20/3 1828 — 20/3 1898.
Aina kun häntä ma aattelen,
niin aattelen suurta vuorta,
min huippu on lunta ja jäätä vaan,
mut juuri nurmea nuorta.
Ja vuori hän onkin, hän sankari on
ja niitä on Norjassa monta —
mut yhtään ei niin ylpeää,
niin vankkaa, vaappumatonta.
Hän seisovi niinkuin Dovrefjeld
ja katsovi kääpiö-aikaa,
ja kansa kertovi kammoksuin,
että vuoressa siinä on taikaa.
Se tunturi heimoa hiisien on,
on jättien juurta ja helmaa,
se kutsuvi Alppeja kummikseen
ja serkukseen Sulitelmaa.
Ei aina se vanha Dovrefjeld
ole ollut jäätä ja lunta.
Sen sydän on ollut nuori ja hellä,
on sykkinyt suurta unta.
Se tahtonut nousta on taivaaseen,
mut pilvihin tuskin pääsi,
kun Luoja jo rohkean rankaisi
ja lämpimän lumeksi sääsi.
Nyt lumessa seisovi Dovren ukko,
on seisonut vuosia monta,
niin pitkää, kylmää ja kaameaa,
niin yöllistä, ilotonta.
Älä astu veikaten vuoren luo,
kun aika on ankara tällä,
se puhuvi vaan lumivyöryillä
ja ukkosen jylinällä.
Mut välistä, laaksossa lauletaan,
kun ilta himmeä lankee,
niin tuolla vanhassa vuoressa
käy kuiske niin kumma ja ankee.
Ja on kuin lapset ne laulaisi,
suvituulet tuutisi viljaa,
ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld —
taas sitten kaikki on hiljaa.
Ja kansa se laulavi lauluaan
ja laulu on laakson kukka.
Mut lumessa seisovi Dovrefjeld
ja lumessa Dovren on tukka.
Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta.
Läksi lintu kotivaaran alta,
koivu kaatui lahden rantamalta,
jonka alla torpan lapset leikki,
jota kuuli Maija, Liisa, Heikki.
Lintu lauloi kaukomaailmasta,
koivu kuiski kultataivahasta,
töllit avartui ja kuvat kulki,
sydän nuori kaikki sisääns' sulki.
Ken nyt laulaa töllin lapsosille,
ken nyt kuiskii salon kuuleville?
Vaan jos koivu kaatui, lintu lähti,
elää koivun päällä koiton tähti.
Elää ehtootähti armahainen,
tähti ihmisyyden ihanainen,
tähti ihanteiden, innostuksen —
elää tahti Zachris Topeliuksen.
1898.
Hymni Z. Topeliuksen haudalla.
Nukkuos alla
kukkaisen kunnahan,
nukkuos niinkuin
helmassa äidin armaan.
Helppo on maata
päivätyön tehneen;
rauha on palkka
raatajan parhain.
Kuolema kulkee,
kaatuvi kukka, puu.
Kansansa helmaan
kaatuvi kansan urho.
Nukkuos jälkeen
päivätyön pitkän,
nukkuos, lämmin
on helma Suomen.
1898.
Pellervon laulu.
Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,
tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.
Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.
Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:
"Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!
Maita ken kyntämähän? Kauan jo kaivattu on."
Terve, tervepä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,
ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.
Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:
Pois raja-riitaisuus! Hengen on vainto yks.
Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.
Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.
1899.
Nuorten kiitos Ida Aalbergille.
On monta kansan neuvojaa
ja monta maassa Jumalaa ne julistaa.
Mut yks on neuvo nuorilla,
kun aik' on ahdas matala:
Se laajenna!
Ja yksi vaan on urhon työ,
kun häntä uhkaa peikot yön:
Ne maahan lyö!
On monta rinnan riemua
ja monta mielen murhetta
ja pettymystä pelkkää.
Mut yks on juhla nuorten, oi,
kun sotalaulut maassa soi,
kun pitkin linjaa salamoi
ja hengen miekat helkkää.
Ja moni suihki säilä jous,
ja monta miekkaa maassa nous
ja monta urhon rintaa.
Mut yksi nousi nainen vaan,
mi säilän tempas huotrastaan,
min maine kulki kautta maan
ja piirsi merten pintaa.
Yks vaan on neuvo nuorilla,
kun aik' on ahdas, matala:
Se laajenna!
Ja yks on Ida Aalberg vaan,
mi monta rintaa laajentaa
ja suureks saa.
Ja siksi suusta monien
nyt kuule kiitos yhteinen,
tää toivo sataintuhanten:
Hän kauan eläköön!
1899.