Railo jäässä. Laiva yössä.
Kone yksin jyskyy työssä.
Päällä tähdet tuimat. Ovat
matkamiehen mielet kovat.
Eespäin, vaikka kuolon kautta,
eespäin elontyöni tautta!
Lumeen laivan kokka piirtyy.
Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.
1908.
Tietäjän tupa.
(1908.)
1.
Tuhka tummuu.
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu,
kohta kotiliesi sammuu.
Aatos käy niin autioksi,
mieli mieron nuotioksi.
Muistuu moni nuori toivo,
kylmä nyt kuin kyinen kaivo.
Herää moni haave heljä,
summa nyt kuin suossa möljä.
Lankee ilta ikkunalle,
tyhjyys tyhjän akkunalle.
Liekkuu vielä viime loimu:
yksinäisen rinnan riemu.
Autuaampi yössä yksin
kuin on auringossa kaksin
2.
Pahat peijaat.
Haudatahan haaveet sairaat,
saapuvat jo juhlavieraat.
Uhoo uksen alta routa,
elo, raaka niinkuin rauta.
Astuu rumuus alle orren,
pimeys päähän päreenkarren.
Ilma täyttyy inhuudesta,
rinta varhaisvanhuudesta.
Painuu pää jo polven varaan,
sortuu kaikki kaunis soraan.
Sydän kuolee kultahinen,
runo kiurun kaltahinen.
3.
Sulkanuoli.
Kiiltää kärki noidan kiron,
suihkaa sulkanuoli neron.
Iskee päähän ihmisvaleen,
syttää kylät suuret tuleen.
Tarpoo taivaiset ummet,
tempaa juuriltansa tammet.
Murhaa monet päivän mietteet,
tappaa monet taivaan luotteet.
Kulkee kautta vuosisatain,
jäljen öiden, hengen sotain.
Sielut siittää, muodot muuttaa:
ampujansa surmaan saattaa.
4.
Tähti.
Tuikkii räppänästä tähti
niinkuin outo otsalehti.
Paistaa pirttiin himmentyvään,
miehen mieleen hämmentyvään.
Kiiluu kautta mustan murheen,
eteen keski-öisen erheen.
Lienet tähti Luojan luoma,
anna kärsimyksen voima!
Lienet mahti maasta Lemmon,
anna armo kuolon kammon!
Että ikävöisin eloon,
pyhään pyrkisin ma valoon.
Lapin lasten tanterilta,
Turjan tuiman tunturilta.
5.
Päätös.
Tahdon nousta taakan alta,
ennenkuin on kuolon ilta.
Heittää kuormat tietämisen,
kiviriipat taitamisen.
Tahdon alle taivonkannen,
asuntoihin ihmis-onnen.
Alle ihalaisen ilman
luota kylmän, luota Kalman.
Tahdon tietää, kuka olen.
Sitten Tuonen maille tulen.
6.
Outo oppi.
Nousi päivä nostamattaan,
noidan mieli täyteen mittaan.
Meni puhki taivonkansi,
rikki ihmis-onni onsi.
Seinät siirtyi, katto kaatui,
velho itse puuksi puutui.
Tuost' on tullut outo oppi
Turhaan nousi Turjan Lappi.
Ken on luotu tietäjäksi,
jääköön yksin-jäytäjäksi.
Ihmisille ihmistavat,
jumalille tuulentuvat.
7.
Näky.
Hehkui hälle Hiiden lempi,
nousi yöstä noidan impi.
Luja niinkuin luonnon luote,
armas niinkuin aamunkoite.
Tahtoi kaksin kanssa noidan
käydä kautta sillan kaidan.
Kautta elontuskan tuiman,
poikki valheen, puhki soiman.
Halki katinkullan, korun,
keskitietä ihmisturun.
Suihkiessa suuren vihan,
pistäessä pienen pahan.
8.
Haamu.
Kinoksella kylmä liesi:
tupa yöllä palaa taisi.
Haamu pankon päässä istuu,
huulet liikkuu, silmä kastuu.
Tuikkii päällä aamutähti
niinkuin outo otsalehti.
Paistaa poveen hyhmettyvään,
vereen velhon jähmettyvään.
Niinkuin ukonnuoli iskee,
käymään talvitietä käskee.
Miss' on vaikein vastamahti:
totisinta totta kohti.
Pihan poikki pilvilinnan,
taakse tavan, yhteiskunnan.
Kavetessa leipäkakun,
levetessä töiden tukun.
Töiden tekemättömien,
äärtä näkemättömien.
"Se kuitenkin liikkuu!"
En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!
Kun vieno joutuu keskeen karkean,
niin useasti karkeampi voittaa.
Ken kuulee ärjyessä ulapan,
jos lapsi vaikee. Min' en vaiennut,
näin monta sortuvan, en sortunut,
ma opin sotalaulut lainehilta
ja tarmon julman taivaan jumalilta,
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain,
löin monta iskua ja itse sain:
se kuitenkin liikkuu!
Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!
Te tuokaa tänne Lapin tunturi
ja sydän tää sen alle haudatkaatte,
se senkin alla vielä liikkuvi,
maanjäristykset tuntea te saatte;
se polkekaa, se pistää kantapäähän,
se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,
se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,
se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,
ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,
kun irti, ihannoiden uutta aikaa,
se kuitenkin liikkuu!
Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy Vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!
Ah, isänmaani, armas aatoksein,
suruni, riemuni ja itku illan,
ma sulle veisaan virttä Galilein,
kun tuuli leikkivi yön suortuvilla,
maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.
Sua herättääkö edes hetki ankee?
En usko. Yössä myrkky-yrtit itää,
maan ohjaksia henget pienet pitää.
Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki
ja sorron, pimeyden, tään kansan henki
se kuitenkin liikkuu!
1908.
Ikävöi, ihminen!
Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä, veljiä, siskoja vierailla mailla,
untesi neitiä, häntä, mi pois meni hämärien lailla!
Muistatko aikaa, milloin sun aamusi nous elon kultaan,
lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden,
käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
istuen illoin, tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu kaunis niin kauas, ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu, vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Nauratko koskaan silloin sa naurua ivan ilkamoivan?
Säikytkö, joskaan kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
Painatko pääsi silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?
Särkyykö jääsi muistosta, toiveesta mennehen, armaan?
Itketkö, ihminen, silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen, herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?
Kyynelten armo syntymälahjoista laupein on meille,
surun suuren tarmo kylvetty siunaten sydämien teille:
kärsien kestät, silloin kun nauttien sortuisit ammoin,
itkien estät itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.
Ikävöi, ihminen, taa ajan, paikan ja Tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää, maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.
1908.