Kotikansalleni.
Niin, sinne mun mieleni palaa,
pois rannoille rakkahan Pohjanmaan,
niin, siellä mun aatteeni kulkee,
kuink' kaukana itse ma kuljenkaan;
siell' äärillä virtojen vaahtoavain
talot vilkkuvi koivujen takaa,
siellä hehkun sain
minä heimoltain,
ja siellä mun maammoni makaa.
Niin jylhät siellä on korvet
ja kodit on köyhät ja matalat vaan,
mut kodeiss' on lämpimät liedet
ja Jumalan pelkoa julistetaan;
siellä muistoja aikojen menneiden
isät harmajat haastavi illoin,
ja poikasten
veret poskillen
niitä kuullessa kohoo silloin.
Isät harmajat muistoja haastaa,
mut pohjolan valta on vastaisuus,
ja isien intoa kuullen
näin vaieten vannovi polvi uus:
"Se maa, joka huovien hurmeet joi,
kun Suomessa aik' oli ankee,
joka johtajat toi,
sotatorvi kun soi,
pian meille, meille se lankee.
Pian meitä se taistohon kutsuu.
Isänperinnöt vaatii, ne velvoittaa,
ja sen ei velk' ole pienin,
kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa.
Mut äärestä äärehen kyntäen sen
me pelloksi, puistoksi luomme,
joka torpallen,
tiet tietojen,
joka rintahan riemun tuomme."
Näin vaieten vannovat nuoret.
Mut illalla honkia Pohjanmaan
kun kuuntelet vaarojen alla,
ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan:
"Niin oikein, nuoret, kun vanhojen
tavan tuon te muistatte vainen,
koko Suomea ken
kynti parhaiten,
oli parhain se pohjalainen."
1897.