Pyhä Martti.
Legenda.
Pyhä Martti, mahtava piispa,
yli ratsasti Ranskanmaan,
jalo alla jalkova orhi,
kaks knaappia seurassaan.
Tuli ryöväri vastahan tiellä:
"Hei, henki tai kukkaro!"
Pyhä Martti, mahtava piispa,
pään herjalta halkaisi jo.
Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
hevon harja huurtehin hohtaa,
jää kasvavi kannuksiin.
Tuli kerjuri vastahan tiellä:
"Ropo köyhälle, herra, suo!
Ei varrellein edes vaippaa
hän jättänyt, ryöväri tuo."
Pyhä Martti, mahtava piispa,
ei miettinyt kauempaa,
löi kahtia vaippansa kalliin:
palan suuremman kerjuri saa.
Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
yön taivas tähtihin ratkee,
mut tähdissä kuiskailtiin:
"Kunis ratsastaa Pyhä Martti,
sinis siunattu Ranska on,
sinis viattomalla on suoja,
pää konnien turvaton."
Yön tähtien tuikkeessa kiitää
uros jäisellä orhillaan,
vilu-viittainen, kypär-kylmä,
kaks knaappia seurassaan.
Kun kuuluvi kavion kopse,
rikas vuoteellaan vavahtaa,
kädet ristivi köyhä, mut konna
hätähuutohon havahtaa:
"Sinis ratsastaa Pyhä Martti,
kunis maan päällä oikeus on,
kunis täyttynyt Jumalan tahto
on laupias, lahjomaton."
Yhä ratsastaa Pyhä Martti,
käy tuomio teräksinen
yön talvisen tähtien alla,
yli maan, läpi sydämien.
1909
Kuolemattomuuden toivo.
Kantaatti.
Kaupunki nukkuu,
paukkaa pakkasen harmaja henki
Yön äänet hukkuu,
turtuvat tuskat jo ihmisienki.
Kuu kumma valvoo,
leimuavat tähtien tulikirjat yössä.
Tähtiä palvoo
mies yksinäinen, mi istuvi työssä.
Kuuhut katsoo akkunasta:
"Tuollapa on kiire vasta!
Ehdit hautaan helpommalla,
nukkumahan nurmen alla.
Ijäisyys on kylmä käsi,
taittaa tarmos, elämäsi,
menet niinkuin meren laine,
katoat kuin kaikki aine,
kuihtuvat sun henkes heelmät,
haihtuvat sun taitos teelmät,
turha tääll' on työ ja taisto,
varma yksin elon vaisto,
varma maailmoiden rata.
Valaisetko maailmata?"
"Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan,
yksin että loistat sa maan valjun vaivaan,
älä luule, tähti, mi tuikat talvi-yössä,
olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä:
työlamppu palaa,
ihmishenki ikävöi,
sähkön valta säkenöi,
tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa."
Ilkkuu jääkukka ikkunalta:
"Etsijä, etkö huomaa,
että aivosi kehräävät jo
hulluutta tuulen tuomaa?
Elon riemu on ensimmäinen,
toinen kuoleman pelko,
turha muuta on tutkistella,
sulla jos niist' ei selko.
Katso, maailma kaikki nukkuu,
paina itse pääsi,
herää huomenna, nauti, naura,
tartu elämääsi!
Kerran vain ne viittovat sulle
toiveet ynnä muistot,
kerran vain ne kukkivat sulle
hekkuman heelmäpuistot,
kerran oot oman onnes loihtu,
kerran vain sytyt, sammut, soihtu,
kudo vaivasi kukkasiin,
vaivu untesi unelmiin!"
Kas, kuin nousee miehen rinta:
"Enkö eläis elämätä,
koska tunnen tulisinta
tahdon jännitystä tätä?
Elon vaisto juuri ajaa
aatteen mailla matkustajaa,
että jatkuis hengen hetki,
vaikka päättyy päiväretki."
Tarttuu työhönsä mietteen mies,
pyhän tahdon lies
leimuaa, kukat jäiset sulaa.
Seinät siirtyy,
pitkät piirtyy
alat aatteen lentimille.
Tuonne taakse tahtisarjain
laumat orhein liekkiharjain
häntä kilvan kiidättävät,
otavaisen olkapäitse,
kärjitse Kalevan miekan;
kuulee hän kummat laulut soivan,
luulee hän henkensä kaikki voivan.
Näkee hän allaan
maan kuni kuoleman kartanon harmaan:
hautoja tallaa
mies ikitoivon ja aattehen armaan.
Henkensä helmeä
etsivä ei tunne elon talvisäitä.
Kuutamo kelmeä
hälle on korkean auringon häitä.
Kesä kukkii kaunehinna,
luonnon lapset karkeloi,
juhlii metsän laaja linna,
meren kaunis kannel soi.
Kera käy hän naisen nuoren
lehtotietä lempeää,
hehkuu huiput onnen vuoren,
karkaa haave hourupää.
Huojuvi heinä,
kuiskivi kukka,
virkkavi viita:
"Saapuvi syys,
heilimme jälleen,
heili ei koskaan,
henkesi nuori,
halla min hyys'."
Laulavat liedot
ilmojen aallot,
armahat niinkuin
nouseva koi:
"On elo kaunis,
kauniimpi sentään
sille, ken kuoleman
voittaa voi."
Haastavi tumman
Tuonelan herra,
turpehen alta
ankara mies,
säikkyvät aallot,
tummuvat metsät,
sammuvi päivän
lempeä lies:
"Voita ei kenkään
valtoja kuolon,
nuoret ja vanhat
viikate lyö,
kaikki ma voitan,
kaikki ma korjaan,
kaikki ma peitän
kuin pyhä yö."
Katso, niinkuin pilvi kaartaa
taivaan kannen kirkkahan,
hältä murhe mielen saartaa,
tuntee kaipuun katkeran,
vaipuu aatos, äsken lieto,
siima sumuun kyyneltyy,
tuima pyrkii ilmi tieto,
syvä niinkuin rinnan syy:
"Kesät kulkee, talvet vaihtuu,
syksyt seuraa toisiaan,
kerran viime hanget haihtuu,
astut itse alle maan.
Kukkii pääsi päällä kunnas,
kulkee ihmisheimo uus.
Mik' on miehen menneen lunnas,
kuolleen kuolemattomuus?"
Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies,
ei lannista hänt' elon ankaran ies,
ei häälytä häntä se kuoleman kuoro,
hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro,
halu hällä on hehkuva, sammumaton,
hän pyrkivi aatteensa aurinkohon,
hän murtavi allensa maalliset lait,
hän tuntonsa tuskille huutavi: vait!
hän käy yli hellimmän, armaimpansa,
jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa,
nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu,
nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu,
hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa,
ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa,
hän polvia myöten jo polkevi lokaa,
kuin kukkia orjantappura okaa,
pois kaikosi ammoin jo kauneus lauha,
ovat outoja rakkaus, onni ja rauha,
ei tunne hän autuutta tuokion hempeän,
käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän,
on kielletty hält' ilo kiitävän hetken,
lepo hällä on päässä vain päätetyn retken,
hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa,
hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa,
kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa,
itell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa,
jo allansa rauniot sortuvat ryskää,
hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää,
hänen mielensä on kuni autio yö,
min halki vain kaikkeus-aattehet lyö,
sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta,
hän tahtovi korkeimman kohdata kerta,
hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo,
hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo,
hän askelin mittaa jo määrättömyyttä,
käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä,
on hällä jo kourassa kuolottomuus,
sen eess' yhä ilkkuva uudin ja uus,
hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa,
hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.
Helkkyvät hopeiset kielet
yllä, alla, ympärillä:
"Katso, mik' ihana ihme!
Kaikki, minkä polki miesi
taivas-tietä käydessänsä,
nyt miehen keralla käypi.
Minkä luonnonvastaiseksi
luuli mies valon-väkevä,
luonnonmyötäista olikin.
Minkä uhmaksi jumalten
uskoi mies tulen-tukeva,
olikin jumalten juhla.
Minkä tahdoksi omaksi,
oli tahto taivahisten,
itse aurinko elämän.
Kaikessa sama on tahto,
vaisto valtava, ijäinen:
toivo kuolemattomuuden.
Suurimmassa, pienimmässä:
elää itsensä ylitse,
suojata oman-sukuista.
Tuo on luonut luomakunnan,
linnut puihin laulamahan,
maat, ilmat iloitsemahan.
Tehnyt valtiaat väkevät,
templit, linnat, taidetarhat,
askaret aren ja pyhän.
Soinut kansan kanteleissa,
työssä, toimessa inehmon,
leikissä suvisen luonnon.
Lasten laulut, naisten naurut,
kevätvirtojen vilinät,
tuota kaikki kuuluttavat.
Sama kuoro kaikkialta
yhtyy äänehen inehmon,
vyöryy, paisuu pauanteena.
Kuolon kanssa kamppaella,
tuo on aateluus elämän,
ritar-lyönti luomakunnan."
yltä, alta, kaikkialta,
Helkkyvät hopeiset kielet,
toiset raikuu kultakielet,
laulaa luonnon kaikkivalta:
"Ei ole eloa eikä
kuolemata ehdotonta.
Kunkin on kuolema sikäli,
mikäli hänellä mieli,
kullakin on kuolottuutta,
min verran vaatia osasi.
Tehnet suuria tekoja,
elät sä tekosi verran,
nähnet kauniita unia,
elät sä unesi verran,
luonet laulun lentämähän,
elät laulun lentimillä,
väkipyörän vääntämähän,
sen kera pyörit ja pysähdyt.
Siittänet pojan pätöisen,
elät kanssa heimon helmen,
puun pyhäisen istuttanet,
itse kaadut puusi kanssa,
koonnet maata, mammonata,
elät maassa, mammonassa,
jättänet jälelle muiston,
kera muistosi murenet."
1910.
Pikku Helka.
Kun sa naurat, nauraa sydämeni,
kun sa itket, hyytyy hurmeheni,
tunnen tuskaa, avutonta aivan,
kun en arvaa aina syytä vaivan.
Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät,
minuun katsoo niinkuin kaivot syvät,
silloin kasvonsa pois kääntää taattos,
itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.
Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.
Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?
Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;
vierit vihdoin muiden lasten mukaan.
Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka,
siitä tunnen sinut, Helka parka!
Olet tyttäreni, kuulut sukuun,
surun heimoon, surman lasten lukuun;
Rotuun, joka rakkautta janoo,
hirven silmin armahdusta anoo,
kärsii, herkistyy, ei kauan kestä,
kuolee sydämensä herkkyydestä.
1911.
Vanha Täti.
Hapses jo harmeni, vanha Täti,
etkö jo levätä voisi?
— "Hoitelen lapsia siskovainaan,
leponi hyödytön oisi."
Selkäsi köyrtyy, vanha Täti,
aika on huolesi heittää.
— "Talutan siskoni lapsen lasta,
sikskuin multa mun peittää."
Jalkasi horjuu, vanha Täti,
katkeat kadulle kerran.
— "Silloin kun en ole tarpeen enää,
nukahdan huomahan Herran."
1911.
Tähtitarha.
Kuljen, kuljen kummallista
tietä tähtitarhan,
sadan saanut surman suitse,
haavehen ja harhan.
Täällä eivät piikit pistä,
polta haavat okaan,
täällä voi vain nousta, nousta,
eikä mennä lokaan.
Tääll' on käydä turvallista
tuollapuolen vihan,
yläpuolla yön ja hallan,
taivas-tietä ihan.
Päätä huimaa katsellessa
maailmoita alla,
hurmaa kahta kaunihimmin
toiset korkealla.
Ensi kerran elämässä
elän rinnan rauhaa,
sopusoinnun suurta unta,
laulun mieltä lauhaa.
1912.
Titanic.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Uppoo linnamme uiva.
Maailma hukkuu,
katoo kaikki jo kuiva.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Aukee allamme syvyys,
laulumme lakkaa,
päättyvi pahuus ja hyvyys.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Nyt ei tuoll' ole ero,
liet rikas, köyhä,
tuhma tai maailmanmero.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
On joka usko nyt vapaa.
Yksi on varma:
huomen meitä ei tapaa.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Vaivumme vitkaan ja varmaan,
yllämme tähdet,
vierellä jäävuori harmaa.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Tyynet on taivahan pielet,
tyyni on meri,
tyynemmät meillä on mielet.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Ei hätämerkkimme auta,
ei sana sähkön,
ei valo, ei tuli, rauta.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Ei anovaisina armon,
suorina seisten,
patsaina paatisen tarmon.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Soittaen sorrumme, veikot.
Meilläi on vaimot,
meilläi on lapsoset heikot.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Yksin on kuoltava kunkin.
Auta ei mua,
jos näen suistuvan sunkin.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Siteet sielujen kätkee,
ihmiset eroo,
rakkaus, ystävyys ratkee.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Kulkeva kuu on ja päivä,
meiltä ei koskaan
häipyvä kuoleman häivä.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Seisomme polviin jo veessä.
Kumppani, soita,
soita kuoleman eessä!
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Soi tuhat-ääninen kuoro.
Jäävuori vastaa:
huomenna toisten on vuoro.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Tyhjyys yllä ja alla.
Hyinen on meri,
hohkaa maailman halla.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Huulemme hyytyvät torviin,
soitamme sentään,
huudamme kohtalon korviin
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Tuo elon kaiken on tunnus,
on joka teon,
on joka tehtävän punnus.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Vaipuu nyt Salliman vaa'at,
lienemme hienot,
lienemme halvat tai raa'at.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Kuole ei kauneus, joskaan
täyty ei kaipuu,
pääty ei etsintä koskaan.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Ihmisen kunnia soikoon,
ihmisen voima
voittaa kuolonkin voikoon.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Laineet jo päällemme pauhaa —
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Soitamme ihmisen rauhaa —
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Ihmisen kunnia olkoon —
"Lähemmä, Jumala, sua!"
Ihmisen ihanuus tulkoon —
1912.
Totuuden etsijä.
Lensi aattehet aroilla
niinkuin raisut villiratsut —
en niitä tavannut kiinni.
Keinuivat kuvien sarjat
Intian ikilehoissa,
virran vienon lainehilla —
olivat uinuttaa minutkin.
Entäpä Egyptin maasta
löytäisin salasanani?
Matkusti matematiikka
mittoinensa, muotoinensa
haudoilla entisen Egyptin —
sit' oli kotona kyllin.
Synagoganko sylistä
löydän vannan vastauksen,
Galilean laaksoloista,
ristin kultaisen kuvusta?
Jehova jyrisi siellä
niinkuin pitkän pilven ääni,
värisi veriset uhrit,
vavahteli kaikki kansa
alla Abramin Jumalan,
Isakin ja Jakobinkin:
Itse vaati ihmis-uhrin
isä poialta omalta,
kuolon kurjan ristinpuussa
vuoksi herjan ihmisheimon.
En ma löydä etsimääni.
Menen sieluni sisälle,
oman rinnan onkaloihin,
löydän luottehen lujimman,
jolla torjun turmat kaikki.
1912.
Lapsen kirkko.
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot
kaikuu kautta maiden merten:
pou pau, pou pau!
Kuunteli sitä hän läsnä
kodin köyhän kynnykseltä,
oman äitinsä sylistä,
keskeltä sinisalojen.
Salot raikui, vaarat vastas,
kierteli pyhäinen kaiku,
sai lapsi sanelemahan:
"Äiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?"
Virkkoi äiti: "Toisti, toisti,
kun sa vartut vaaksan verran."
Varttui lapsi vaaksan verran,
vieri jo veräjän suulle,
näki hän kirkkotien katoovan
kaukaisehen hongikkohon,
juoksi hän kohin kotia:
"Olen nähnyt kirkon, kirkon!"