Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön 7.4.1914.
Monet kulkee mielikuvat
sielussain, ei unhottuvat,
kun ma muistan kultahetket,
kaikki kauniit hengen retket,
jotka meille muille soitte,
elämän kun aateloitte,
teitte ihmisistä taulut,
kaiutitte kauniit laulut
kuulla yksinäisen mielen,
riemuita myös kotikielen.
Silloin oli onni elää!
Nyt vain kaihon kannel helää;
vaan ei taide kuole sentään,
vaikka elon hetket lentää,
vaikka murtuu mielikuvat,
pilvilinnat, tuulentuvat,
vaikka meidät jättäis aika,
silti elää taiteen taika,
elää parhain, minkä teimme,
ilo nuoruus-ihanteimme.
Herää sukupolvet uudet,
vaikenevat vastaisuudet
suomalaisen hengen lennon,
myöskin taitehemme hennon;
olkoon heille helpompata
käydä tämän työmme rata,
syödä leipä leveämpi,
kantaa kuorma keveämpi.
Mitä vielä virkkaa voisin?
Taitehesta tarinoisin,
siitä, jok' on sydämissä,
miljoonissa ihmisissä.
Mitä auttais neron aivot,
ellei oisi kultakaivot
täällä, tuolla, kaikkialla,
joka kylmän kuoren alla?
Sinne, kumppanit, me käymme,
viemme virret, sinne näymme,
ihmisien uskoon uuteen,
ijäisehen hiljaisuuteen.
Mik' on nykyhetken usko?
Aamun vaiko illan rusko
punertavi päämme päällä?
Tuot' ei tohdi virkkaa täällä.
Mutta vaikka pimeneiskin
yö ja toivot totuus veiskin,
oomme sentään ihmisiä,
tuntevia, miettiviä,
emme luopua voi koskaan
unten-onnestamme, joskaan
toteutuis ei toivehemme,
vaikka särkyis sydämemme.
Väinölän väki.
Kantaatti. (1913).
1.
Lemmenlaulu.
Lemmen aamu, rauhan huomen!
Katso, juhlii luonto laaja,
tunne, tuoksuu kukka tuomen,
kuule, laulaa lehto taaja!
Meidän aamu, meidän huomen!
Ennen häät on ortten alla,
kuin tuo kuihtuu kukka tuomen,
puuntuu puolat kankahalla.
Onnen aamu, armas huomen,
tuoksuu rinnan nuoren terttu,
katso, juhlii luonto Suomen,
laulaa lemmen leppäkerttu!
Meidän hetki, meidän kevät!
Ennen voittaa kuolo kesän
kuin nää kihlat himmenevät,
jäähtyy liesi meidän pesän.
2.
Yksinlaulu.
Meni sulho metsälle,
veikko vieri kalaan,
kauempana taaton kaski
kunnahalla palaa.
Minne, ah, mennen,
mennen, polo morsian,
niin lietomieli ennen?
Äidillä on askareensa,
siskosilla ilveet,
mulla mielet vaihtuvat
kuin lehdon vienot viiveet.
Luulen, ah, luulen,
menen karjan paimenehen,
kuusten virttä kuulen.
3.
Vaimojen valituslaulu.
Voi meitä, voi!
Tuossa taaton, tuossa veljen
verta hanki joi.
Voi meitä orpoja,
voi meitä kurjia,
voi vihan päiviä,
päättömiä, hurjia!
Kolme kertaa poltettihin,
kolme kertaa nousi
tuhkastansa taaton pirtti,
joikui kirves, jousi.
Voi meitä, voi meitä!
Talvioilta lankee,
kiihtyy pohjan pakkanen,
on eessä kuolo ankee.
Voi, tuolla jo tulevat taas!
Uusi kurjuus!
Kuoloakin ankaramp' on
orjuus, on orjuus!
Voi meitä, voi teitä
kotilemmen, kotilieden
koidon ryöväreitä!
4.
Miesten kostolaulu.
Tämä kerta teidän kerta,
ensi kerta meidän,
tämä kerta meidän verta,
ensi kerta teidän!
Poltitte nyt meiltä tuvat,
poltamme me teiltä,
vaikka haavat arvettuvat,
armoa ei meiltä!
Tämä kerta teille voitto,
ensi kerta meille,
nousee punasurman koitto
kodeistanne teille!
Veitte meiltä immet, vaimot,
viemme vielä teiltä,
hiihtää koston urhot aimot
kohta teille meiltä!
5.
Lasten laulu.
Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me niemen kainalossa uimme,
sitten kirjat kiirehesti loukkoon,
itse varsain, vasikoitten joukkoon,
koska kevät on,
elo huoleton,
päiväkulta paistaa,
kesämarjat maistaa.
Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me yhtä uutterasti uimme,
piehtaroimme, pyytelemme kalaa,
myyröstämme niinkuin myyrät salaa,
koska kevät on,
huomen huoleton,
kesä tulla taitaa,
vaikka ilman paitaa!
6.
Peltolaulu.
Kaitse, Luoja, köyhän karja,
kaitse köyhän siemen,
että kauan kukoistaisi
väki Väinön niemen;
jos et suone tyyntä säätä,
suonet tuulta lauhaa,
ettei sota, rutto, halla
raasta Suomen rauhaa;
meille, meidän lapsillemme
rauhan askar anna,
ettei tänne maailmalta
vihan viestit kanna;
tämän maan me varjellehet
oomme vainon alta,
tääll' on ahot autuaiden,
valoisien valta.
Kuin on rakas, rauhallinen
toimemme ja työmme,
olkoon tyynet, onnelliset
päivämme ja yömme;
kuin me teemme toukojamme
hartahasti, hiljaa,
heiliköhön sydämemme
hengen kultaviljaa;
kuin on soinut Väinön soitto
riemuhun ja vaivaan,
kantakoon se kiitostamme
korkeuteen nyt taivaan;
tämän maan me varjellehet
oomme vainon alta,
olkoon täällä onnen lehto,
valoisien valta.
7.
Kaiken kansan laulu.
Vaarass' on taattojen tanner,
vaarassa maammojen manner,
onni ja vapaus maan!
Raikuvat tornista torvet,
vastaavat Väinölän korvet:
Suomea suojelemaan!
Vaarassa on kotikieli,
on laki oikeamieli,
on isä, äiti ja laps!
Katso, jo rientävät uuteen
kaikk' asevelvollisuuteen,
vanhuskin harmajahaps.
Vaarassa on suku Suomen!
Koita ei konsana huomen,
voiton jos saa vihamies.
Vartion hetki on lyönyt,
vaikea eessä on työ nyt,
tiedätkö paikkas ja ties?
Vaarass' on valtion pylväät,
toivomme, muistomme ylväät,
viljelys vanhempien!
Haihtuvi haavekin orjain.
Maailma on oma sorjain,
valpasten, vapaiden!
Tervehdys Shakespearen kotimaahan.
Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun 23.IV.1916.
Astuivat jumalat kerran
tykö ihmistyttärien,
siittivät sukua suurta:
henki Hellahan yleni.
Tunnen toisetkin urohot,
kuvat kullan-kangastuvat
kautta maailman sydämen:
Shakespearen sekeiset hahmot.
Kolmannet kohoamassa
vasta on korvesta Kalevan,
täten teitä tervehtävät:
elä Englanti iloinen!
Astuvat saloilta Pohjan
Lappi kaikki lauluinensa,
Viron kansa virsinensä,
Karjala sävelinensä,
kaikuvat kerällä Suomen
muistoa metisen miehen,
sadun sankarin väkevän,
velhon kaikki-katsehisen,
min mieli tulena tuiski,
henki laajana lepäsi
kuin päivä merien päällä,
yö yllä inehmonlasten.
Vaikk' ei kaiku kauas kuulu,
kannel heimon kahlehditun,
soi kera vapaiden kerran!
Suomen sävel.
Abraham Ojanperän muistolle omistettu.
Päivän poiat, laulun lapset,
heimo henkien ijäisten,
tuskin muisti muinaistansa.
Kansa kantelon pyhäisen
ihaili, imehti noita
rikkahien rihkamia,
kauppasaksojen kaluja,
verkoja Venäjän, Ruotsin,
jumalia Juutinrauman.
Kuitenkin joka sydämen
kautta kulki tieto tumma,
soi sävel alinomainen:
"Emme liene eilisiä,
liemme suurtakin sukua,
kansoa valon väkevän,
tuutimata vuostuhanten;
oli meillä onni kerran,
aika auringon sävelten,
sukukilpi kirkkahampi,
sukukannel kaikuvampi."
Astuivat alas urohot,
nuo suuret Kalevan sulhot,
neuvotonta neuvomahan,
orpoa opettamahan.
Ja se nousi Suomen päivä,
nousi kullaisna keränä,
ja se kaikui Väinön kannel
kuin koski keväisnä yönä,
keväthonkien humina;
ja se huomas heimo Suomen,
muisti itsensä ijäisen,
entisen elonsa tiedon,
armahan ja aurinkoisen:
lujin on lempi luottehista,
laulu lahjoista elämän,
elo Luojan antimista.
Kirkastui jo kansan kilpi.
1916
Heleä heimo.
Suomen Kansallismuseon avajaisten johdotta 30.I.1917.
Astuvat heleän heimon urhot,
entis-yöstä esiin,
tulevat taatot tapparoineen,
maammot värttinöineen,
tyttäretkin töineen,
lapset päivänlaskun, jotka
sortui sotakesiin.
Kulkee ylitse kuolon virran
kansaa uutta, kummaa,
hämäräistä, himmeäistä
kohti kuolon rantaa,
antimensa antaa,
kääntyy taasen takaisin
pois porraspuuta tummaa.
Ah, te laskevan päivän lapset!
Ettehän enää haihdu,
ettehän enää menne meiltä
Tuonen tuollepuolen,
taakse huomishuolen?
Eikö jo kerran kansan yökin
valkeudeksi vaihdu?
Eivät vainajat vastaa mitään.
On kuin kimmeltäisi
hymy siellä, toinen täällä,
peittyy Tuonen lehtoon
himmetessä ehtoon;
mutta on kuin valojuova
jälkehensä jäisi.
Conceptio artis.
"Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon" ensimmäiseen vuosijuhlaan 9.2.1917.
Niinkuin rientelevät
kuohut virtojen maan
koskin kymmenin kohti kaukaista,
siintelevää ikimerta,
tahto taitajan käy
kautta myrskyn ja yön,
kunnes aamuinen aatos muotonsa
kirkkahan löytävi kerta;
sydänlähteistä tullen
korven voimaa se kantaa,
järjen järvien päällä
päivän päilyä antaa,
kunnes äärettömyydet
yllä kaartuvat aavat,
aallot aatteen ja tunteen
siinnon taivaisen saavat —
mutta kirkkainkin taide kätkevi
taitajan ain sydän verta.
Niinkuin karkelevat
Pohjan kummuilla nuo
ruskot aamun ja illan, päärmeillä
valkean yön punakelta,
yllä taitajan työn
tuska, hekkuma on,
sopusointunsa vasta saavat ne
suurelta rakkaudelta;
vuorten, laaksojen poikki
hunnut kuultavat häilyy,
Isis koskematonna,
ikiverhottu, säilyy,
koura taitajan kohoo,
taasen raskaana raukee:
Isis armoton, milloin
mulle kauneutes aukee? —
Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen
harjantehelta.
Niinkuin hiljenevät
äänet luonnon, kun saa
Turjan rannoille raisun pakkasen,
talven ja yön ikivalta,
tahto taitajan myös
tuiki tyyntyvi, kun
viestit tähtein hän kuulee taivaalta
kylmänä kaareutuvalta;
hänen tarmonsa talttuu,
hänen myrskynsä suistuu,
päivät lapsuuden lauhat
hälle mielehen muistuu,
niinkuin taivalten takaa
hänen laulunsa helää,
siinä autius, tuska,
tunto tyhjyyden elää —
Hän yksin on! Eikä armoa saa hän
ylhäältä, ei matalalta,
Eräs Pantheon.
Akseli Gallen-Kallela. 26.IV.1915.
Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota
Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota,
rauhan et raataja, vaan sodan heittäjä,
myrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!
Europan, Afrikan emiiri! Vallata
maat monet, taidetta huonoa tallata
työs oli: kun sotavankkuris vyörivat,
päällänsä mustat ja valkeat pyörivät
Herttua hengen ja ainehen! Taulumme,
templimme, patsaamme, soittomme, laulumme
kaikki nyt sinulle kantavat veroa:
On osa niissä sun henkesi neroa.
Pekka Halonen.