Tampereen teatterin avajaisiin 8 p. syysk. 1904.
Aatra, käyvä kynnökselle, lippu, luotu liehumaan,
pyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan,
lyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö,
taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!
Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen,
käen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen,
tunsin posken tulta saavan, poven käyvän kukkasiin, —
tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.
Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,
mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,
mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys,
yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.
Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.
Aatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,
tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelen
saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.
Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,
auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,
toinen todistaja aika, toinen — iankaikkisuus.
Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen
Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!
Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,
sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.
Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö!
Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö.
Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais,
ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.
Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,
taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait,
taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan,
taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.
Salome.
Aino Acktelle omistettu.
Salome, sa hurmasit meidät
sotakirkkailla soinnuillas,
Salome, sa surmasit meidät
punahuulillas, hunnuillas;
kun kauneus, luonto ja taide
noin yhtyvät liittohon,
profeetat on vaarassa silloin,
moni valtias voimaton.
Joka liikkeesi jousena taipui,
joka äänesi tiukuna soi,
joka askelees oli laulu,
joka elkesi kuvia loi.
Kävi katsomon halki kuin henkäys
lie unta tää armasta vaan,
hän Suomesta Europan loihti,
vei Suomen hän Europaan!
1910.
Savonlinnan laulu.
Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4—6.7.1913.
Oli kerran — ah, mene mielestäin
se milloinkaan ei ehtoo —
näyn näin minä näillä silmilläin,
kun katselin rannan lehtoon.
Tuli rantahan morsian seppelpää —
oli salmi ja salmessa saari —
suvi-illan ilmahan istahti tää
kuin korkean taivaan kaari.
Hän lauloi laulun kummallisen —
mene milloinkaan ei ehtoo —
Hän lauloi: "Vei vesi kaunehen,
sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin —
oli saari ja saaressa linna —
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.
Minä luulen, se oli minun vapautein
suru milloinkaan ei suistu —
mull' ei ole aamua, iltaa ei,
jona ei se mielehen muistu.
Näät kun olin nuori ja onnellinen —
mene milloinkaan ei ehtoo —
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin rannan lehtoon.
Tai aaltojen alle se pudonnut lie —
oli salmi ja salmessa saari —
monen ritarin sinne on löytynyt tie,
ei löytynyt onneni kaari.
Nyt istun ma iltani ikävissäin —
oli linna ja linnassa impi —
mut muistelen: ennen sydämelläin
koru kiilteli kaunihimpi.
Olen surrut vuossadat itseksein —
tule milloinkaan ei huomen —
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
olen sentään Onnetar Suomen.
Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen —
mene milloinkaan ei ehtoo —
taas olisin nuori ja onnellinen,
en kulkisi kuoleman lehtoon.
Näät ympäri minua kaartuvi yö —
oli linna ja linnassa vahdit —
ja siksi mun syömeni synkästi lyö,
kun raikuvat rattoisat tahdit.
Tämä hyvää on, tämä kaunista on —
tule milloinkaan ei huomen —
olen sentään ma ijäti onneton,
jos löydy ei vapaus Suomen.
Ei aaltojen alle se jäädä saa —
oli linna ja linnassa impi —
jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
olis taistelo kaunihimpi!
Olis taistelo edestä vapauden —
oli saari ja saaressa linna —
minä voisin sen, minä voittaisin sen,
jos saisin ma rauhaa rinnan.
Jos löytäisin lepoa itsellein —
tule milloinkaan ei huomen —
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
mua painaa kohtalo Suomen.
Jos saavuta en minä vapauttain —
suru milloinkaan ei suistu —
surun sävelet raikuvat rinnastain,
ei aurinko mielehen muistu.
Olen kuitenkin kuoleva ihminen —
mene milloinkaan ei ehtoo —
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin linnan lehtoon.
Tai aaltojen alle se vaipunut lie —
oli salmi ja salmessa saari —
valon vaeltajien nyt sinne on tie,
mut missä on onneni kaari?
Yhä huokailen, onneton, orjuuttain
oli linna ja linnassa impi —
jos huolisi joku mun huoliain,
sois kantelo kaunihimpi."
Hän lauloi näin, hän näkyi näin —
oli saari ja saaressa linna —
hän elämän onnesta orvoksi jäi,
oli laulu hän Suomen rinnan.
Hän suloinen, hän suruinen,
hän ijäti itketty, ainoo,
jota uneksin ain, jota unohda en,
min muisto mun mieltäni vainoo.
Vapaus!
Oikeuden marttyyreille omistettu.
Jos on suurta tehty missä
sit' on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell' on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk' on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret,
joill' on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla!
Kuka enin kärsi, vasta
häll' on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.
suurta tehty missä,
Vapaus, sana meille soipa,
Väinön virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
mutta elää vapaa henki
halki Suomen surujenki.
1914.