21.IX.1915.

Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy

nyt vanat valkeuden ja pimeyden,

Neitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy,

kuu täyttyy, kypsyy unet tähtien.

Ja suurta suutelemaan morsiantaan,

yön vallatarta, Jupiter nyt käy,

ja taivaan korkeudesta taivaan rantaan

häät pyhät häilyy, luonto terhentäy.

Tyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat

vain hiljaisuuden sopusoinnut soi,

syventyy sydän, kuultaa kuolon partaat,

jumalat juhlii, kansa karkeloi.

Syyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu,

maa merta, taivas maata heijastaa,

maan kaiken ylle kauneus puhdas koituu,

ijäisyys ihmissielut seijastaa.

Soi kuolemattomien kuoro, missä

yö, päivä yhtä pitkän määrän sai,

elämä kaartui värein välkkehissä;

Halosen päivä! Taiteen sunnuntai!

Jean Sibelius.

8.XII.1915. Dityrambi.

Varrella Sääksmäen

vienojen vesien,

hohteessa menneiden,

kauniiden kesien,

vuorella pyhällä

miettivi mies,

silmässä säkene,

rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri

terhentä seuloo,

taivahan neiet

huntuja neuloo,

sinipuna-huntuja,

valkeita vaatteita,

tummia tuntuja,

maailman-aatteita

muinahisuudesta,

aamusta uudesta;

kuiskivat korvaan

miettivän miehen,

loihtivat, laulavat

sankarin tiehen

kukkia, kumpuja

houkuttavaisia,

untenkin umpuja,

kauniita naisia,

suvi-yön lempeä,

liljojen hempeä;

soittavat säveltä

toistenkin virsien,

soittoa pohjolan

hallojen, kirsien,

talvien taikaa,

revontuli-aikaa,

vaaroja, taistoja,

surmankin vaistoja

valkeuden miekkoja,

Tuonelan hiekkoja,

maineita turhia,

sielujen murhia,

ilkeyttä tuhmaa,

jättien uhmaa;

näyttävät elämän

kaaret ja pielet,

maailman menon

ja ihmisten mielet.

Salama silmästä

sankarin lentää,

kauas ja kauemmas

henkensä entää,

honkien huminat,

heimojen laulut,

luonnon ja elämän

kirjavat taulut

taipuvat yhteen

yksilön mielessä,

kaikuvat uudessa,

oudossa kielessä,

helkkyvät ijäistä

ihmettä monta,

kuultavat kauneutta

ainehetonta.

Maailma kuulee;

hulluksi luulee

miehen, mi miettien

valtoja viettien

kaikessa katsoo

vertausta vaan,

jättää jo suuren,

kukkivan maan,

sentään ei seppeltä

kulmiltaan.

"Minne on ties?"

monet äänet ne raikuu.

"Käänny jo, mies!"

monet kansatkin kaikuu.

"Et mene ees päin,

taapäin sa kuljet,

onnesi, maineesi

tiet, ovet suljet,

suurt' olet tehnyt,

suuri sa lienet,

kunnias kuulun

nyt hautahan vienet!"

Saavuta äänet

ei etsijän korvaa,

sointuja uusia

sielunsa sorvaa,

lauluja armaita

auringon lasten,

kukkia, kulmilla

autuuden kaste,

soivat kuin heleät,

hohtavat kellot,

kuultaa kuin nukkuvat

nurmet ja pellot

läikkyvät lähteet,

hiljaiset hirvet,

taivahan kullassa

lehdot ja virvet,

sinipuna-hunnut,

tummemmat tunnut,

valkeat vaatteet,

taivahan-aatteet.

Kesää yö ympäri

terhentä seuloo,

Kohtalon neiet

kangasta neuloo

kanteloniekan,

mi vuorella kerran

sai pyhän miekan

armosta Herran,

toi tulen taivaalta

ihmisten tupiin,

uskonut, luottanut

muiden ei lupiin,

soitti kuin soi hälle

taivahan kaaret,

kotimaan luonto,

sen salmet ja saaret,

mut enin itsensä

luontoa kysyi,

yhtenä, ehjänä,

pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen

vienojen vesien,

mestari menneiden,

kauniiden kesien,

muinahisuuden,

Suomenkin uuden!

Ville Vallgren.

Tuulikannel(#72783) · 第 16 / 22 题