"Näin minä ikkunat isoiset,
harjat pilven-piirtäväiset,
niitä patsahat piteli
maasta asti taivahasen.
Äiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?"
Hymyili hyväinen äiti:
"Kun sa saat paremman koltun."
Sai poika paremman koltun,
pääsi kerran kirkkohonkin,
näki hän oikean tapulin,
tapulissa kellot kaksi,
tuli itkien kotihin,
kaihomielin kartanolle:
"Oma kirkkoni parempi
oli huojuhongikossa.
Nyt sekin on minulta mennyt."
Eikä kohdannut enempi,
ei elossa, kuolemassa
eikä kuoleman takana
kaukometsä-kirkkoansa.
1912.
Painuva päivä.
— "Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla?
En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla,
niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä,
ma pelkään pitkää yötä."
— "Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!
Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.
Mut jos halu sulla on haaveesi luokse,
sa kiireemmin, kiireemmin juokse!"
— "Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu.
Kera orheisi rientävi henkeni kaipuu,
mut tien kivet, kannot estävät jalkaa,
mun ruumiini raueta alkaa."
— "Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!
Sun henkesi kaipuu on henkesi murha.
Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa?
Nyt liian on myöhäistä jatkaa."
— "Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin,
jo lapsena leimusin, nuorena paloin,
mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla,
jos vielä on valkeutta sulla!"
— "Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan,
mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan,
siis taistele, iske ruskossa illan!
Jätän jälkeeni välkkyvän sillan."
— "Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin,
siks varro kuin viimeisen lauluni laadin!
Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo,
yks tuokio yössäkin valvo!"
Pois aurinko painui, lankesi ilta,
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
1913
Syyslehtiä.
Syyslehdet pään päällä lentelee,
suru kulkijan rinnassa kumahtelee.
— Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien
pian päässä ma lempeni, lauluni tien?
"Ole huoleti, vieras veljemme!
Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se."
— Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin
ilonpuustani irti ja elämästäni?
"Pysy tyynenä! On elo unta vaan,
ilo ainoa itkeä unelmataan."
— Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin
päin haihtua haaveita nousevan koin?
"Tule viisaaksi, vieras veljemme!
Koi koittavi, mutta ei murheelle."
Yli lentävät poloisen kulkijan pään,
mi kaipaa kaunista elämätään.
1913.
Syyssäteitä.
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni?
Mi lempeä ääni
kuin kieliltä kantelon hopeisen?
Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu,
suru kaihoksi vaihtuu
ja muistoksi päivien menneiden.
Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä,
ja kantelo pyhä
soi helisten täydellä voimallaan,
veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot,
ja mieleni muistot
pian peittävät minulta taivaan ja maan.
Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen:
"Sun soittosi kielen
me tahdomme jällehen soinnuttaa:
kun kului pois elos kaunehin kulta,
et tuntehen tulta
sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa."
Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan:
"Et taas elonvaivaan
saa pois meiltä mennä, et tummua pois;
vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi,
niin kohtalo sääsi,
sen huolimme huntuun kuin onnea ois."
Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut,
jo saapuvat tunnut
nuo elämän mennehen, arpeuneen.
Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon
maan lapsien lehtoon,
elon onnea anna ei uudelleen.
1913
Maininkeja.
Pitkinä, loivina maininkeina
mieleni myrskyt päilyy,
elämänseikkailun, haaveen halut
vain kokemuksina säilyy.
Vanhenin vuosia kuukausissa.
Mistä sen saatan tietää?
Siitä, että jo suuttumatta
voin loukkauksia sietää.
Siitä, että on mieleni murhe
mun suurempi tunteeni tulta,
että jo kiellän itseltäni,
mitä ennen en kieltänyt sulta.
Pitkät, kauniit aurinkopäivät
saattavat eessäni olla
taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus —
kuolema tunkiolla.
Merkitse mulle ei enää, mi muille,
ei mulle se merkkitapaus,
ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,
vain sieluni ijäinen vapaus.
1914.
Kukkialta.
(1914).
1.
Kylmä ilta.
Kesken kesää syksyn valju valta;
hohkaa kalman henki kaikkialta,
hallatuulen hammas luihin puree,
metsä, järvi murheellisna suree,
saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
puhuu kuolemaa jo puiden tohu,
uhkaa kadotusta korven kohu,
aalto lyijynraskas rantojaan
huuhtoo ikuisilla huolillaan.
Viiltää veno kesken luonnon karun;
vana kertoo orvon onnentarun,
joka tuskin päästen päivänkukkaan
kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan,
vaan ei sentään elämästä laannut,
vaikk'on vuosia jo maassa maannut,
kulkee kummitellen ihmismaita,
muistaa aikojansa autuaita,
joskus laikahtavi laulamaan
kylmin rinnoin kevätriemujaan.
Saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,
tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy;
ah, ne päättyi elon juhlapäivät,
autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät,
pulmain päästely ja kummastelu,
kunne joutunut on lapsen lelu,
mietiskely, miksi inehmoin
elonlangat niin on, eikä noin.
2.
Pilvinen päivä.
Jälkeen aamu-usmien
järvi hopeoituu,
päivätönnä päilyen
koreaksi koituu.
Kuvastelee koivu, kuus,
rannan viita viilee,
kummallinen hiljaisuus
syvyydessä piilee.
Sadekuurot kulkevat
kaukaa siellä täällä,
käy kuin aallon unelmat
virit vetten päällä.
Harras niinkuin ystävän
taivahan on tuntu,
vaihtuva kuin elämän
kaukometsän huntu.
Sataa munkin mielehein
hopeainen seule,
kaartuu kautta aatostein
samettinen neule.
Niinpä hunnun alle jään,
sillä peitän pääni,
uskon yhteen ystävään,
yhteen elämääni.
3.
Kuudan-yö.
— Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?
"Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet."
— Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet?
"Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet."
— Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat?
"Ett' immet jo Salliman anteheks suovat."
— Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu?
"Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu."
— Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu?
"Sun että jo häipyvi silmies sumu."
"Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran,
näin tuntea itsesi, tuntea Herran."
4.
Aamun sarastaessa.
Ja jos vähän mulla vain aikaa on,
mun mieleni kaari on mittaamaton,
taas riennän ma riemuun ja huoleen;
ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt,
mut kauniimmat vaativat ihmisten työt
mua myrskyn ja maailman puoleen.
Levon lempeän lapset ei muistele mua,
mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua,
jos tartunkin sauvaan ja viittaan;
menen matkaani hattua heilauttain!
kun säilyi mun sieluni vapaus vain,
vähät muusta ma maan päällä piittaan.
Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin,
kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin,
elinkautinen valtasi vanki.
Mut aamu kun koitti, se armahti lastaan,
sain voiman ma taistella rauhaani vastaan,
näin voittaen vaikeimmanki.
Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen,
mut ett' ero oisi niin tuskallinen,
ei arvata saattanut kukaan;
ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään,
mut ennen kuin loihtusi lankahan jään,
vien kultaiset muistoni mukaan.
Kuvia Rautalammelta.
(1915).
1.
Iltatunnelma.
Taa korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisempina kaislat
ja salmet ja saaren pää.
Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois,
ja muistoistaan jos pääsis
eik' ollut toivoja ois!
Tuon auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja väike veen!
2.
Yliskamarissa.
Hiljaa, hiljaa, sydänparka!
Vaikk'en liene liian arka,
säikyn Suomen suviyötä,
siin' on tenho, taika myötä;
pelkään puita kukkivia,
valkamia valoisia,
punapurtta rannan alla,
kauneutta kaikkialla.
Hiljaa! Enin säikyn noita
posken nuoren purppuroita,
impeyttä silmän syvän,
hempeyttä huulen hyvän,
tuota kaulan kaareutta,
poven kummun kukkeutta,
pelkään pettymystä uutta,
ihmislemmen ihanuutta.
Venematka.
Tähdet yllä ja tähdet alla,
veen yli valju kuudan;
vierii äänetön pursi yössä,
purressa miesi muudan.
Metsät kaikki jo kellastuivat,
talvi jo tulla taitaa,
jättää ystävät yksiksensä,
aatoksiinsa aitaa.
Ihmiset hankihin hautautuvat,
miettivät talvitöitään,
tutkivat elonsa tarkoitusta,
synkkiä sydän-öitään.
Tuumivat, seulovat selviöitä,
jäljelle jää vain hyvyys,
ylle yöllinen taivaankansi,
alle tähtinen syvyys.
Häipyvät taakse jo talojen lamput
iltahan äärettömään;
purskahtaa mies purressansa
itkuhun äänettömään.
Eräs Kajaani-muisto.
Syystunnelma.
Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran,
kohu Ämmän, Koivukosken soi,
valkeana takaa virranhaaran
terhen kylmä tienoon auteroi,
syksyn henkäys on maassa, puissa,
metsä harva huokaa verkalleen,
nurmi nukkuu talven haaveiluissa,
talot häipyy yöhön yksikseen.
Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma
jotain kallista on mennyt pois!
Elämäkö? Ei, on tuoni tumma...
tää on harmajaa kuin hallaa ois.
Haihtunut lie elon aika parhain,
toivot, taistot, tuskat päättyneet;
miesnä seison, mistä lähdin varhain,
eessäin öisen synnyinseudun veet.
Lehti keltainenko lensi? Tuolla
mua tahtovatko tervehtää
tienoot, joissa onnen päivänpuolla
elin rikkahinta elämää,
missä lauloin elon ensi laulut,
töitten suurten unta nähdä voin,
hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut
alla heinäkuisten aurinkoin.
Nytkö muistelo vain mulla eessä,
muistot siitä, mit' on takanain?
Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?...
Sammuneet on riehut rinnastain.
Katson elämään kuin ruumislautaan:
tähän asti, tästä eespäin ei!
Tänne jään, ma tänne hankiin hautaan
kaiken, minkä mielen murhe vei.
Siispä astua ma aion täällä,
siks'kuin kumpu kaartuu kodoksein,
katson kuuta Pöllyvaaran päällä,
vierittelen virttä sydämein,
muutun muuksi, olen mies jo toinen
kuin mun tunsi veikot, tuttavat,
armaskin tuo ainut... Ah, ma voinen
uudistua niinkuin unelmat!
Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne
jäädä sellaisna kuin saavuinkin,
tuonen-tyynnä joka hermo, jänne,
palaneena päin ja sydämin...
Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy
päästä maille päivän, laulun, työni
Täällä järki hämyyn himmentäytyy,
täällä alkaa taika Turjan yön.
1915.
Elämän koreus.
Kiinni riipun elämässä
kaikin vaistoin, kaikin taistoin,
vaikka kaikki tuskat tunsin,
vaikka kaikki maljat maistoin.
Tartun elon sorjan tukkaan,
pidän kiinni enkä päästä,
sääli muita en, en itse
myöskään itseäin mä säästä.
Kiitän joka tuokiosta,
kiitän Sallimusta syvää,
minkä elää vielä salli,
minkä antoi pahaa, hyvää.
Teen sen itsetietoisesti:
rikon taikka kärsin, — kestän,
noin ma pelon peikot torjun,
noin ma kuolon kauhut estän.
Tiedän, että sorrun, sentään —
taikka kenties juuri siksi —
elän suurta sunnuntaita,
tunnen kaikki kaunihiksi.
Kenties juuri siksi mulle
taivaan tuliruskot palaa,
etten eespäin enää toivo,
etten taapäin enää halaa.
Tässä seison enkä taida
muuta: tällaiseksi loi mun
aika, ijäisyys ja luonto
suuri, joka elää soi mun.
Pyydä anteheks en mitään,
mitään en ma anteeks anna,
olen niinkuin luonto itse,
joka lausuu: kärsi, kanna!
Harmetkohot hapset, menköön
selkä poikki taakan alla,
sentään elämää ma laulan,
kiitän miellä kirkkahalla.
Hyvät herrat, kauniit naiset,
kyynelin ma täältä lähden,
itken niinkuin syksyiltä
peittyessä pohjantähden.
Rakastan ma raivoon saakka
tähteäni omaa tätä,
elon joka ilmausta,
Maata sydän-sykkivätä.
Rakastajan lailla eroon
kerran elämästä tästä:
ikihyvästit kun heitän,
vielä nautin elämästä.
Pyhä, suuri Tuntematon,
turhaan mulle huntus nostat,
tiedän, että kuolen silloin,
koska näkös mulle kostat.
Siksi painan silmät kiinni,
umpiluomin uskon sinuun,
rinnoillesi pääni painan,
tunnen, että uskot minuun.
Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa,
nähkää onnellista kahta,
jotka punapursin soutaa,
joutaa pitkin Lemmenlahta!
Kukat tuoksuu tuhtopuulla,
tähkät täyteläiset häilyy,
riemut rypäleinä tiukkuu,
päivä alla, päällä päilyy.
Miks en laulais, laikahtaisi,
koska sopii sorja raiku
siihen, mist' on miesten retki,
missä naisten naurun kaiku?
Rakas, pyhä, suuri Luonto,
sulle soitan, sormet liitän,
lumosit mun läsnä kerran,
siitä miesnä nyt sun kiitän.
Sulle uskoton en olla
taida enkä tahdo, — helmaas
suutelen ja kuolen, vaivun
valheesees ja kuvitelmaas.
24/1 1915.
Syyskylväjä.
"Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?
Pian peltosi kattaa jo talven ies."
— "Kylvän ma keväitä uusia varten,
antaudun armoille kohtalotarten." —
"Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma.
Sun eikö jo maassa maata ois soma?"
— "Kannan ma kuormani riemun ja huolen,
siementä kylvän, sikskuni kuolen." —
"Näin uskoen uutehen keväimeesi
sa uskotko myös ylösnousemukseesi?"
— "Tiedä en. Teen vain tehtävääni.
Soi läpi sieluni ijäinen ääni." —
"Mitä sulle siis virkkavi ääni tuo?
Se kauhua kuolon vai lohtua luo?"
— "Virkkaa: on valhetta vain moni verho.
Totuus on kotelo, toukka ja perho!" —
1915.
Uudenvuoden mietteitä 1916.
Upposi onni aikoinaan
synkkihin sydänvesiin
vaiko astuikin alle maan,
ei ole tullut esiin;
upposi unelmat, laulutkin
sydänsuruun syvään,
jäi vain aatos ijäisin,
usko ihmishyvään.
Voi en onnea toivottaa,
toivotan siis vain rauhaa,
vuotta suurta ja valoisaa,
uskoa uutta, lauhaa,
rauhaa muille ja itsellein,
rauhaa maailmalle,
ettei kylpien kyynelein,
mentäis mullan alle.
Vaiko haudassa vasta tuo
valkea vuosi koittaa,
vuosi uus, joka rauhan suo,
rakkaudella voittaa,
vuosi kansojen, ihmisten,
ihmis-ijäisyyden,
tahto taivahan, tähtien,
ääni äärettömyyden?
Ei! Sen täytyy jo täyttyä
täällä maailmassa,
toivotun todeksi näyttyä
kuin sen näimme lassa.
Lapsenko uskohon uudestaan?
Lien jo tullut itse,
koska aivoilla tunnen vaan,
aattelen sydämitse.
Tähti.
Yksi etsi viisautta,
toinen etsi rauhaa,
kolmannenpa sydämessä
veren kosket pauhaa,
nuorin on hän tietäjistä,
pyhyyteensä pyrkivistä.
Virkkaa vanhin viisas yössä
"Vaikka vuodet painaa,
onpa rinnanriemu, että
viel' en ollut vainaa,
koska Herra salli hetken,
määräs tämän tähtiretken.
Tiedän, etten kotimaahan
koskaan enää palaa,
että täyttyy täällä kaikki,
mitä mieli halaa,
minkä vuoksi olin, elin,
mitä mietin, tutkistelin.
Totuutta on monta mulla,
enempiin ne jakoo,
ajatukset aivojani
niinkuin aurat vakoo,
yhtä vain en tietä keksi:
tulla yksinkertaiseksi."
Huokaa toinen tietäjistä:
"Tunnen, että palaan,
vaan en tiedä: minne? mistä?
Toki tuonne halaan,
minne painui päivä ehtoon
taivaanrannan palmulehtoon.
Poltto povessain on täällä,
eikä ennen raukee
kuin mun kerran pääni päällä
kuolon kukka aukee,
mielen murhe, tuska tunnon
murtaa multa miehen kunnon.
Tiedän, etten maailmassa
enää muuksi muutu,
miesnä oon, mik' olin lassa,
elämään en suutu,
tahtoisin vain nähdä kerran
rakkauden ja rauhan Herran."
Jatkaa kolmas jaksajista:
"Koska teitä kuulen,
heräjän kuin horroksista,
päättyneen jo luulen,
tämän pitkän tähtiretken,
tulleen elon juhlahetken.
Autuaammat ootte mua:
teitä vaivaa Henki,
mua, maahan vangittua,
valta ainehenki,
kauneus ja kaiken kaiho,
mitä kukkii luonnon laiho.
Sielustain en vielä riistä
siemeniä vaiston,
vaikka tiedän, että niistä
varttuu vilja taiston,
nuo kun voitan voimat elon,
kukistan myös kuolon pelon."
Pysähtyi jo tähti pyhä,
tietäjille näytti,
mitä kukin etsi yhä,
mikä mielen täytti,
kaikui heille kaikkialta
sopusoinnun suuren valta.
Heilimöivät henki, aine
heille kerran yhteen,
lauloi rinnan riemulaine
siemenestä lyhteen,
joka kelpas jumalille,
mutta kasvoi ihmisille.
1916.
Kulkuset.
Muistan, kuinka lasna muinen
taivon tähtiä tähysin,
elon etsin arvoitusta
tuoltapuolelta elämän.
Mitä löysin? Miettehiä
raskasmielisen sydämen,
autiutta ilman aavan,
illan tummuvan tuloa,
varjoja piteneviä,
päiviä lyheneviä,
kaiken kaunihin menoa,
jähmetystä jään ikuisen.
En totuutta nimeksikänä,
viisautta vähemmän vielä.
Kuuntelen nyt kulkusia,
tiukuja elon iloisen,
soipien, sorea-äänten,
kyläteillä kiitävien.
Mitä löydän? Vaikka onkin
lumi valkea kujilla,
mennytkin minun kesäni,
löydän kukkivan elämän,
luonnon laajan, Luojan suuren,
kuulen kaikkeuden sävelet,
tunnen riemut ihmisrinnan,
tuhat tuskaakin totista.
Päivä päivältä enemmän
arvailen elämän arvat.
Enkä syrjässä alati
istu, kuule ikkunasta,
valjastan runonkin varsan,
istun itse korjahani,
annan tiukujen helistä,
joulukulkusten kulista,
käyn kera ilohon, ajan
taloihin Tapanin kanssa.
1916.