä oli

kaikkea, mitä tarvitsi, niin tottui hän noudattamaan kaikkia tulisen

luonteensa oikkuja ja päähänpistojaan. Naapurit olivat iloissaan, kun

voivat täyttää hänen pienimmätkin mielitekonsa; kuvernementin

virkamiehet vapisivat kuullessaan hänen nimensä. Kirila Petrovitsch

piti kaikkia hänelle osoitettuja kohteliaisuuksia ikäänkuin itselleen

kuuluvina veroina. Hänen talonsa oli aina täynnä vieraita, jotka olivat

valmiina huvittamaan häntä hänen komeissa juhlissaan ja ottamaan osaa

hänen melskeisiin, joskus rajuihinkin huvituksiinsa. Kukaan ei

rohjennut olla noudattamatta hänen kutsumustaan eikä tulematta

kunniatervehdyksille määrättyinä päivinä Pokrovskojen kylään. Kirila

Petrovitsch oli hyvin vieraanvarainen ja katsomatta hänen erinomaisiin

ruumiinvoimiinsa kärsi hän kuitenkin pari kertaa viikossa

ylellisyytensä seurauksia, mutta oli sittenkin joka ilta ilolassaan.

Harva hänen alustalaisensa tytär voi välttää joutumastaan tuon

viidenkymmenen vuotiaan ukon himokkaisuuden uhriksi. Sitäpaitsi asui

eräässä sivurakennuksessa kuusitoista tyttöä, jotka kuluttivat aikaansa

käsitöillä. Tämän sivurakennuksen ikkunat olivat varustetut pienellä

ristikolla, ovet olivat aina lukossa ja avaimet olivat itse Kirila

Petrovitschin hallussa. Määrättyinä tunteina pääsivät nuo nuoret

tyttöset kävelemään puutarhaan, mutta olivat silloinkin kahden vanhan

akan tarkastuksen alaiset. Väliin Kirila Petrovitsch naitti

jonkun niistä, mutta otti heti uusia sijaan. -- Talonpoikain ja

palvelijainsa kanssa menetteli hän tuimasti ja omavaltaisesti, vaikka

nämät tottelivatkin häntä nöyrästi. Nämät ylvästelivät herransa

suuresta rikkaudesta ja maineesta ja menettelivät taas puolestaan

itsevaltaisesti naapurejansa vastaan luottaen herransa mahtavaan

suojelukseen.

Tuon Pokrovskojen kylän omistajan yksinomaisena työnä oli

ratsasteleminen avaroilla tiluksillaan, oleskeleminen kauvan kestävissä

juomingeissa, kaikkien ilveitten toimeenpaneminen, joita sittemmin joka

päivä toimitettiin ja joitten uhrina tavallisesti oli joku hänen uusi

tuttavansa, vaikka eivät hänen vanhemmatkaan ystävänsä, paitsi Andrei

Gavrilovitsch Dubrovskij, välttäneet sitä.

Tämä Dubrovskij oli vanha kaartin luutnantti sekä hänen lähin

naapurinsa, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa. Troekurov, joka ylpeili

tuttavuuksistaan ylhäisimpien henkilöiden kanssa, kunnioitti kuitenkin

Dubrovskija huolimatta tämän köyhyydestä. Joskus olivat he olleet

virkatovereita, ja Troekurov tunsi kokemuksestaan hänen kärsimättömän

ja päättäväisen luonteensa. Asianhaarat olivat eroittaneet heidät.

Troekurov oli noussut kunniansa kukkulalle, Dubrovskijn taas oli

täytynyt väistyä uraltaan ja ottaa virkaero sekä jäädä asumaan etäiseen

kylään. Kuultuaan tämän oli Kirila Petrovitsch tarjonnut hänelle

suojelustaan, mutta Dubrovskij oli kiittänyt vaan häntä sekä jäänyt

köyhyyteensä kenestäkään riippumattomaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen

oli Troekurov, joka nyt oli kenraali, saapunut maatilalleen, he

kohtasivat toinen toisensa ja iloitsivat siitä. Siitä ajasta olivat he

joka päivä yhdessä, ja Kirila Petrovitsch, joka ei koskaan ollut ketään

kunnioittanut vierailullaan, oli usein poikennut vanhan toverinsa

taloon. He olivat yhden-ikäiset, olivat syntyneet samalla

paikkakunnalla, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen sekä olivat

osaksi saman luontoiset ja samaan taipuvaiset. Muutamissa suhteissa oli

heidän kohtalonsakin samanlainen: kumpikin sai naida lemmittynsä,

kumpikin tuli pian leskeksi, kummallekin jäi yksi lapsi. Dubrovskijn

poika kasvatettiin Pietarissa, Kirila Petrovitschin tytär taas kasvoi

isänsä holhottavana, ja Troekurov sanoi usein Dubrovskijlle: "Kuulehan,

veliseni Andrei Gavrilovitsch, kun sinun Volodkasi tulee mieheksi, niin

annan hänelle Maschani vaimoksi -- siitä huolimatta, että poikasi on

köyhä kuin kirkkohiiri". Silloin oli Andrei Gavrilovitsch tavallisesti

pudistanut päätään ja sanonut: "ei niin, Kirila Petrovitsch, minun

Volodkani ei ole Maria Kirilovnan sulhanen. Köyhälle aatelismiehelle,

kuten hän on, on parempi naida köyhä aatelisneiti ja olla herra

huoneessaan, kuin tulla hemmoitellun eukkonsa taloudenhoitajaksi".

Kaikki kadehtivat sitä yksimielisyyttä, joka oli Troekurovin ja hänen

köyhän naapurinsa välillä, ja ihmettelivät jälkimäisen rohkeutta, kun

hän suoraan sanoi aterialla oltaissa ajatuksensa huolimatta siitä,

oliko se isännän ajatuksen mukainen. Jotkut koettivat noudattaa tämän

esimerkkiä, mutta Kirila Petrovitsch peljätti heidät niin, että

ainaiseksi jättivät sellaiset kokeet. Dubrovskij yksinään oli kaikkien

lakien ulkopuolella. Odottamaton tapaus muutti kaikki.

Kerran alkusyksystä hankki Kirila aamuitse metsästämään. Edellisenä

päivänä oli annettu käsky koirienhoitajille, että he olisivat valmiina

kello viisi aamulla. Teltta ja kyökki olivat edeltäpäin lähetetyt sille

paikalle, jossa Kirila Petrovitschin piti syödä päivällistä. Isäntä ja

vieraat läksivät koirakartanoon, jossa enemmän kuin viisisataa koiraa

eli lämpimässä ja yltäkylläisyydessä ylistäen omalla koirakielellään

Kirila Petrovitschin antelijaisuutta. Siellä oli myös kipeitä koiria

varten sairashuone, joka oli esikuntalääkäri Timoschkan tarkastuksen

alainen, sekä osasto, jossa nartut poikivat sekä ruokkivat penikoitaan.

Kirila Petrovitsch ylpeili tästä kauniista laitoksestaan eikä

koskaan laimiinlyönyt tilaisuutta ylistääkseen sitä vierailleen,

jotka jo ainakin kaksikymmentä kertaa olivat katselleet sitä.

Timoschkan, koirien päähoitajan, ja vieraittensa kanssa käveli

hän koirakartanossaan, seisahtui tuontuostakin jonkun kopin luo,

milloin kysellen sairaiden tilaa, milloin tehden enemmän tai vähemmän

ankaria ja oikeita huomautuksia, milloin taas kutsuen luokseen

tutuimpia koiria, joita ystävällisesti puhutteli. Vieraat pitivät

velvollisuutenaan ylistellä Kirila Petrovitschin koirakartanoa,

Dubrovskij yksinään oli vaiti ja närkästyneen näköinen. Hänkin oli

innokas metsästäjä, mutta hänen varansa eivät sallineet pitää muuta

kuin kaksi jahtikoiraa sekä ketterän nartun, ja nyt ei hän voinut olla

kadehtimatta naapuriaan nähdessään tämän komeat laitokset.

-- Mitä sinä suututtelet, veliseni, vai eikö koirakartanoni ole mielesi

mukainen? -- kysyi Kirila Petrovitsch.

-- On kyllä, vastasi Dubrovskij jyrkästi, koirakartanosi on

erinomainen, mutta onko alustalaisillasi samanlainen elämä kuin

koirillasi?

Eräs koiranhoitaja tuli loukatuksi.

-- Me emme meidän elämäämme moiti, kiitos siitä Jumalalle ja

herrallemme, sanoi hän, mutta kuitenkin on totta, ett'ei vieraalle eikä

herrallemmekaan olisi pahaksi, jos vieras vaihtaisi maatalonsa tähän

miellyttävään koppiin.

Kirila Petrovitsch remahti nauruun kuultuaan orjansa rohkean

huomautuksen ja vieraat tekivät samoin, vaikka tunsivatkin,

että koiranhoitajan huomautus voisi myös koskea heitä itseä.

Dubrovskij vaaleni eikä vastannut sanaakaan. Samalla tuotiin Kirila

Petrovitschille niinikorissa äsken syntyneet penikat; hän rupesi

puuhaamaan niitten kanssa, valitsi niistä kaksi sekä käski hukuttaa

muut. Sillä välin katosi Andrei Gavrilovitsch kenenkään huomaamatta.

Palattuaan vieraitten ja koiranhoitajien kanssa kotiinsa istui Kirila

Petrovitsch illalliselle ja huomasi vasta silloin, että Dubrovskij oli

poissa. Hän alkoi kysellä tätä. Palvelijat sanoivat, että Andrei

Gavrilovitsch ajoi kotiinsa. Troekurov käski heti ajaa häntä takaa sekä

palauttaa ehdottomasti takaisin. Koskaan ei hän nimittäin ollut

lähtenyt metsästämään ilman Dubrovskija, joka oli tottunut ja hieno

koirientuntija sekä erehtymätön ratkaisija kaikissa metsästykseen

kuuluvissa kysymyksissä. Palvelija, joka oli ratsastanut Dubrovskija

hakemaan, palasi, kun jo istuttiin ruo'alla, sekä ilmoitti, että Andrei

Gavrilovitsch ei ottanut korviinsakaan käskyä eikä tahtonut palata.

Kirila Petrovitsch, joka tapansa mukaan oli pikku hutikassa, suuttui ja

lähetti saman palvelijan sanomaan Andrei Gavrilovitschille, että ellei

tämä heti tule yöksi Pokrovskojeen, niin silloin hän, Troekurov,

suuttuu hänelle ijäksi. Palvelija tuli taas takaisin. Kirila

Petrovitsch nousi pöydästä, päästi vieraansa pois sekä meni maata.

Seuraavana päivänä oli hänen ensimäinen kysymyksensä: "onko Andrei

Gavrilovitsch täällä?" Hänelle annettiin kolmikulmaiseksi taitettu

kirje. Kirila Petrovitsch käski kirjurinsa lukea se ääneen ja sai

kuulla' seuraavan:

Hyväsydäminen herrani!

Minä en palaa ennen Pokrovskojeen, kuin Te lähetätte koiranhoitajan

Paramoschkan minulta anteeksi pyytämään, silloin on minun vallassani

joko rangaista tai armahtaa häntä. Minä en aijo kärsiä Teidän

orjienne pilkkaa enkä Teiltäkään sitä siedä; sillä en ole hölmö,

vaan vanha aatelismies. Siksi olen teidän nöyrin palvelijanne

Andrej Dubrovskij.

Nykyajan ymmärryksen mukaan olisi tuollainen kirje ollut aivan

sopimaton, mutta se ei sentään suututtanut Kirila Petrovitschia

kummallisen sisältönsä tähden, vaan sentähden, että se oli olemassa.

-- Kuinka! huudahti Troekurov hypäten vuoteeltaan avojaloin, lähettää

miehiäni pyytämään häneltä anteeksi! hänen vallassaan muka olisi

rangaista tai armahtaa heitä! mitä hän oikeastaan tarkoittaa? ja

tietäneekö hän, kenen kanssa hän on tekemisissä? kyllä minä hänelle

näytän! vielä itkeekin luonani! saa vielä nähdä, millaista on tulla

Troekuroville.

Kirila Petrovitsch puki ylleen ja ratsasti metsästämään tavallisella

luottamuksellaan. Mutta metsästys ei onnistunut. Koko päivänä nähtiin

vaan yksi ainoa jänis ja ajettiin sitä takaa. Päivällinenkään teltassa

ei onnistunut, tai ainakaan ei maistunut Kirila Petrovitschille, joka

löi kokkia, torui vieraitaan ja palatessaan ajoi vartavasten suurella

mielihyvällä Dubrovskijn pelloille.

Toinen luku.

Päiviä kului eikä viha naapurien kesken lauhtunut. Andrei Gavrilovitsch

ei enää palannut Pokrovskojeen, vaikka Kirila Petrovitsch häntä

ikävöitsi ja ilmaisi vihansa erittäin loukkaavalla tavalla, joka,

kiitos siitä sen ajan aateliston oikeudentunnolle, koski vielä

Dubrovskijn parannus- ja täydennyspuuhiakin. Uudet asianhaarat tekivät

tyhjäksi viimeisenkin toivon sovinnosta.

Dubrovskij ratsasti kerran pienen maatilansa ympäri. Hän lähestyi

koivumetsikköä ja kuuli sieltä kirveen iskuja sekä kaatuvan puun

rytinän. Hän kiirehti sinne ja yllätti muutamat Pokrovskojen

talonpojat, jotka olivat hänen metsässään varkaissa. Nähtyään hänet

aikoivat nämät juosta pakoon, mutta Dubrovskij otti ajurinsa avulla

yhden heistä kiinni ja vei sidottuna taloonsa. Sitäpaitsi kaksi hevosta

jäi voittajan saaliiksi. Dubrovskij oli hirveän suuttunut. Sitä ennen

eivät Troekurovin miehet, nuo tunnetut rosvot, koskaan olleet

uskaltaneet tulla hänen rajojensa yli tietäen, että hänen ja heidän

herransa välillä oli likeinen ystävyys; mutta nyt näki Dubrovskij, että

he käyttävät hyväkseen sitä riitaa, joka oli tullut hänen ja hänen

naapurinsa välille, sekä päätti nyt vastoin kaikkia sodanlakeja opettaa

vankejaan raipoilla, jotka nämät itse olivat taittaneet hänen

metsästään, sekä pani hevoset työhön kirjoitettuaan ne omien hevosiensa

luetteloon.

Huhu tästä tapauksesta tuli jo samana päivänä Kirila Petrovitschin

korviin. Hän tuli aivan hulluksi sekä päätti ensi raivossaan hyökätä

kaikkine palvelijoineen Kistenevkaan (se oli hänen naapurinsa kylän

nimi), hävittää sen perinpohjin sekä kukistaa itse omistajankin

kartanostaan. Tällaiset urotyöt eivät olleet hänelle harvinaisia; hänen

mielensä kääntyi pian kuitenkin uudelle uralle. Kävellessään raskain

askelin edestakaisin salissaan katsoi hän sattumalta ulos ikkunasta ja

näki portin luona kolmivaljakon. Mies, jolla oli karvalakki päässä sekä

pitkä viitta yllä, astui ajopeleistä ja meni sivurakennukseen

talonvoudin luo. Troekurov tunsi asessori Schabaschkinin ja käski

kutsua hänet luokseen. Hetken kuluttua Schabaschkin jo oli Kirila

Petrovitschin edessä yhä kumarrellen sekä hartaasti odottaen, mitä tämä

hänelle sanoisi.

-- Terve ... tulet kuin kutsuttu, sanoi Troekurov, miksi tänne

poikkesit?

-- Olin matkalla kaupunkiin, teidän ylhäisyytenne, vastasi

Schabaschkin, ja poikkesin Ivan Demjanoville kuulemaan, olisiko hänellä

asioita.

-- Hyvään aikaan tulit ... niinkuin kutsuttuna. Minä tarvitsen sinua;

juohan nyt viinaa ja kuuntele.

Tällainen ystävällinen vastaan-otto teki hyvän vaikutuksen asessoriin;

hän ei huolinut viinasta, vaan alkoi kuulla Kirila Petrovitschia mitä

suurimmalla tarkkuudella.

-- Minulla on naapurina eräs pikkutilallinen, heittiö, sanoi Troekurov,

minä tahdon ottaa hänen tilansa ... mitä sinä siinä ajattelet?

-- Teidän ylhäisyytenne, onko mitään asiakirjoja?

-- Lörpötyksiä, veliseni, mitä asiakirjoja sinä tahdot? Asia on näet

niin, että tilus pitäisi otettaman joko asiakirjoilla tai ilman

asiakirjoja.

-- Viisaasti, teidän ylhäisyytenne.

-- Odotappa kuitenkin! Tuo tilus on joskus kuulunut meille, se oli

ostettu joltakin Spitsiniltä ja myytiin sitten Dubrovskijn isälle. Eikö

sitä voi pois riidellä?

-- Viisaasti, teidän ylhäisyytenne, luultavasti, tuo kauppa on tehty

laillisessa järjestyksessä.

-- Ajatteleppas, veliseni, harkitse tarkkaan.

-- Jos esimerkiksi teidän ylhäisyytenne jollakin tavalla voisi hankkia

pois naapurilta sen asiakirjan, jonka nojalla hän hallitsee tilaansa,

niin varmaan...

-- Ymmärrän, mutta siinäpä se onnettomuus onkin; kaikki hänen

asiakirjansa paloivat tulipalossa.

-- Kuinka, teidän ylhäisyytenne, hänen asiakirjansa ovat palaneet? Mitä

te parempaa toivotte? Siinä tapauksessa suvaitkaa toimia lakien mukaan.

Epäilemättä saatte olla täydellisesti tyytyväinen.

-- Luuletko niin? No, katsos, minä luotan sinun taitoosi, ja minun

kiitollisuudestani saat olla vakuutettu.

Schabaschkin kumarsi melkein maahan asti ja meni ulos. Siitä päivästä

alkoi hän toimia tuon petollisen asian eduksi, ja kiittäen hänen

joutuisuuttaan sai Dubrovskij täsmälleen kahden viikon kuluttua

kaupungista käskyn tulla oikeuteen ja tuoda mukanaan ne asiakirjat,

joiden nojalla hän hallitsee Kistenevkan kylää.

Andrei Gavrilovitsch hämmästyi, ja vielä samana päivänä kirjoitti hän

vastaukseksi erittäin ankaran kirjeen, jossa ilmaisi, että Kistenevkan

kylä tuli hänelle isänsä kuoleman jälkeen ja että hän hallitsee sitä

perintö-oikeuden nojalla, ett'ei Troekurovin ole sen kanssa mitään

tekemistä ja että, jos vieras tahtoo sen omistaa, on se -- kavallusta

ja varkautta. Dubrovskijlla ei ollut kokemusta oikeusasioissa. Häntä

hallitsi suurimmaksi osaksi terve järkensä, joka harvoin on luotettava

johdattaja ja melkein aina riittämätön.

Tämä kirje saattoi asessori Schabaschkinin sangen hyvälle päälle. Hän

näki ensiksi, että Dubrovskij aivan vähän tuntee asioita ja toiseksi,

ettei ole vaikea saattaa mitä tukalimpaan tilaan niin tulista ja

varomatonta miestä.

Kylmäkiskoisesti tarkasteli Andrei Gavrilovitsch hänelle lähetettyjä

kirjallisia kysymyksiä. Lopulta huomasi hän kuitenkin, että oli

välttämätön vastata enemmän asianhaarain mukaan. Hän kirjoitti jotenkin

asiallisen kirjeen, mutta se näyttäytyi kuitenkin riittämättömäksi.

Asia alkoi venyä. Andrei Gavrilovitsch huolehti siitä sangen vähän,

vakuutettu kun oli oikeudestaan. Hänellä ei ollut halua eikä varaakaan

turvautua lahjomisiin, koska se olisi ollut virkamiesten omientuntojen

kauppaa, eikä hänen päähänsäkään tullut sitä ajatusta, että hän voisi

tulla kavaluuden uhriksi. Yhtä vähän ajatteli Troekurov puolestaan

alkamaansa oikeusjuttua; Schabaschkin toimi hänen puolestaan ja hänen

nimessään sekä selitti kaikki mahdolliset päätökset oman mielensä

mukaan pelottaen ja lahjoen tuomareita. Miten olikaan, niin jo 9

päivänä helmikuuta sai Dubrovskij kaupungin poliisilta käskyn tulia

maan-oikeuteen kuulemaan päätöstä hänen, luutnantti Dubrovskijn ja

kenraali Troekurovin välisessä riitajutussa, koskeva maatilan

omistamista, sekä allekirjoittamaan joko tyytyväisyytensä tai

tyytymättömyytensä siihen. Samana päivänä matkusti Dubrovskij

kaupunkiin. Tiellä saavutti Troekurov hänet. Ylpeästi katsahtivat he

toinen toiseensa ja Dubrovskij huomasi ilkeän hymyn vastustajansa

huulilla.

Tultuaan kaupunkiin yöpyi Andrei Gavrilovitsch tutun kauppiaan luona ja

meni seuraavana päivänä piiri-oikeuteen. Kukaan ei ollut häntä

huomaavinaan. Hänen perässään tuli Kirila Petrovitsch. Oikeudenjäsenet

osoittivat hänelle suurta myötätuntoisuutta, ja kunnioittaen hänen

virkaansa, ikäänsä ja lihavuuttaan toivat he hänelle nojatuolin.

Troekurov istui. Andrei Gavrilovitsch seisoi nojaten seinään.

Syntyi syvä hiljaisuus ja sihteeri alkoi sointuvalla äänellä lukea

oikeuden päätöstä. Sen sisällyksestä ei ole tarvis puhua. Sihteeri

vaikeni; asessori nousi ja matalalla äänellä kehoitti Troekurovia

allekirjoittamaan asiakirjan. Iloisena otti Troekurov häneltä kynän ja

kirjoitti oikeudenpäätöksen alle täydellisen hyväksymisensä.

Nyt tuli Dubrovskijn vuoro. Sihteeri toi hänelle asiakirjan, mutta

Dubrovskij seisoi liikkumatta pää alaspäin. Sihteeri käski uudestaan

hänen allekirjoittaa täydellisen suostumuksensa tai selvän

tyytymättömyytensä, jos hän vastoin kaikkia arveluita omantuntonsa

mukaan tuntee, että hänen asiansa on oikea ja aikoo laillisen ajan

sisällä vedota ylempiin.

Dubrovskij oli ääneti ... yht'äkkiä nosti hän päänsä, silmät

säihkyivät, hän polki lattiaa, potkasi sihteerin pois sellaisella

voimalla, että tämä kaatui lattialle, otti mustepullon ja heitti sen

vasten asessorin naamaa. Kaikki kauhistuivat. Vahdit juoksivat

kahakkaan ja töintuskin saivat hänet hillityksi. Dubrovskij vietiin

ulos ja pantiin rekeen. Kaikkien tuomarien seuraamana tuli Troekurov

hänen jälissään. Dubrovskijn äkkinäinen raivonkohtaus teki häneen syvän

vaikutuksen. Tuomarit, jotka toivoivat Troekurovilta kiitollisuutta,

eivät saaneet ystävällistä sanaakaan. Hän matkusti heti Pokrovskojeen

omantunnon vaivaamana ja tyytymättömänä siihen voittoon, jonka hänen

kateutensa oli saanut. Dubrovskij sillä välin makasi vuoteellaan;

piirilääkäri (jotenkin viisas mies) riensi heti iskemään hänestä

suonta, asettamaan iilimatoja ja hispaniankärpäsiä. Iltapuoleen tuli

hän paremmaksi ja toisena päivänä vietiin jo Kistenevkaan, joka jo oli

melkein toisen omaisuutta.

Kolmas luku.

Aikoja kului, mutta Dubrovskij oli vaan yhtä heikko. Hänen

raivoudenkohtauksensa eivät tosin uudistuneet, mutta voimat vähenivät

huomattavasti. Hän unohti askareensa, tuli harvoin ulos huoneesta ja

oli ajatuksissaan koko vuorokaudet. Tuo hyvä eukko Jegorovna,

joka ennen oli hoitanut hänen poikaansa, tuli nyt hänen omaksi

lapsenpiiakseen. Jegorovna hoiti häntä kuin lasta: muistutti, koska oli

aika syödä ja nukkua, syötti häntä sekä asetti nukkumaan. Andrei

Gavrilovitsch totteli Jegorovnaa eikä ollut kenenkään muun kanssa

tekemisissä. Hän ei voinut ajatella asioitaan eikä taloudenhoitoaan,

jonka vuoksi Jegorovna piti välttämättömänä ilmoittaa näistä seikoista

nuorelle Dubrovskijlle, joka siihen aikaan palveli eräässä kaartin

jalkaväki-rykmentissä Pietarissa. Hän repäsi lehden talous-kirjasta,

saneli kirjeen kokki Haritonille, joka oli ainoa kirjoituksentaitava

Kistenevkassa sekä lähetti sen samana päivänä kaupungin postiin.

Jo on ehkä aika esitellä lukijalle kertomuksemme sankari.

Vladimir Dubrovskij oli saanut kasvatuksensa kadetti-osastossa ja tuli

kaartin kornetiksi. Isä ei säästänyt hänen tähtensä mitään, ja hän sai

kotoaan enemmän kuin hänen olisi pitänyt odottamankaan. Ollen tulinen

ja kunnianhimoinen antautui hän ylellisiin huvituksiin: pelasi korttia,

meni takauksiin eikä huolehtinut tulevaisuudesta. Ajatteli kuitenkin

joskus sivumennen, että ennemmin tai myöhemmin hänen täytyy hankkia

itselleen rikas morsian.

Eräänä iltana oli muutamia upseeria hänen luonaan loikoen sohvilla ja

poltellen tupakkaa. Silloin antoi Grischa, hänen kamaripalvelijansa,

hänelle kirjeen, jonka päällekirjoitus ja sinetti heti kummastuttivat

nuorta miestä. Kiireesti avasi hän sen auki ja luki seuraavan:

"Meidän herramme Vladimir Andrejevitsch, minä, sinun vanha

hoitajasi, rohkenen ilmoittaa sinulle isästäsi. Hän on hyvin

heikko, joskus höpisee, ja koko päivät istuu kuin tyhmä lapsi

-- mutta Jumala on elämän ja kuoleman Herra -- tule sinä luoksemme

poikaseni, me lähetämme sinulle hevosetkin Pesotschnojeen. Kuuluu,

että oikeudenjäsenet tulevat tänne panemaan meidät Kirila

Petrovitsch Troekurovin vallan alle -- sentähden että me muka

olemme hänen alamaisiaan, mutta me olemme ammon ajoista olleet

teidän -- emmekä tähän päivään saakka sellaista ole kuulleet.

Kun asut Pietarissa, voisit siitä ilmoittaa Tsaari-Isälle ja

hän ei sallisi, että meille tehdään vääryyttä. Jään sinun

uskolliseksi orjaksesi, lapsenhoitaja Arina Jegorovna Busireva".

Hämmästyksellä luki Vladimir Dubrovskij useammat kerrat peräkkäin nuo

jotenkin sekavat rivit. Hän oli jo pienenä kadottanut äitinsä ja

kahdeksannella ollessaan oli hän tuotu Pietariin, jolloin hänen isänsä

oli hänelle melkeen tuntematon. Senpätähden oli hän romantillisesti

häneen kiintynyt ja sitä enemmän rakasti perhe-elämää, mitä vähemmän

hän kerkesi nauttimaan sen hiljaisia iloja.

Ajatus, että hän kadottaisi isänsä, koski häneen kovasti, ja

sairas-raukan tila, jonka hän oli saanut tietää hoitajattarensa

kirjeestä, kauhistutti häntä. Hän kuvaili, että isänsä oli jätetty

synkkään korpeen tyhmän eukon ja palvelijain hoitoon ... köyhyyden

uhkaamana ja kuolemaisillaan avutta ruumiillisissa ja hengellisissä

vaivoissa. Vladimir Andrejevitsch moitti itseään huolimattomuudestaan.

Kun hän pitkään aikaan ei ollut saanut isästään tietoja, niin ei hän

ollut ajatellutkaan tiedustella häntä, luullen hänen olevan matkoilla

tai taloudentoimissaan.

Hän päätti matkustaa tämän luo sekä ottaa virkaeron, jos isän sairaus

vaatisi hänen läsnäoloaan. Toverit menivät pois nähdessään hänen

rauhattomuutensa. Jäätyään yksin kirjoitti Vladimir virkavapauspyynnön,

poltti tupakkaa ja vaipui syviin mietteisiin...

* * * * *

Vladimir Andrejevitsch lähestyi sitä asemaa, josta hänen piti kääntyä

Kistenevkaan. Surulliset aavistukset täyttivät hänen sydämensä: hän

pelkäsi, ett'ei enää saa nähdä isäänsä elossa; hän kuvaili sitä ikävää

elämää, joka odotti häntä maalla: synkkyys, yksinäisyys, köyhyys ja

asiainhoito, joista hän ei ymmärtänyt mitään. Tultuaan kestikievariin

meni hän sen hoitajan luo ja pyysi kyytihevosia. Hoitaja tiedusteli

mihin hänen piti matkustaman ja ilmoitti, että hevoset, jotka olivat

lähetetyt Kistenevkasta, olivat odottaneet häntä jo neljä vuorokautta.

Pian tuli Vladimir Andrejevitschin luo vanha Anton niminen kuski, joka

joskus oli häntä ohjannut tallissa sekä hoitanut hänen pientä

hevostaan. Antonille tuli kyynelet silmiin nähdessään nuoren herransa,

hän kumarsi aina maahan asti ja ilmoitti, että vanha herra vielä eli

sekä kiirehti valjastamaan hevosia. Vladimir Andrejevitsch. ei huolinut

suuruksesta, vaan kiirehti lähtöä. Anton vei häntä kyläteitä, ja

keskustelu syntyi heidän välilleen.

-- Sanoppa, Anton, mitä isälläni on Troekurovin kanssa tekemistä?

-- Jumala ne yksin tietää, Vladimir Andrejevitsch, ystäväni. Herra ei

kuulemma sopinut Kirila Petrovitschin kanssa, ja tämä antoi hänen tulla

oikeuteen -- vaikka Kirila Petrovitsch on osaksi oma tuomarinsa. Meidän

orjain ei sovi sekaantua herrojemme asioihin, mutta jumal'avita turhaan

meni isänne käräjöimään Kirila Petrovitschin kanssa: ruoskalla ei

hullua hillitä.

-- Näyttää siis siltä, että tuo Kirila Petrovitsch tekee meillä mitä

tahtoo?

-- Aivan niin, herra. Asessoria ei hän pidä kopekankaan arvoisena

ja ispravnikka on pieni leikkikalu hänelle. Herrat käyvät

kunniatervehdyksillä hänen luonaan -- hän on niin sanoakseni kaukalo,

jolle siat tulevat.

-- Onko totta, että hän ottaa talomme?

-- Oi, herra, niin me olemme kuulleet. Näinä päivinä sanoi

Pokrovskojelainen meidän kylänvanhimpamme luona ristijäisissä:

"tarpeeksenne jo olette laiskotellut, pian tulette Kirila Petrovitschin

käsiin". Mutta silloin sanoi seppä Mikita hänelle: piisaa jo

Savelitsch, älä saata surua kummille äläkä loukkaa vieraita. Kirila

Petrovitsch on Kirila Petrovitsch ja Andrei Gavrilovitsch on Andrei

Gavrilovitsch -- mutta kaikki me kuulumme Jumalalle ja Tsaarille; mutta

vieraan suuta ei voi tukkia.

-- Ehkä ette tahdo tulla Troekurovin vallan-alaisiksi.

-- Kirila Petrovitschin vallan-alaisiksi! Jumala varjelkoon ja

suojelkoon! -- hänen omillaankin on kova olo, ja jos vielä tulee

vieraita -- niin hän ei ainoastaan nylje heidän nahkaansa, vaan

vieläpä repii heidän lihansakin. Ei! Jumala antakoon vaan Andrei

Gavrilovitschin vallita kauvan ja jos Jumala hänen ottaa pois, niin

emme tahdo ketään muuta herraksemme kuin sinua, meidän elättäjäämme.

Älä sinä jätä meitä, me puolustammekin sinua. -- Näin sanoessaan

heilutti Anton piiskaansa, nykäsi suitsista, ja hevoset juoksivat kovaa

laukkaa.

Vanhan kuskin uskollisuus liikutti Dubrovskija, hän vaikeni ja vaipui

mietteihinsä. Toista tuntia oli kulunut, kun yht'äkkiä Grischa herätti

hänet huudollaan: "Tuoss'on Pokrovskoje", Dubrovskij kohotti päätään.

He ajoivat leveän järven rantaa, josta lähti pieni joki luikerrellen

kukkulain välissä. Eräällä kukkulalla, viheriäisen lehdon yläpuolella

kohosi viheriä katto ja suuren kivitalon seinä -- kirkko vanhoine

kellotapulineen, sekä ympärillä mökkejä yrttitarhoineen ja koivuineen.

Dubrovskij tunsi tämän paikan; hän muisti, että hän juuri tällä samalla

kummulla oli leikkinyt pienen Mascha Troekurovan kanssa, hänen, joka

oli häntä kaksi vuotta nuorempi ja jo silloin oli sievä kaunottaren

alku. Hän tahtoi tiedustella Antonilta tyttöä, mutta jokin voima

pidätti häntä siitä.

Lähestyessään herrastaloa näki hän valkean puvun vilahtelevan

puutarhassa puitten välissä. Samassa löi Anton hevosia ja noudattaen

kunnianhimoa, joka on yhteinen herrasajureille ja vossikoille, ajoi

täyttä laukkaa yli sillan ja puutarhan sivutse. Päästyään kylästä

kohousivat he vuorelle ja Vladimir näki koivikon ja sen vasemmalla

puolella, avonaisella paikalla, harmaan talon punaisine kattoineen.

Hänen sydämensä sykki -- hänen edessään oli Kistenevka ja isänsä köyhä

talo.

Kymmenen minuutin perästä hän jo ajoi herrastalolle. Sanomattomalla

mielenliikutuksella katseli hän ympärilleen. Kahteentoista vuoteen ei

hän ollut nähnyt syntymäpaikkaansa. Koivut, jotka silloin juuri olivat

istutetut, olivat kasvaneet suuriksi ja tiheiksi puiksi. Piha, jota

ennen oli koristanut kolme kukkapenkkiä, joitten välitse puhtaaksi

lakaistu tie kierteli, oli muuttunut villiksi niityksi, jolla hevonen

kävi lie'assa. Koirat alkoivat haukkua, mutta tunnettuaan Antonin

vaikenivat heti ja heiluttelivat vaan karvaisia häntiään. Mökeistä tuli

alustalaisia, jotka ympäröivät nuoren herransa osottaen äännekkäillä

huudoilla iloansa. Töintuskin voi hän tunkeutua tuon innokkaan joukon

lävitse ja juosta rappeutuneille portaille. Porstuassa kohtasi hän

Jegorovnan, joka kyyneleet silmissä syleili kasvattiaan.

-- Terve, terve, hoitajani, sanoi Vladimir, likistäen rintaansa vasten

vanhaa hyvää eukkoa, entäs isä? missä hän on? millainen hän on?

Samassa astui saliin horjuvin askelin korkeavartaloinen, kalpea ja

laiha ukko, puettuna yötakkiin ja myssyyn.

-- Missä on Volodka? kysyi hän heikolla äänellä ja samassa Vladimir jo

syleili innokkaasti isäänsä.

Ilo sai sairaan liian paljon vapisemaan, hän tuli hermottomaksi,

jalkansa eivät häntä kannattaneet ja hän olisi kaatunut, ell'ei

poikansa olisi tukenut häntä.

-- Miksi nousit vuoteeltasi, sanoi Jegorovna hänelle, jaloillasi et voi

seisoa ja pyrit kuitenkin ihmisten luo.

Ukko kannettiin makuuhuoneesen. Hän voi kyllä puhua, mutta ajatukset

sekosivat eikä sanoilla ollut mitään yhteyttä. Hän oli hiljaa ja vaipui

uneen. Vladimiria kauhistutti hänen tilansa. Hän jäi ukon huoneesen ja

pyysi jäädä kahdenkesken isänsä kanssa. Palvelijat tottelivat ja

menivät väentupaan Grischan luo, jossa he omalla tavallaan kestitsivät

häntä kaikella mahdollisella hyväsydämisyydellä kiusaten häntä

kysymyksillään ja tervehdyksillään.

Neljäs luku.

Dubrovskij tahtoi muutamia päiviä tulonsa jälkeen ryhtyä asioihin

käsiksi, mutta isä ei voinut antaa hänelle tarpeellisia tietoja, eikä

Andrei Gavrilovitschilla ollut asianajajaa. Selaillessaan isänsä

papereita löysi hän ainoastaan asessorin ensimmäisen kirjeen ja

vastauksen siihen. Tästä hän ei voinut saada selvää käsitystä

riita-asiasta, jonkatähden päätti odottaa sen ratkaisua, luottaen asian

oikullisuuteen.

Sillä välin heikkoni Andrei Gavrilovitsch yhä. Vladimir vaali hellästi

isäänsä, joka uudestaan oli muuttunut lapseksi, aavistaen, että tämän

loppu oli lähellä.

Valitus-aika loppui sillävälin, eikä ylempiin oikeuksiin oltu vedottu.

Kistenev kuului siis Troekuroville. Schabaschkin tuli hänen luokseen

onnittelemaan ja kysyi kumarrellen: koska Troekurov ottaa uuden tilan

haltuunsa; hoitaako hän sitä itse vai antaako jollekin muulle

hoidettavaksi? Kirila Petrovitsch hämmästyi. Luonteeltaan oli hän

oikeutta harrastava, mutta kostonhimo oli vienyt hänet liian pitkälle.

Omatunto vaivasi häntä. Hän tiesi, missä tilassa oli hänen

vastustajansa, vanha nuoruudenystävänsä -- ja voitto ei ilahuttanut

häntä. Hän heitti uhkaavan katseen Schabaschkiniin etsien syytä, josta

voisi ruveta häntä torumaan, mutta kun hän ei mitään sellaista

löytänyt, niin sanoi hän vaan vihaisesti:

-- Mene ulos, en tarvitse sinua!

Kun Schabaschkin näki, että Troekurov ei ollut hyvällä päällä, lähti

hän kumarrellen pois. Jäätyään yksin alkoi Kirila Petrovitsch kävellä

edestakaisin lattialla tuimaan viheltäen; "_Voiton huudot kaikukohot_".

Tätä vihelsi hän aina ollessaan mielenkiihkossa.

Vihdoin antoi hän valjastaa hevoset keveäin vaunujen eteen, pukeusi

lämpösiin (oli jo syyskuun loppupuoli) ja istui itse ajamaan.

Pian sai hän nähdä Andrei Gavrilovitschin talon. Vastakkaiset tunteet

riehuivat hänen sydämessään. Kostonhimo ja vallanpyynti tukehuttivat

osaksi hänen paremmat tunteensa. Mutta ne pääsivät kuitenkin lopulta

voitolle. Hän päätti sopia vanhan toverinsa kanssa, hävittää riidan

jäljetkin antamalla tälle takaisin hänen omaisuutensa. Rauhoitettuaan

omantuntonsa tällä hyvällä aikeella ajoi Kirila Petrovitsch täyttä

laukkaa naapurinsa talolle -- suoraan pihalle.

Samaan aikaan istui sairas ikkunan ääressä. Hän tunsi Kirila

Petrovitschin -- ja kauhistus kuvautui hänen kasvoissaan. Purppuranpuna

levisi noille tavallisesti vaaleille kasvoille, silmät iskivät tulta ja

hän lausui muutamia ymmärtämättömiä sanoja. Hänen poikansa, joka

tarkasteli talouskirjaa, hämmästyi nähdessään isänsä mielenliikutuksen.

Vihan ja kauhun valtaamana osotti sairas pihalle. Hän kääri takkinsa

liepeet tiukemmalle, yritti nousta nojatuoliltaan ja pääsikin pystyyn,

mutta -- kaatui yht'äkkiä. Poika juoksi hänen luokseen. Ukko makasi

tunnotonna, hengittämättä: hän oli saanut halvauksen.

-- Pian, pian lääkäriä hakemaan! huusi Vladimir.

-- Kirila Petrovitsch kysyy teitä, sanoi palvelija sisään tullessaan.

Vladimir antoi palvelijalle tuiman katseen.

-- Sano Kirila Petrovitschille, että hän joutuun korjaa luunsa,

ennenkuin minä käsken ajaa hänet pois pihalta -- mene!

Iloissaan juoksi palvelija täyttämään herransa käskyä. Jegorovna löi

käsiään yhteen.

-- Ystävämme, sanoi hän kimakkaalla äänellä, sinä saatat itsesi

onnettomuuteen! Kirila Petrovitsch syö vielä meidät.

-- Suus' kiinni, lapsenpiika, huusi vihastunut Vladimir. Lähetä Anton

heti kaupunkiin noutamaan lääkäriä!

Jegorovna meni. Porstuassa ei ollut ketään, kaikki olivat juosneet ulos

katsomaan Kirila Petrovitschia. Palvelijat olivat jääneet seisomaan

portaille ja saivat kuulla palvelijan vastauksen Kirila Petrovitschille

nuoren herransa nimessä. Istuessaan vaunuissaan kuuli Kirila

Petrovitsch sen; hänen kasvonsa tulivat mustaksi kuin sysi; hän hymyili

halveksivasti ja ajaessaan käyden pitkin pihaa katsoi julmasti

palvelijoihin. Hän katsoi myös ikkunaan, jossa hetki sitten oli näkynyt

Andrei Gavrilovitsch, mutta häntä ei enää ollut. Jegorovna seisoi

portailla; hän oli unohtanut herransa käskyn. Palvelijat puhuivat

äänekkäästi äskeisestä tapahtumasta. Yht'äkkiä tuli Vladimir heidän

luoksensa ja sanoi katkonaisella äänellä:

-- Ei tarvita lääkäriä -- isäni on kuollut.

Syntyi suuri hämminki. Palvelijat hyökkäsivät vanhan herran kammariin.

Siellä lepäsi vanhus nojatuolissaan, johon Vladimir oli hänet kantanut,

oikea käsi riippui ales lattiaan asti, pää oli painunut rinnalle --

elonmerkkiäkään ei enää ollut tuossa ruumiissa. Se ei vielä ollut

tullut kylmäksi, mutta kuolema oli siihen jo painanut leimansa.

Jegorovna voivotteli. Ruumis jätettiin palvelijain huostaan. He sen

pesivät, pukivat virkapukuunsa, joka oli ommelta vuonna 1797, sekä

auttivat sille pöydälle, jonka ääressä he niin monta vuotta olivat

palvelleet häntä.

Viides luku.

Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Ukkoraukan ruumis makasi

arkussaan. Se oli vaatteella peitetty, ympärillä paloivat kynttilät.

Ruokasali oli alustalaisia täynnä. He olivat valmiit kantamaan herransa

viimeiseen lepokammioonsa. Vladimir ja palvelijat tarttuivat arkkuun ja

kantoivat sitä. Pappi kulki etumaisna, hänen jälissään lukkari laulaen

hautausvirsiä, ja Kistenevan isäntä vietiin viimeisen kerran

kynnyksensä yli. Arkku kannettiin puistotietä -- kirkko oli puiston

takana.

Päivä oli kirkas, mutta kylmä, halla karisteli lehtiä puista. Kun

tultiin puistosta, näkyi Kistenevan puukirkko ja hautausmaa, jota

vanhat lehmukset varjosivat. Siellä lepäsi Vladimirin äiti, sinne oli

hänen hautansa viereen kaivettu eilen uusi hauta.

Kirkko oli täynnä Kistenevan talonpoikia, jotka olivat tulleet

osoittamaan viimeistä kunnioitusta herralleen. Nuori Dubrovskij jäi

seisomaan lähelle laulajia; hän ei itkenyt eikä rukoillut -- mutta

hänen kasvonsa olivat synkät. Surullinen juhlatoimitus loppui. Vladimir

meni ensinnä ottamaan jäähyväiset ruumiilta -- hänen jälkeensä

alustalaiset. Tuotiin kansi ja arkku naulattiin kiinni. Akat itkivät

kovalla äänellä, miehet usein kuivasivat kyyneleitä kädellään. Vladimir

ja kolme palvelijaa kantoivat ruumiin hautausmaalle. Alustalaiset

seurasivat heitä. Ruumis laskettiin hautaan -- kaikki läsnäolijat

heittivät sinne pivollisen hiekkaa -- hauta peitettiin, kumarrettiin

sille vielä kerran ja hajaannuttiin. Vladimir poistui kiireesti,

ennätti ennen muita ja kätkeytyi Kistenevan metsään.

Jegorovna kutsui hänen puolestaan papin ja kaikki kirkonpalvelijat

hautaus-aterialle sekä ilmoitti, että nuori herra ei aijo ottaa osaa

päivällisiin. Näin ollen lähti isä Anisim, hänen vaimonsa Feodorovna ja

lukkari herrastaloon puhellen Jegorovnan kanssa vainajan hyvistä töistä

sekä siitä, mikä silminnähtävästi odotti hänen jälkeläistään.

Troekurovin tulo ja hänen vastaanottonsa oli jo koko ympäristön

tiedossa, ja sen paikkakunnan politikot ennustivat siitä tärkeitä

seurauksia.

-- Mitä tapahtuu, se tapahtuu, sanoi papin vaimo, mutta ikävä vaan on,

jos Vladimir Andrejevitsch ei tule meidän herraksemme. Nuorukainen hän

on, ei hänestä ole juuri muuta sanomista.

-- No kukahan sitten tulisi herraksemme, ell'ei juuri hän? keskeytti

Jegorovna; turhaan ylpeilee Kirila Petrovitsch. -- hänen vastustajansa

ei olekaan pelkuri. Minun kotkani puolustaa kyllä itseänsä. Kipeästi

koski Kirila Petrovitschiin, ja häntä koipien välissä sai hän mennä,

kun Grischa hänelle ärjyi: "ulos, vanha koira, pois pihalta!"

-- Ah, Jegorovna, sanoi lukkari, minä luullakseni mieluummin

yhdistyisin itse pirun kanssa, kuin olisin riidassa Kirila

Petrovitschin kanssa. Kun näkee hänet, niin -- kauhistuu ja peljästyy,

mutta selkä kuitenkin taipuu niin nöyrästi...

-- Oi surun surkeutta, huokasi pappi. Kirila Petrovitschillekin

lauletaan kerran samat juhlavirret, kuin äsken Andrei Gavrilovitschille.

Hautajaiset ehkä tulevat komeammiksi ja vieraita kutsutaan enemmän, --

mutta onko se Jumalalle samantekevä?

-- Oih, isämme, mekin tahdoimme kutsua kaikki naapurit, mutta Vladimir

Andrejevitsch ei sitä sallinut. Kaikkea meillä on kylliksi, kyllä on

millä kestitään -- mitä käskette? Mutta kun ei ole vieraita, niin

kestitsemme teitä, rakkaat vieraat.

Tämä mieluinen lupaus ja toivo päästä herkullisen pöydän ääreen saivat

näiden seurakumppanien kiiruhtamaan askeleitaan. Onnellisina tulivat he

herrastaloon, jossa pöytä jo oli katettu ja viinat otetut esiin.

Sillävälin oli Vladimir syventynyt tiheään metsään. Hän koetti

tukehuttaa suruansa liikkumalla väsyksiin asti. Teistä huolimatta kulki

hän eteenpäin, oksat pieksivät ja raappivat häntä, jalat usein

vaipuivat suohon -- hän ei mitään tuntenut. Hän tuli alholle, jota

tiheä metsä joka puolelta ympäröitsi. Hiljainen puro luikerteli puitten

välissä, joilta syksy jo oli riistänyt puolet lehdistä. Vladimir

seisahtui ja istui kylmälle metsälle. Ajatuksia risteili hänen

päässään. Toinen oli toistaan synkempi. Kauhea yksinäisyyden tunne

kalvoi häntä ja tulevaisuus oli uhkaavien pilvien peitossa. Viha

Troekurovin kanssa ennusti hänelle uusia onnettomuuksia. Hän saattaa

menettää vähäisen omaisuutensa -- ja siinä tapauksessa on kerjuu

edessä. Kauvan istui hän liikkumatta samalla paikalla katsellen

hiljalleen juoksevaa puroa, joka kuletteli muutamia kuihtuneita lehtiä.

Ne olivat niin ihmiselämän kaltaisia, elämän, joka oli yhtä luotettava

-- aivan tavallinen. Hän huomasi, että alkoi hämärtää, ja alkoi etsiä

tietä kotiinsa. Kauvan sai hän vielä harhailla oudossa metsässä,

ennenkuin löysi polun, joka johti suoraan portille.

Pappi kaikkien kirkonpalvelijain kanssa tuli Dubrovskija vastaan. Hänen

mieleensä tuli, että tuo ennusti onnettomuutta. Senpätähden hän

tuskallisesti väistyikin syrjään ja kätkeytyi puitten sekaan. Ne eivät

huomanneet häntä, keskustelivat vaan innokkaasti:

-- Irroita itses pahasta ja tee hyvää, sanoi pappi vaimolleen. Meidän

ei tarvitse tänne jäädä -- eikä se sinuun koske, miten asia päättyy.

Vaimo vastasi jotakin, mutta Dubrovskij ei voinut sitä kuulla.

Lähestyessään taloa näki hän paljon kansaa; talonpojat ja palvelijat

olivat joukoissa herrastalon pihalla. Jo kaukaa kuuli Vladimir

kummallista melua ja puhetta. Vajan luona oli kaksi kolmivaljakkoa.

Portailla seisoi muutamia henkilöitä virkapuvuissaan ja, kuten näytti,

selittivät väelle jotakin.

Mitä se merkitsee? kysyi hän vihaisesti Antonilta, joka juoksi häntä

vastaan, "mitä miehiä ne ovat ja mitä ne tahtovat?"

-- Ah, ystävä Vladimir Andrejevitscb, vastasi Anton vetäen henkeään,

tuomarit ovat tulleet. Meidät annetaan Troekuroville ja eroitetaan

sinusta!...

Vladimir painoi päänsä alas; väki ympäröitsi onnettoman herransa.

-- Oi sinä isämme, huusivat he suudellen hänen käsiään, me emme tahdo

muuta herraa kuin sinä. Ennen kuolemme kuin sinut jätämme.

Vladimir katseli heitä ja synkät tunteet saivat vallan hänessä.

-- Seiskaat hiljaan, sanoi hän heille, minä puhelen virkamiesten

kanssa.

-- Puhele, ystävä, huusi joku joukosta, puhele ja koeta liikuttaa

noitten vihelijäisten omiatuntoja.

Vladimir lähestyi virkamiehiä. Schabaschkin seisoi huolettoman

näköisenä ja katseli ylpeästi ympärilleen. Kun ispravnikka, joka oli

suuri, paksu, noin viidenkymmenen vuotias, punakka ja viiksikäs mies,

näki Dubrovskijn tulevan, niin hän käheällä äänellään huusi:

-- Minä siis uudestaan sanon teille, mitä jo äsken sanoin:

piirioikeuden päätöksen mukaan kuulutte te nyt Kirila Petrovitsch

Troekuroville, jonka puolesta täällä on herra Schabaschkin. Totelkaa

häntä, mitä ikinä hän käskisikin; ja te, naiset, rakastakaa ja

kunnioittakaa häntä, niin hän on teidän suuri suosijanne.

Sanottuaan tuon vanhan kokkapuheen alkoi ispravnikka nauraa täyttä

kurkkua, ja Schabaschkin ja muut jäsenet seurasivat hänen esimerkkiään.

Vladimir oli pakahtua suuttumuksesta.

-- Suvaitkaa minun kysyä, mitä tämä merkitsee? kysyi hän

teeskennellyllä kylmäverisyydellä iloiselta ispravnikalta.

-- Mitäkö tämä merkitsee, vastasi tuo sukkela virkamies, tämä merkitsee

sitä, että me olemme tulleet panemaan tämän talon Kirila Petrovitsch

Troekurovin valtaan ja käskemään vieraitten mennä pois hyvällä.

-- Mutta teidän olisi paremmin sopinut kääntyä minun puoleeni, kuin

talonpoikieni, ja ilmoittaa omistajalle, että hän tulee pois

isännyydestään.

-- Entinen omistaja Andrei Gavrilovitsch, Dubrovskijn poika, on kuollut

Jumalan armosta, mutta kuka te olette, sanoi Schabaschkin julkealla

tavalla -- -- me emme tunne teitä emmekä tahdo tunteakaan.

-- Teidän jalosukuisuutenne, tämä on meidän nuori herramme -- sanoi

ääni joukosta.

-- Kuka siellä rohkeni suunsa avata! huusi ispravnikka, mikä herra?

Teidän herranne on -- -- Kirila Petrovitsch Troekurov -- -- kuuletteko,

lurjukset?

-- Ei niinkään, huusi sama ääni.

-- Tämä on kapinaa! ärjyi ispravnikka. Hoi, kylänvanhin, tule tänne!

Kylänvanhin astui esiin.

-- Hae heti se, joka rohkeni minua vastustaa, kyllä minä hänet!...

Kylänvanhin kääntyi väkijoukkoa päin ja kysyi, kuka puhui? Mutta kaikki

olivat ääneti. Takapuolelta alkoi kuulua murinaa, se kasvoi ja

muodostui yht'äkkiä kauheiksi valitushuudoiksi. Ispravnikka puhui

matalammalla äänellä ja aikoi ruveta lohduttamaan...

-- Mitä häntä tässä katselemme, huusivat alustalaiset, pojat, ottakaa

hän kiinni.

Joukko alkoi liikkua. Schabaschkin ja maaoikeuden jäsenet hyökkäsivät

porstuaan ja sulkivat oven jälessään.

-- Pojat, ottakaa kiinni! huusi sama ääni, ja joukko alkoi hyökätä

eteenpäin,

-- Seis, konnat, huusi Dubrovskij, mitä te teette! Te saatatte itsenne

ja minut onnettomuuteen; menkää kotiinne ja jättäkää minut rauhaan.

Älkää peljätkö, tsaari on laupias; minä pyydän häneltä apua; hän ei

meitä hylkää; me olemme kaikki hänen lapsiaan; mutta kuinka hän voisi

teitä puolustaa, jos te rupeette kapinoimaan ja rosvoilemaan?

Nuoren Dubrovskijn puhe, sointuva ääni ja ylevä käytös tekivät toivotun

vaikutuksen. Kansa vaikeni ja hajaantui, piha tuli puhtaaksi ja

oikeudenjäsenet -- istuivat sisällä rauhassa. Surullisena astui

Vladimir portaille. Schabaschkin aukasi oven ja alkoi matalalla äänellä

kiittää Dubrovskija hänen armollisesta välityksestään.

Vladimir kuunteli häntä halveksien eikä vastannut mitään.

-- Me olemme päättäneet teidän suostumuksellanne jäädä tänne yöksi,

jatkoi asessori, -- nyt on jo pimeä ja teidän talonpoikanne saattavat

hyökätä tiellä päällemme. Olkaa niin armelijas ja käskekää levittää

vaikka olkia vierashuoneesen vuoteeksi. Ennen päivän nousua lähdemme

kotiin.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, vastasi Dubrovskij kuivasti, en minä ole

enää täällä isäntä.

Näin sanoen poistui hän isänsä huoneesen ja sulki oven.

Kuudes luku.

Siis kaikki on päättynyt! huokasi Vladimir itsekseen. Vielä aamulla oli

minulla koti ja leivänkannikka; huomenna täytyy minun jättää talo,

syntymämajani. Isäni maa, jossa hän lepää haudattuna, tulee kuulumaan

vihamiehelle, joka on syypää hänen kuolemaansa ja minun köyhyyteeni!...

Vladimir kiristi hampaitaan ja hänen silmänsä pysähtyivät äitinsä

valokuvaan. Taiteilija oli esittänyt hänet valkeassa aamupuvussaan,

ruusu hiuksissa, nojaavana käsipuilla. Ja tuo valokuvakin tulee

perheeni viholliselle, ajatteli Vladimir, se viedään aittaan

rikkinäisten tuolien kera, tai ripustetaan porstuaan hänen

koirainhoitajiensa pilkan ja huomion esineeksi. Mutta hänen

makuuhuoneessaan, jossa isä kuoli, saa vouti asuntonsa, tai asetetaan

sinne hänen haareminsa. -- Ei, ei! sen talon, josta Troekurov ajaa

minut, ei pidä kuuluman hänelle itselleenkään! Vladimir puri hammasta;

kauheita ajatuksia tuli hänen päähänsä. Kansliakirjurien äänet

kaikuivat hänen korvissaan. He pitivät isännyyttä vaatien väliin yhtä,

väliin toista, ja saivat hänet surullisista mietteistään. Vihdoin oli

kaikki hiljaa.

Vladimir aukoili kaappeja ja laatikoita sekä tarkasteli vainajan

papereita. Ne olivat suurimmaksi osaksi talouslaskuja ja kirjoituksia

eri asioista. Vladimir repi ne lukematta. Niitten joukossa oli eräs

mytty, jonka päällä oli kirjoitus: _Vaimoni kirjeet_. Suurella

liikutuksella tarkasteli Vladimir niitä, ne olivat kirjoitetut Turkin

sodan aikana sekä lähetetyt Armeniaan Kistenevkasta. Vaimo kertoi

niissä maa-elämästään ja taloustoimistaan; hellyydellä surkutteli, että

oli eroitettuna puolisostaan sekä kutsui miestään kotiin, rakkaan

ystävättärensä syliin. Eräässä niistä hän kertoi olevansa rauhaton

pikku Vladimirin terveyden suhteen, toisessa taas iloitsi Vladimirin

viisaudesta sekä ennusti hänelle onnellista ja loistavaa tulevaisuutta.

Vladimir vaipui lukemiseensa ja perheellisen onnen rauhaan eikä

huomannut, kuinka aika kului; seinäkello löi jo yksitoista. Vladimir

pani kirjeet taskuunsa, otti kynttilän ja tuli ulos huoneesta.

Virkamiehet makasivat salin lattialla. Pöydällä oli laseja, jotka he

olivat tyhjentäneet, ja ilkeä rommin haju tuntui koko huoneessa.

Inholla meni Vladimir heidän sivutsensa etuhuoneesen. Siellä oli pimeä.

Joku vetäytyi nurkkaan nähtyään valon. Vladimir tunsi seppä Arhipan.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän ihmeissään.

-- Minä tahdoin ... minä aijoin tulla katsomaan, ovatko kaikki sisällä,

vastasi Arhip hiljaa ja pitkäveteisesti.

-- Mutta mitä sinä kirveellä teet?

-- Mitäkö teen kirveellä? No kuinka voisi kirveettä kulkea nyt. Nuo

kirjurit ovat näet sellaisia hävyttömiä -- ja katsokaappas sitäkin...

-- Sinä olet juovuksissa, pane pois kirves ja mene tiehes.

-- Minäkö juovuksissa? ystävä Vladimir Andrejevitsch. Jumala sen

tietää, etten pisaraakaan ole suuhuni saanut ... ja muuten meneekö

viina järkeen? Onko tällaista ennen kuultu -- kanslistit aikovat

voittaa meidät, kanslistit ajavat meidän herramme talostaan... Äh, nyt

ne viheliäiset kuorsaavat; kaikki kerrassaan ja loput veteen.

Dubrovskij rypisti otsaansa.

-- Kuuleppas Arhip, sanoi hän hetkisen perästä, eivät kirjurit ole

syylliset. Sytytä lyhty ja tule perässäni.

Arhip otti kynttilän herraltaan, etsi lyhdyn uunin takaa, sytytti sen,

ja molemmat menivät portailta sekä kulkivat talon ympäri. Vartija

rupesi rumputtamaan metallilevyä; koirat alkoivat haukkua.

-- Kuka on vahdissa, kysyi Dubrovskij.

-- Me, isä, vastasi hiljainen naisen ääni, Vasilisa ja Lukeria.

-- Menkää kotiin, sanoi Dubrovskij, teitä en tarvitse.

-- Vahdinvaihto, mutisi Arhip.

-- Kiitos, elättäjämme, sanoivat akat, ja menivät heti kotiinsa.