Sitten jonkun ajan kuluttua, koska olin paikassa, jossa muistin
mennyttä aikaa, tulin kovin alakuloiseksi, ja jouduin tuskallisten
ajatusten valtaan siinä määrin, että ne saivat minut näyttämään
muille peljättävän surullista muotoa. Senvuoksi, kun huomasin
järkytetyn tilani, nostin silmäni ja katsoin näkikö kukaan minua.
Silloin näin nuoren ja hyvin kauniin donnan, joka eräästä ikkunasta
katseli minua niin sääliväisesti, mikäli ilmeni hänen kasvoistaan,
että kaikki sääli näytti häneen kokoontuneen. Ja koska onnettomat,
nähdessään jonkun säälivän heitä, vielä nopeammin puhkeavat
kyyneliin ikäänkuin surkutellen itseään, niin tunsin silloin
silmissäni heräävän halun itkeä; ja koska pelkäsin ilmaista elämäni
viheliäisyyttä, poistuin tämän armaan silmien edestä, ja sanoin
sitten itsekseni: "Mahdollista ei ole, ettei tuon sääliväisen donnan
sydämessä asuisi sangen jalo rakkaus". Ja senvuoksi päätin laatia
sonetin, jossa puhuisin hänelle ja joka käsittäisi kaiken mitä tässä
kappaleessa on kerrottu. Ja koska sonetti tämän selityksen vuoksi
on sangen ymmärrettävä, en sitä jaoita. Sonetti alkaa: _Niin paljon
lempeyttä_.