Niin paljon lempeyttä säälivää
te silmillänne mulle ilmaisitte,
kun tuskaneleitäni katselitte
ja muotoani murheen jäytämää.
Mun elämäni tilaa synkeää,
sen huomasin, te silloin aattelitte.
Kavahtaa silmiäni koitin sitte,
niist' etten saisi tuskan näyttäjää.
Pois edestänne riensin, tuntien
kuink' alkoi itku, huolten huojentaja,
niin näkönne toi liikutusta mulle.
Ja sielulleni virkoin vaivatulle:
"Tuon luona varmaan Amorin on maja,
hän saa mun käymähän näin itkien".