Tätä järjen vihollista vastaan nousi mieleeni eräänä päivänä,
melkein yhdeksännellä hetkellä, voimakas unikuva, niin että olin
näkevinäni tuon kirkastetun Beatricen, yllään se veripunainen puku,
johon verhottuna hän ensimäisen kerran näyttäytyi silmilleni, ja hän
näytti minusta yhtä nuorelta kuin hän oli silloin kun ensi kertaa
hänet näin. Silloin aloin häntä ajatella. Ja muistellessani häntä
kuluneen ajan järjestyksen mukaan, alkoi sydämeni tuskaisasti katua
sitä mielihalua, jonka valtaan se oli niin raukkamaisesti antautunut
muutamiksi päiviksi vastoin järjen lujuutta: ja kun tuo paha halu oli
karkoitettu, niin kääntyivät kaikki ajatukseni takaisin armaimman
Beatricensa puoleen. Ja sanon, että siitä hetkestä saakka aloin
häntä niin ajatella, koko häpeävällä sydämelläni, että huokaukset
sen monta kertaa ilmaisivat; sillä ne kaikki lähtiessään ikäänkuin
toistivat sitä, mistä sydämessä oli puhe, nimittäin tuon armaimman
nimeä ja hänen lähtöänsä luotamme. Ja monta kertaa tapahtui, että
niin paljon tuskaa sisälsi jokin ajatus, että unohdin sen ja missä
olin. Tämä huokausten uusi viriäminen myöskin viritti tyyntyneen
itkun uudelleen, niin että silmäni olivat kuin kaksi kappaletta,
jotka halusivat vain vuodattaa kyyneleitä, ja usein tapahtui, että
pitkäaikaisen itkun vuoksi kohosi niiden ympärille purppuran väri,
joka tavallisesti näyttäytyy, kun on kestänyt kärsimyksiä. Siitä
näkyy että ne saivat ansaitun palkan epävakaisuudestaan, joten ne
siitälähin eivät voineet katsella ketään henkilöä, joka katseellaan
olisi voinut houkutella ne samanlaisiin aikeisiin. Niinpä minä,
tahtoen että tuollainen paha halu ja halpa kiusaus näyttäisivät
tuhotuilta, niin ettei mitään epäilystä syntyisi aikaisemmin
sepittämieni runojen tähden, päätin laatia sonetin, joka käsittäisi
tämän kappaleen sisällyksen. Ja kirjoitin silloin: _Mua raukkaa,
voima huokauksien;_ ja sanoin "raukka", koska kovin häpesin sitä,
mitä silmäni turhuudessaan olivat pyytäneet.
Tätä sonettia en jaoita, koska sen selitys on sangen ymmärrettävä.