Kun olin sepittänyt tämän sonetin ja ajattelin kuka tuo oli, jolle
aioin sen antaa ikäänkuin hänen itsensä tekemänä, huomasin että
köyhältä tuntui palvelus ja niukalta, kun kysymyksessä oli henkilö,
joka oli niin läheinen tuolle kirkastetulle. Ja sen vuoksi, ennenkuin
annoin hänelle tuon ylempänä kirjoitetun sonetin, sepitin kaksi
stanzaa canzonea, toisen todellakin häntä varten ja toisen itseäni
varten, vaikka molemmat näyttävätkin saman henkilön sanomilta sen
silmissä, joka ei katso taitavasti, mutta joka taitavasti katsoo,
näkee hyvin, että eri henkilöt niissä puhuvat, koska toinen ei
koskaan sano donnaksensa sitä josta puhuu, ja toinen sanoo, niinkuin
näkyy selkeästi. Tämän canzonen ja tuon ylempänä mainitun sonetin
annoin hänelle sanoen että olin tehnyt ne yksin häntä varten.
Canzone alkaa: _Niin usein, ah;_ ja siinä on kaksi osaa: toisessa,
nimittäin edellisessä stanzassa, valittaa tuo rakas ystäväni,
hänen sukulaisensa; toisessa valitan minä, nimittäin jälkimäisessä
stanzassa, joka alkaa: _Ja murheen sointi_. Ja niin käy ilmi että
tuossa canzonessa valittaa kaksi ihmistä, ja niistä toinen valittaa
kuin veli, toinen kuin uskollinen palvelija.