Tapahtui sitten, että missä ikinä tuo donna minut näki, siellä
hän esiintyi niin säälivän näköisenä ja kasvot kalpeina ikäänkuin
rakkaudesta, ja senvuoksi hän useat kerrat toi mieleeni tuon
jaloimman donnani, jonka kasvoilla sama väri oli näkynyt alituisesti.
Ja tosi on, että monet kerrat, kun en voinut itkeä enkä huojentaa
murhettani, kuljin katsomassa tuota sääliväistä donnaa, joka näytti
houkuttelevan kyynelet silmiini näöllään. Ja senvuoksi tuli minulle
halu vieläkin runoilla puhuen hänelle, ja sepitin tämän sonetin, joka
alkaa: _Ei eleet säälin_. Ja sen voi ymmärtää ilman jakoa, ylläolevan
selityksen vuoksi.