Tämän donnan näkeminen saattoi minut niin pitkälle, että silmäni
alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan, ja siitä syystä
monet kerrat vihastuin itselleni sydämessäni ja pidin itseäni sangen
viheliäisenä. Ja niin minä useasti sadattelin silmieni epävakaisuutta
ja sanoin niille ajatuksissani: "Ennen oli tapananne saada itkemään
se, joka näki tuskallisen tilanne, ja nyt näyttää kuin tahtoisitte
unohtaa tämän asian tuon donnan vuoksi, joka teitä katselee ja joka
katselee teitä vain siksi että ikävöi tuota kirkastettua donnaa,
jota teidän oli tapa itkeä. Mutta mitä voitte, se tehkää; minä
vain muistutan häntä teille hyvin usein, te kirotut silmät, sillä
ei koskaan, ei ennenkuin kuolemassa olisi kyyneltenne pitänyt
ehtyä". Ja kun itsekseni olin näin sanonut silmilleni, ahdistivat
huokaukset minua ankarina ja tuskaisina. Ja jottei tämä taistelu,
jota kävin itseni kanssa, jäisi vain sen poloisen tietoon, joka
sen sai tuta, päätin sepittää sonetin ja kertoa siinä tuon kauhean
tilan. Ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Oi silmäni, nuo karvaat
kyyneleet_. Ja siinä on kaksi osaa: ensimäisessä puhun silmilleni
niinkuin sydämeni puhui; toisessa torjun mahdollisen epätietoisuuden,
tehden tiettäväksi kuka noin puhuu, ja se alkaa tästä: _Näin lausuu_.
Sen voisi hyvin jakaa useampiinkin osiin, mutta se olisi turhaa,
koska sonetin voi ymmärtää edelläkäyvän selityksen vuoksi.