_Ensimäinen alku:_
Mun oli donna tullut mielehen,
hän, jonka armauden välkkymähän
luo Neitseen, nöyräin taivoon ylimpähän
on korottanut Herra taivasten.
_Toinen alku:_
Mun oli donna tullut mielehen,
ken kuollessaan sai Lemmen itkemähän,
kun ihmevoimansa toi teidät tähän
ja työtäin katselitte hetkisen.
Ja Amor, armaan muiston tuntien
taas riensi sydämeeni nääntyvähän.
Hän huokaukset käski lähtemähän,
ja kärsein kaikki nouti mieltä sen.
Ne itkein rinnastani erkanivat,
ol' ääni niillä, joka useasti
veet tuskan tuopi silmiin suruisiin.
Vaan jotka vaelsivat vaikeimmasti,
ne: "Ah, sa armas sielu", huokasivat,
"vuos siit' on, kun sa taivoon kutsuttiin".