Niin näyttää kainolta ja armahalta
mun donnani, kun toista tervehtää;
tuon kieli mykäks silloin säikähtää,
ei nouse katse arkuutensa alta.
Hän kiitosta vain kuulee kaikkialta,
vaan suuri nöyryys verhoksensa jää.
Lie olento, mi täällä selvittää
kaikk' ihmeet taivaan, tullut korkealta.
Niin kaunis katsella on joka ele,
sydämeen että syttyy tunne vieno --
sen tietää, ken sen tunsi rinnassaan.
Ja on kuin liiteleisi huuliltaan
Amoren henki, lempeä ja hieno,
mi kuiskaa sielulle: "Ah, huokaele".
Tämä sonetti on niin helppo ymmärtää sen avulla, mitä edellä on
kerrottu, ettei se kaipaa mitään jakoa; ja niinpä jätän sen ja
sanon, että tämä minun donnani pääsi niin suureen suosioon, ettei
yksin häntä kunnioitettu, vaan hänen tähtensä monet saivat kunniaa
ja kiitosta. Siksipä minä, nähdessäni tämän, tahdoin tehdä sen
tunnetuksi sillekin, joka ei nähnyt, ja päätin vielä sepittää runon,
jossa tämä ilmaistaisiin; ja laadin silloin tämän toisen sonetin,
joka alkaa: _Se näkee ääret kaiken autuuden_, ja joka kertoo kuinka
hänen tenhonsa voima vaikutti toisiin, niinkuin ilmenee sonetin
jaoituksesta.