(1908).
1.
Maan virsi.
Kehto ja hauta, harmaja valta
muhkean mullan,
sateen ja paahtavan päivyen kullan,
nouseva norosta, turpehen alta,
antaja elon,
kantaja ikuisen kuoleman pelon.
Maa! olet mahtaja sykkivän suonen,
kukkivan kedon,
vierivän villan ja juoksevan pedon,
peri-isä pellon ja tuttava Tuonen,
jumaluus jyvän,
kaitsija kasvun huonon ja hyvän.
Maa! sulle kiitosta kantele soikoon,
suvilaulu Suomen,
tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen,
rikkaana riemuita virtemme voikoon,
elonhuolet voittaa,
kauneuden korkean sydänkieltä soittaa:
"Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä,
kesäpäivän-päilyvä,
tuulessa kultaisten laihojen lainehet,
emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä,
luo meihin lämpöä,
suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!
Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija,
hengen-haltioitsija,
tule meille turvaksi työssä ja taistossa!
Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee,
yön siipi suhisee,
vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!
Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva,
tuhatrinta-tuortuva,
ole meille armias riemumme retkellä!
Emo iltasripsinen, emo aamu-hapsinen,
aurinko-lapsinen,
katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä."
Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet,
paisuvat pellot,
laitumet laajat ja karjojen kellot,
raikuvat taivahan rantojen torvet
valkeuden juhlaa;
Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.
2.
Meren virsi.
Minne riennät,
vierivä virta?
Kunne kohiset,
pauhaava koski?
Mereen! Mereen!
Meill' on kiire!
Tehnet teljen,
särjemme sen.
Tiedätkö tiesi,
kansan aalto?
Aika myrskyinen,
minne menet?
Vapaus, Vapaus
meitä viittoo!
Kansojen meri
on ihmisyys.
Mikä on määräsi,
heleä henki?
Kunne kuolevan
suunta suora?
Tahdon sulaa
suurempaani,
ijäisyyteen
ikävä on.
Yksi elää hetken,
toinen vuosisadan,
kolmannesta kerrotahan
kevät-öinen taru.
Aalto aaltoa seuraa,
meren laulu on lakkaamaton,
kuin on kaikkeuden luomisvoima,
kuin on kuolon ja elämän kulku.
Moni nähnyt on nuorta unta,
silloin miehuus saapui,
kovan lauloi luonnon laulun,
sanoi korvaan ankarat sanat,
lyhensi päivät,
pitensi illat,
heitti tielle pitkät varjot,
painoi päähän seppeleen
mennä maata aikaiseen.
Sammuu henki, saatuansa
täytetyksi
palavimman toivonsa.
Mutta en tahtoisi itseäni antaa,
tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa,
mullaksi maatua,
pahaksi paatua,
kesken kiireintä työtäni kaatua,
jos minä tietäisin,
että mun sieluni säilyy,
vaikka kuljenkin kuoleman rantaa,
silloin ma sietäisin
sinne soutaa,
missä kaislikot himmeät häilyy,
sanoisin sanan,
tyttö Manan
saisi sankarin noutaa
elontuskan tuolle puolen,
taakse taakan, arkihuolen;
enkä mä menisi surren,
näkisin jälkehen purren
jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan
katsoisin tuota,
liukuisin vitkaan vierivää vuota.
Turha aatos! Turha unelma!
Katoan kuplana laineen,
pysyy meri,
ääretön, saareton, sanomaton pyhyys.
Lienee mulle liian suuri,
lienen mereen liian pieni,
koska pelkään
kangastella kaikkeutta,
myrskytä myrskyn kanssa,
kulkea tohussa tuulen,
heittyä helmenä pilviin saakka,
syöksyä syöveriin.
3.
Ilman virsi.
Tääll' on templi korkea,
se vaikk' on vailla siltaa,
päivä vain sen valaisee
ja kuudan pitkin iltaa.
Taivaankansi katto on,
sen seinä ilmanpieli,
myrsky siinä messuaa
ja saarnaa satakieli.
Kirkonkupuun kirjaeltu
kaikk' on tähdet taivaan,
kiertämähän, kaartamahan
kuolevaisen vaivaan.
Alttariksi asetettu
vain on pilven parras,
siitä puhuu ukkonen
ja haastaa liekki harras.
Suopi Herran ehtoollista
salamoiva Henki,
vihkii häihin, hautahan
ja valaa kastehenki.
Painaa maahan martahat
ja luopi päälle lunta;
siell' on paimen yksi vaan
ja yksi seurakunta.
Kuuluu siellä kunnia
myös maailmoiden mahdin,
sähkö antaa säveleen
ja taivaanranta tahdin.
Eikä opinkappaleita
siellä kukaan muista,
mutta sama soipi virsi
myrjaadeista suista.
Surma siell' on sunnuntai
ja syntyminen joulu,
elämän on koulu kova
eikä rippikoulu.
Siellä eri-uskolaista
valtio ei vainoo,
luonnon laajan lakikirja
esivalta ainoo.
Hyrskyy uskon uuden hymni,
ihmishenki herää,
tekee riemun ristiretken
ilman miekanterää.
4.
Tulen virsi.
Sokko on Sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta.
Mies voi sen muuttaa, jos tulen ryöstää hän voi taivahalta.
Rautakin raukeni, Sallimus ahjossa sankarin suli,
kun tarmo takoi, leimusi korkea, kirkas tahdon tuli.
Ken kipunaisen rintaansa saanut on tuon tulen tuiman,
saa ei hän rauhaa, rientää hän viemänä vihurtuulen huiman,
pyhä pyörremyrsky hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;
aarnihongan alle saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.
Sydän hällä sytee kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,
pois povi palaa istuen naisen nuoren kera ystävyksin;
saattaa hän viipyä vierellä kultaisten riemujen maljan,
silmä kauas katsoo keskeltä heiluvien hetkien naljan.
Taikka hän tarpoo syys-yötä synkkää, maantietä mieron,
tuntee hän kodin, muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.
Tuska häll' on ainainen, mutta myös ainaisen teon tulihurma.
Kuolo häll' on kumppani, ystävät elon lyhyen ajatus ja — surma.
Painavat palkeita pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;
kohottavat kouraa kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.
Jos käsi uupuu, uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;
usein on maailman syttänyt hehkuvan hengen säen hento.
Tuli! sua kiitämme kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,
tiedosta, taidosta, tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.
Tuli, meissä pala! Ihmisten mantereeksi maailma muovaa!
Jumaluus julma, ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!
Epilogi.
Sähkön sävel.
Tuntematonna ma maailmat ohjaan,
korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan,
taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;
maass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.
Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa,
nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa;
muut ovat monet, minä olen yksi,
mua eivät muut saa määritellyksi.
Laki olen laulava halki elon laineen,
Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen,
Äly olen ääretön, Järki olen jylhä,
Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.
Turha mua tutkia maisin mainesanoin;
tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin.
Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu.
Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.
Saatan ma heilua päällä kesäheinän,
painua läpi vuoren paatisen seinän,
räiskyä silmästä rakastavan naisen,
singota unelmista urhon kuolevaisen.
Otan usein yömajan ihmisten tuntoon,
useammin päivämajan päähän ja kuntoon,
satun sinisalamana, tartun takaraivoon,
juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.
Kauneus on kaapuni elävitten eessä,
kirjokaari merkkini pilvissä, veessä.
Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni,
käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.