"Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet,
joit' itkeneet jo ootte kauan sitte,
sai muillekin, sen usein havaitsitte,
vain säälin kyllyydestä silmiin veet.
Nyt on kuin itkunne ois ehtyneet;
jo mennehetkö kaikki unhoititte?
Ma sentään tahdon, että muistaisitte
vain häntä, jota ootte itkeneet.
Tuo heikkoutenne mua huolestuttaa,
se pelvon valtaan saa mun kokonaan,
kun toiset silmät kohtaa katseheni.
Elossa ette saisi milloinkaan
donnaanne, vainajata, unehuttaa".
Näin lausuu, sitten huokaa, sydämeni.