Jo itki silmät syömen kärsimystä
ja vaivaa kyynelten niin kauan kesti,
jo että raukkain voima riutui aivan.
Nyt jos ma tuskaan tahdon lievitystä,
mua ettei kuoloon veis se verkkaisesti,
niin laulan kesken huokailun ja vaivan.
Ja koska muistan, että donnastani
ma teille, donnat, lauloin armahille,
kun keskellämme viipyi vienoinen,
nyt muille laula en,
naissydämille laulan lempiville
ja kerron donnastani itkien.
Hän äkin täältä lähti riemuun taivaan
ja jätti Amorin ja minut vaivaan.
Jo maahan ylhään Beatrice läksi,
pois taivoon, joss' on rauha enkeleillä,
hän teidät jätti, siell' on maja uus.
Ei kylmyys elon armaan riistäjäksi,
ei tullut kuume, niinkuin muutoin meillä,
vain yksin ylen suuri ihanuus.
Niin loisti hänen nöyryytensä valo,
loi taivoon saakka kirkkaan heijastuksen;
tuot' ihmein katsoi Herra ylhäinen,
sai halun suloisen
pois täältä kutsua tuon Vapahduksen.
Niin muutti donna maahan riemujen,
kun ansainnut ei raskas elo mainen,
tääll' ett' ois viipynyt tuo ihanainen.
Niin sielu seijas lähti murheen maasta
ja jätti asuntonsa kauniin, armaan,
ja paikkaan hyvään nousi, autuas.
Ken kyynelöiden hänestä ei haasta,
syön kivinen ja halpa sill' on varmaan,
ei hyvän henki lie sen valtias.
Niin korkeata voimaa sydän halpa
ei saanut, että muistais häntä tuolla,
ja siksi siltä kyynel kaikkoaa.
Vaan murheen saa
ja halun huoata ja itkuun kuolla,
ja kaiken lohdutuksen unhoittaa,
ken vielä donnan näkee muistissansa,
mit' oli hän, ja mikä kuolemansa.
Tuo mulle suurta tuskaa huokaukset,
kun raskahina muistot mulle näyttää
sen, joka multa särki sydämen.
Ja usein, kun vie kuoloon ajatukset,
suloinen kaipuu sydämeni täyttää
suruisat kasvot kalvastuttaen.
Kun kuva tuo käy oikein kiinteäksi,
niin tuska ympäröi mun kaikkialta,
se saa kuin sokkona mun liikkumaan,
ja häpeällä saan
pois rientää silloin toisten katseen alta.
Käyn yksin itkien ma kutsumaan:
"Oi Beatrice", lausun, "ootko vainaa?"
Vähemmän tuska mua silloin painaa.
Niin vaivan voihkeet, itkut ikäväni
sydäntä jäytää, kun ma yksin jään;
ken kuulis mua, siitä vaivan saisi.
Ja millaiseksi muuttui elämäni,
kun donna muutti maahan ylhempään,
ei ihmiskielin sitä kerrottaisi.
Ah donnat, vaikka kuinka tahtonenkin,
en tilaani voi kertoa ma kurjaa,
niin polttaa mua elon karvaus.
Niin suur' on surkeus,
ett' on kuin kaikki kantais mieltä nurjaa,
kun näkyy huulieni riutumus.
Vaan mikä olen, Beatrice huomaa;
ma toivon pelastusta donnan tuomaa.
Nyt lauluparkani, sa itkein lähde,
käy luokse donnain, neitten nuorien.
Säkeistä siskojen
he ennen saanehet on huvitusta.
Sa tytär surun, vailla huojennusta
nyt viivy seurassansa itkien.