Niin usein, ah, kun muistuu mieleheni,
ma etten milloinkaan
saa nähdä donnaa, itkujeni syytä,
sumentaa murhe silloin sydämeni,
mi tuskaisasti pyytää:
"Ah sielu, miks et käy jo muuttamaan?
Ma joudun pelvon valtaan vaikeaan,
kun mietin murhetta, jot' elämässä
pahassa tässä kohtaat kauheata".
Ja kutsun Kuolemata,
mun lepoani lempeää ja lauhaa.
"Oi, saavu", sille huudan hartahasti,
kadehdin rauhaa vainajilta asti.
Ja murheen sointi huokauksistani
hartaana helkähtää,
se Kuolemata kutsuu kaihollansa.
Sen puoleen kääntyy kaikki aatelmani,
kun julmuuttansa
mun donnani sai tuta jäätävää.
Kun häipyi silmistämme armas tää,
niin tenhostaan, mi enää ei näy meille,
nyt syntyi suuri hengen kauneus.
Ja lemmen kirkastus
sädehtii siitä riemuks enkeleille.
Ja Taivaan tieto ikiylhä, hieno
sit' ihmein katselee, niin on se vieno.