Yö ennen viholliseni,
oli vankin, vanhin, julmin,
on nyt tullut toinen; Talvi,
peitsi pakkasen pureva.
Valkeus sanani suurin,
sillä voitin voimat kaikki,
kun lauloin, lakosi miekat,
kun iskin, kipunat kirpos;
lujin luotteeni minulla
nyt on Lämpö.
Läylimielin
jätän tapparan tulisen,
pistän miekan miehen vyöhön,
Teit totta sodassa, siitä
kiitos kirkas kuin salama!
Seisoit selvänä sivulla,
vierelläni välkkyvänä,
säihkyit, kun minäkin säihkyin
nousit, kun minäkin nousin,
vuosit verta, kun minäkin,
huohdit, rauta, hurmehisna,
raaka kuin minäkin, rakas, —
olit oikea toveri!
Astun nyt asehetonna
eteesi, elämän Talvi,
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku;
asehitta, aattehitta,
ihanteitta, ihmisittä,
uskotta, unelmittakin,
toivehitta tohdin seista,
talven tannerta kävellä,
käydä hallan haastelohon.
Niin olekin maani matka,
sydän syntymäkotini,
punahurme puolueeni,
kansani polun kajastus,
oma silmä oppahani,
oma askel aatteheni,
oma taival toiveheni,
oma itse ihmiseni,
kuolo yksin kumppanini,
hanki hautani sininen.
1905.
Morituri.
Me olemme kuolemaan tuomittu suku;
me päivin emme valvo, öin emme nuku.
Me olemme rauhaton, roihuava rotu;
me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.
Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,
raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa.
Me taistelemme jäässä, me hymyilemme hyyssä,
me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.
Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.
Me lienemme luomakunnan kunniavahti.
On laulanta meille kuin illalle rusko:
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.
1905.
Henki.
Puuttui kolme tietäjältä
syvää syntysanaa.
Etsi, matkas maat ja meret,
uhmas itse Manaa;
saip' on valmihiksi pursi,
joka aavat aallot mursi.
Tuskin yhtä onnellinen
lie nyt laulu, loihtu.
Mutta kauas, kaikkialle
samoo hengen soihtu,
tutkii meren, maan ja taivaan,
sinkoo Tuonen tuiman laivaan.
Mahtavin on maailmoista
ihmisrinta itse;
syvin luonnon syntysana
kulkee sydämitse;
oman sielun onkaloihin
tietäjän on matka noihin.
Sija siell' on Sallimuksen;
kehrää neiet harmaat
meille illat ilottomat
taikka aamut armaat,
milloin lemmen kultakielet,
milloin raskaat rautamielet.
*
Järkkymättä jäätä, yötä
yksin astuu Järki;
usein uutta rakenteli,
useammin särki;
monet kauniit mielikuvat
haihtui niinkuin tuulentuvat.
— Miksi riennät? Kunne kuljet?
Etkö lepää, Henki?
"Halu mull' on mennä halki
vaaran vaskisenki,
elon etsin arvoitusta,
kunnes aukee multa musta."
— Mik' on hyöty etsimisen?
Siirtää ethän saata
tähtösiä taivaankannen
etkä merta, maata;
kulkee elon, kuolon valta,
vaikka tullet Tuonelalta.
"Tulen toin ma ihmisille,
itse tuli olen,
lentoon olen luotu, poltan,
urat uudet polen,
hyödytän vai vahingoitan,
sama mulle, kun ma voitan."
— Tuo on oppi vaarallinen,
hajoittava harha.
Tarkasti on aidattava
tiedon yrttitarha,
ettei kansa kuulis tätä
villitystä hirveätä!
"Monet tehtiin muurit mulle,
pantiin pakkopaidat,
katkoin kaikki orjan kahleet,
kaasin teljet, aidat,
kuljin, vapaa niinkuin tuuli,
missä kaikki kansa kuuli."
— Lienet luotu lempo sitten,
pahan periaate.
Seis! On kaikkein pyhimmällä
sentään esivaate,
jok' ei aukee auringolle.
Jos sen riistät — roviolle!
"Usein polo poltettiin ma,
siroitettiin tuhka,
kasvoi tuosta kaunis vilja,
uljahampi uhka,
syttyi maailmalle sota,
sorja hehkui hengen ota."
— Mutta kirkko? Yhteiskunta?
Oman onnes haaveet?
"Menkööt kaikki kappaleiksi,
kadotkoon kuin aaveet!
Murran, mik' ei totta kestä,
maailmasta, sydämestä."
*
Henkii Moni kuuluis kyllä
rohkeahan rotuus,
jos ois tarmo ilmituoda
aina tosin totuus,
minkä tietää tunto, tahto,
vaikka peittää elon vahto.
Epäusko, tiedon alku,
tietäjän on voima.
Turhaan häntä häälyttävät
kiitos sekä soima.
Etsii mahdit maankin alta
epäilyksen kaikkivalta.
1907.
Talven taika.
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat
kangastuvat kuolon yöstä,
haaveet haihtuneet on armaat,
riemu rientää yksin työstä;
poiss' on elon päivänpuoli,
eessä pitkä leipähuoli,
arkitointen askartelu;
lomaan joku laulun lelu.
Maa on nuori saapa nurmeen
heilimöivä hengen aika;
keitä järki jääti hurmeen,
hälle jäi vain talventaika;
vähä on vääryys ihmisien,
suuri julmuus jumalien,
suurempi kuin taivaan armo
tammikuisen tahdon tarmo.
1907.
Minä.
(1907).
1.
Minä oli alussa.
Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.
Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.
Muut on muotoja: sisällys
ylin vain on Yhteisjärki.
2.
Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!
Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä alhaista, alenet.
Pyhä on yksilön perintö.
Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!
3.
Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: Vapaus.
Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkujata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa Jumalan;
nousten nostat taivonkantta,
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.
Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.
4.
Laki ollos itsellesi.
Mieti, mik' on sulle hyvä,
tuumi, mik' on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi!
Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän!
Talvilaulu.
On aurinko astunut mereen,
meren kattanut jäykkä jää,
syys siirtynyt sankarin vereen,
pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko
ja pitkä on pohjolan yö.
Tule vitkaan, talvinen huura,
yli maan, yli puun, yli veen,
sada hiljaa kuoleman kuura
yli urhon uinahtaneen!
1907.
Laulaja ja Maaemo.
Laulaja.
Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan,
tuhat kertaa maailma murteli lastaan,
tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä.
Nyt nukkua tahtoisin tuhat Tuonelan yötä.
Maa-emo.
Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin,
tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin,
tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet.
Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.
Laulaja.
Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi,
järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi,
toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin.
Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?
Maa-emo.
Kirposi kipuna taivaan korkean maista,
kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista,
virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli.
Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.
1907.
Maan valitus.
Mielessä häll' oli pilvilinnat,
unohtui oman äidin rinnat,
houkutti häntä tuulentuvat,
himmeni hiljaiset mielikuvat,
nousi hän haaveen porraspuita,
muistanut ei emon huokailuita,
ajeli kuutamon kulkusilla,
käynyt ei kotitanhuvilla,
heilutti hengen tapparata,
pilkkasi maata matalata,
aurinko häll' oli astinlauta,
kylmyys häll' oli kylkirauta,
leimusi pilviin aatoksensa,
lemmetön heljälle heimollensa,
palveli, polo, pyhää tulta,
maa oli hälle musta multa,
jumalat juhlivat, kun hän soitti,
yksin yössä mun itku voitti,
istui hän ilopaadellansa,
kaukaa kuunteli Mannun kansa,
veisti hän unten vempeleitä,
nähnyt ei mua eikä meitä,
nyt hän on uupunut urhon sotaan,
kolkuttaa emon köyhän kotaan,
nuor' olin, nyt olen harmaahapsi,
myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!
1907.
Mestari.
En palvella tahdo ma Mestaria,
mi tunne ei syntiä, syitä,
mi ruokkinut koskaan rinnassaan
ei elämän myrkkykyitä,
ken ei ole yön lapsi niinkuin minä,
ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä,
ja tahtonsa taistelokalpa,
jolle tuttu on ylväs ja halpa.
En palvella tahdo ma Mestaria,
mi syntymäänsä ei surrut,
mi ei ole itkenyt haaveitaan
ja hampaansa yhteen purrut,
ken ei ole jään lapsi niinkuin minä,
ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä,
ja ankara kuin oma vaivas
ja korkea kuin tähtitaivas.
1907.
Ne hienot sielut.
Ne hienot sielut, ne hienot sielut,
ne leijaa täällä, ne leijaa siellä,
ne saavat sauhua, pölyä niellä
ja alla taakkojen taivaltaa.
Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi
ja kuin niiden kuoleman huokaus soi,
mut uskoa voi
niin hienoiksi niit' emme milloinkaan —
kunis näämme ne sortuvan multahan maan.
Me seisomme silloin partaalla haudan
ja huokaamme: "Ah, oli outoa tää,
niin surullista,
niin murheellista,
kun tietty ei,
kenen kuolema vei
ja että hän oli niin hieno sielu."
Ja kyynel kastavi silmälaudan.
Mut Tuonen nielu
näin meille vastahan irvistää:
"Vain sortuen,
vain murtuen
tuo itsensä ilmi hieno sielu."
1907.
Yksilön murhe.
Pisara olin,
mereen tulin,
tahdon taas pisaraksi tulla.
Iloita, surra,
miten mieli käskee,
ettei kukaan näe eikä kuule.
Ah, en saata enää!
Oma maailma olin,
nyt soitan kera suuren orkesterin.
Käy sitkat säikeet
sydämestä sydämeen,
mun vereni lyö tuhansien tahtiin.
Pyrin ennen mereen,
nyt siitä pois päästä
on sieluni ijäinen autuus.
Mitä auttaa minua,
jos meri on vankka,
kun vain olen meren murto-osa?
Ei kunnia suuri,
jos voittaa, kaatuu
mies sotisopa miljoonan kanssa.
Ma humista tahdon
kuin vuorihonka
yksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdon
kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdon
kuin tähdenlento
tien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.
1907.
Elegia.
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivahan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
1908.
Vaalin valta.
Muilla olkoon vaalin valta,
mull' ei ollut milloinkaan;
kuljin yltä taikka alta,
itseäni täytin vaan;
minkä tein, mun tehdä täytyi,
mit' en tehnyt, voinut en;
vihdoin ilta hämärtäytyi,
lankes hetki hiljainen.
Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
"Synkkä niinkuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paloi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on."
1908.