Talvi-yö.
Uhkaa pohjan ääret aavat,
hohkaa hanget kuolemaa,
taivaat oudon siinnon saavat,
Louhen linnat loimottaa,
vankuu merenselkä laaka,
ulvoo hukka, yltyy yö;
painui päivän kultavaaka,
voittaa raudan, roudan työ.
Yks on yössä vapaa valta:
pauhaa koski kuurapää.
Katsoo kuusi kukkulalta,
tähti päällä kimmeltää.
Hyppii hyiset vetten hyrskyt,
hyiset sotkat soutelee,
mutta missä taukoo tyrskyt,
jäinen joutsen joutelee.
"Hyv' on hyyssä linnun olla,
ihanampi ihmisen,
armas Suomen suvannolla
ailakoida aatosten.
Eipä polta päivän helle,
paistaa kuolon kuudan-yö,
vaipat vilppaat sydämelle
utupiian pirta lyö,"
Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
"Turhaan riennät tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan hankeen siniseen.
Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn
vyöryy elon virran vuo,
syöksyy miesi syystä syyhyn,
koski pauhaa, Luoja luo,
pursuu puhki jäästä, yöstä
hetken kupla kultainen;
vaahto vain jää urhon työstä,
laulu tiestä laineiden."
Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähti-yö.
Säikkyy metsän pyyntimiesi,
herää, pelkää henkeään,
hiihtää, minne viittoo liesi,
piilee pirttiin lämpimään.
1903.
Pro Humanitate.
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,
ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,
kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,
kaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.
Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.
Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaani
Aurinko valaisee maan pinnasta puolen,
toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.
Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.
Sääliä ei, vaan valkeutta ihmisen työssä!
Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein;
rautio, raataminen, on uhrisi ylpein!
Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,
ikuisempata ei, ei ihanampaa.
Järkeä itseltäs, elämält' älä vaadi!
Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi
Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.
Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,
vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:
"Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!"
1903.
Niniven lapset.
1.
Miesten kuoro.
Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.
Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
me voitimme sen mielen viisaudella.
Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
me täytimme sen ihmisneron voimalla.
2.
Naisten kuoro.
Kaunis on ihminen,
koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
Kauniimpi ihminen on,
koska koti aidattu on linnun-laulupuilla,
Kaunis on ihminen,
koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
Kauniimpi ihminen on,
koska elon tulikukka poskipäillä palaa.
Kaunis on ihminen,
koska mielen maltista hän matkasauvan vuolee.
Kauniimpi ihminen on,
koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.
1903.
Sydän.
1.
Sydän mitä sahaat?
Sahaatko lautaa
neljää, joiden
välissä maata,
maata mun mieluisa on?
Sahaan ma rautaa,
kahleita katkon,
että sun henkesi
vapaa oisi,
henkesi onneton.
1901.
2.
Sydän, mitä kuiskaat?
Kuiskitko kummaa
polkua päivän,
tunturin tietä,
taivahan tähtiä päin?
Kuiskin ma tummaa
runoa Tuonen,
kuiluja, vaivaa
virkkamatonta,
autuutta ylpeäin.
1904.
Jumala.
Alkua elämän etsin,
äärettyyden äärtä,
maailman, Jumalan juurta,
päättömyyden päätä;
on nyt ongelma opittu:
Jumala on murhe.
Suru yksin suurta luopi,
murhe maita muuttaa.
Tulet myrskytuulen lailla,
menet niinkuin meri;
heijastat ikuiset tähdet
illan hämärässä.
Majan rauhaisan rakennat
sydämehen synkkään,
kylvät kuuset kynnykselle,
myrtit miesten mieliin;
katsot nuorten karkeloita
lehtipuiden alla.
1904.
Tähtipojat.
(Lapsuuden muisto.)
Ne porhalti lumisen lakeuden poikki
ja lapset ne kavahti ikkunaan,
ne ylitse kinosten kilvaten loikki
ja kelkalla vetivät kampeitaan.
Ne kysyivät: "Oisiko kystä talossa?"
Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa,
joka paperilyhdyssä loisti.
Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.
Ne ottivat omakseen karsinaloukon
ja käskivät poispäin katsomaan;
mut tullut ei ikävä katsojajoukon,
ilo, nalja virtasi vallaltaan.
Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat,
ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat,
vielä paperitötteröt päähän.
Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.
Ne lauloivat maailman Vapahtajasta
ja mielestä rumasta Ruotuksen,
joka miekalla vainosi Marjatan lasta
ja tiedusti tähteä tietäjien;
ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi,
ne permannon palkeilla pasteerasi,
ja heiluivat miekat puiset,
kun alla he orsien oreerasi.
Ja kuningas murjaanein oli musta
ja ilkeä nähdä ikeniltään,
hän levitti laajalle kauhistusta,
kukin katui syntinsä sydämessään;
ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä,
oli kaikilla silloin silmät vedessä,
ja paperitähti se pyöri.
Ukot nauroi. Eukoilla suu oli medessä.
On siitä jo vienyt montakin vuotta,
moni tähti on tielläni vilkkunut,
olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,
moni mieltä on kulkijan ilkkunut,
ja metsä on humissut suuri ja sakea,
on täytynyt leipää ja lämmintä hakea,
tiet umpiset astua auki,
missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.
Ja muistanut tähtipoikia olen
ma silloin, ja monta muuta myös:
"Ja vaikka ma mieron polkuja polen,
niin polkevi monta muuta myös."
On kaunista kulkea talosta talohon,
runot lausua takkavalkean valohon,
ilon pilkettä pirtteihin luoda,
ja — kenties sortua Suomen salohon.
1904.
Iku-Turso.
Inehmot, inehmot,
mitä tiedätte minusta,
Tursahan tuskasta,
jätin ikijanosta,
ähkystä ärjyjen,
läähätyksestä
aallon läikkyvän urhon?
Vettä vellon,
merta melon,
jano ainainen povessani palaa;
juon ijäti,
ijäti janoon,
ei sammu mun sydämeni sytö.
Levitän leuat,
aaltoja ahmaan,
ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;
ajelen impiä,
aallon kukkia,
ne kuolee, kun povelleni painuu;
myllerrän myrskyn,
juon maata, merta
ja pintoja pirstatun haahden,
kultia, päärlyjä,
myös ihmisverta
ja rintoja neitien nuorten,
ei sammu mun sieluni ijäinen imu,
ei kostu tulipuna-kieli.
Kohotan kummina elokuun öinä
kuutamon väikkeessä väsyneen pään,
kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät
taivaan tähtehen kimmeltävään,
katsovi tähti, tuijotan, Tursas,
kohta jo korkean voitan ma tuon,
kirpoaa taivahan kultainen kehrä,
joutsenen lailla sen silloin ma juon.
Ei sammu ahjo
sydänalani synkän,
ei pätsi päässäni jäähdy.
On avaruus yllä
ja avaruus alla
ja itsessänikin on ijäisyys.
Ma vapautta pyydän,
ma valkeutta janoon,
ja kauneutta taivahan kaarten ma palan,
mut pääse en kahleista vaikean vaivan,
voin pään nostaa,
muu muran peittoon muotoni jää.
Jos tuskan tunnet
jumal-kirottu joku,
mun kanssani jumalia kiroo!
1904.
Uran-uurtajat.
Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät
ja usein tuskin kykyjä he ovat.
Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät,
ja kourat sekä omattunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,
ja harva vuoren alle edes ehtii.
He haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa,
mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä
ja ajan uuden aivoja he kyntää.
Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tupru-säitä,
he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta
ja sortuvat soihin pitkospuiksi.
Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta
ja kumartuvat kunnioitetuiksi
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa
enkä tahdo heidän taskujansa taata.
Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa
ja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano —
on vaarallista olla ystävänne —
mut kansalle, jolla on suurten miesten jano:
he ovat teidän suurmiehiänne!
1904.
Mietelmiä.
(1904)
1.
Itsensä etsijä.
Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on —
syöksyä, haihtua aurinkohon.
2.
Ohje.
Ei mitään uskoa,
ei mitään toivoa
ja sentään toimia.
3.
Luonnon laki.
On ajatus puu,
sana kukka sen.
Ken heilisi tähden
hedelmien?
4.
Memento.
Tee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle!
Mies lyöty ei väistyä voi, Hän jää väkijoukkojen alle.
Kotiliesi.
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
köyhälle loistat,
lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan.
Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;
syntyen sinulta
saamme me katsehen kirkkaan;
elämän teillä
oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
kuoleman aution tullen
liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
rannoilta viidan
vihertäviltä.
Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!
Hiilos himmenee,
vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
nousevat kangastuksina kaukaa
suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
olentosi lähteet
aukeaa,
yksilön rajat
raukeaa,
onkalot perittyjen ominaisuuksien,
kuilut kuolleiden
kouristaa,
aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet,
näyt näkemättömät,
sadut sanomattomat;
pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro;
"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
taruja työ, hyve, totuus,
juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
Sua syytämme,
tuli turmioni
Sua kiroomme,
lieska helvetin!
Sulle uhrasimme
unemme, vaivamme,
sulle kannoimme
hikemme, heelmämme,
heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
antoi elämä
paatisen penkin,
kuolema multaisen mättään.
Kirottu, oi kotilies, säen pettävä, sammu!"
Tukkani nousee,
kauhu selkäpiitäni karmii;
on kuin siirtyisi seinät ja katto,
kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
"Suuri on
urhojen yön ympär-piiri,
pieni on
auringon, kuun kultainen tanner,
autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys,
josta me tulimme,
jonne me menimme,
missä me enimmän aikamme elimme!"
— Aukaisen uksen,
syöksyn tuiskuhun, tuuleen.
1904.