Tuo armain donna, josta on puhuttu edellisissä luvuissa, pääsi
sellaiseen ihmisten suosioon, että missä ikinä hän katua kulki,
riensivät kaikki häntä katsomaan, ja siitä koitui minulle ihmeellistä
iloa. Ja kun hän oli lähellä jotakuta, tuli sellainen kainous tämän
sydämeen, ettei hän tohtinut nostaa silmiään eikä vastata hänen
tervehdykseensä, ja tästä voisivat monet, jotka itse ovat kokeneet,
todistaa puolestani sille, joka ei usko. Hän kulki nöyryydellä
kruunattuna ja vaatetettuna eikä osoittanut mitään ylpeyttä siitä,
mitä näki ja kuuli. Sanoivat monet, kun hän oli mennyt ohi: "Tuo ei
ole nainen, vaan jokin taivaan ihanimmista enkeleistä". Ja toiset
sanoivat: "Hän on ihme; ja ylistetty olkoon Herra, joka taitaa niin
ihmeellisiä tekoja tehdä". Sanon, että hän esiintyi niin armaana
ja niin täynnänsä kaikkinaisia kaunistuksia, että ne, jotka häntä
katselivat, saivat mieleensä niin kainon ja suloisen tunteen,
etteivät sitä kuvailla osanneet; eikä ollut sitä ihmistä, joka olisi
voinut häntä katsella ilman että hänen ensin täytyi huoata. Nämä
ja paljon ihmeellisemmät seikat sai hän aikaan tenhonsa voimalla;
ja ajatellessani tätä tahdoin uudelleen käydä häntä ylistämään,
ja päätin sepittää runon, jossa kertoisin hänen ihmeelliset ja
erinomaiset vaikutuksensa; jotta eivät ainoastaan ne, jotka voivat
hänet silmillään nähdä, vaan toisetkin, tietäisivät hänestä sen, mitä
sanat voivat selvittää. Silloin sepitin sonetin, joka alkaa: _Niin
näyttää kainoIta ja armahalta_.