Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen
että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että
puhun Rakkaudesta, ikäänkuin hän itsessään olisi jotakin, eikä
vain henkinen olio, vaan ikäänkuin ruumiillinen olio: mikä seikka
totuuden mukaan on väärä; sillä Rakkaus ei itsessään ole mikään
tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että
puhun hänestä ikäänkuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikäänkuin hän
olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon.
Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee
paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin
mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella
olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että
hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja
erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan
hänen olevan ihmisen. Selittääkseni tällaisen asian, niinkuin tässä
kohden on otollista, on ensin ymmärrettävä, että vanhastaan ei
ollut olemassa kansankielisiä lemmenlaulajia, vaan lemmenlaulajia
olivat muutamat latinankieliset runoilijat; meillä, sanon siis
(jos kohta ehkä toisten kansojen keskuudessa on tapahtunut samoin
ja tapahtuu vieläkin, niinkuin Kreikassa), eivät näitä asioita
käsitelleet kansankieliset runoilijat, vaan oppineet. Eikä ole vielä
suuri määrä vuosia kulunut siitä kun kansankielisiä runoilijoita
ensi kerran ilmaantui; sillä loppusointuisten säkeiden sepittäminen
kansankielellä on samaa kuin runomittojen käyttö latinankielellä,
jos jossain määrin pitää silmällä suhteita. Ja merkkinä, että
tämä tapahtui hiljan, on se että jos tahdomme etsiä _Oc_-kielestä
ja _Sì_-kielestä,[28] emme löydä niistä runoja ennenkuin sata ja
viisikymmentä vuotta ennen nykyistä aikaa. Ja syy, miksi muutamat
taitamattomat saivat mainetta muka runoilijankyvystään, on se,
että he olivat melkein ensimäiset, jotka runoilivat _Sí_-kielellä.
Ja ensimäinen, joka alkoi sepittää runoja kansankielellä, teki
sen siksi että tahtoi sanansa ymmärrettäviksi donnalle, jonka oli
vaikea ymmärtää latinalaisia säkeitä. Ja tämä sanottakoon niitä
vastaan, jotka sepittävät runoja muista kuin lemmen asioista,
vaikka tällainen sanonta alunpitäen keksittiin juuri rakkauden
runoja varten. Ja koska runoilijoille on myönnetty suurempi
vapaus puheissaan kuin suorasanaisille kirjoittajille, ja koska
nämä loppusointuisten säkeitten sepittäjät eivät muuta ole kuin
kansankielisiä runoilijoita, on oikein ja kohtuullista, että heille
suodaan suurempi vapaus puheissaan kuin muille kansankielisille
kirjoittajille: jotenka, jos jokin sanakuva tai kaunopuheinen väritys
on luvallinen latinankielisille runoilijoille, on se luvallinen
myös kansankielisille. Jos siis näemme, että latinankieliset
runoilijat ovat puhuneet hengettömille kappaleille, ikäänkuin niissä
olisi tunto ja järki, ja panneet ne puhumaan keskenään, eikä vain
todellisia kappaleita, vaan myös epätodellisia, s.o., jos he ovat
sanoneet olemattomista asioista, että ne puhuvat, ja sanoneet että
monet satunnaisuudet puhuvat, ikäänkuin ne olisivat tosiolioita tai
ihmisiä, on soveliasta, että kansankielinen runoilija tekee samoin;
ei kuitenkaan ilman aihetta, vaan syystä, jonka sitten voi selittää
suorasanaisesti. Että latinalaiset runoilijat ovat puhuneet niinkuin
sanottu on, ilmenee Vergiliuksesta, joka sanoo että Juno, s.o. eräs
troialaisille vihamielinen jumalatar, puhui Aeolukselle, tuulten
herralle, _Aeneis_-runoelman ensimäisessä laulussa: _Aeole, namque
tibi_, ja että tämä herra vastaa hänelle, säkeessä: _Tuus, o Regina,
quid optes explorare labor; mihi iussa capessere fas est_. Samalla
runoilijalla puhuu kappale, joka ei ole elollinen, elollisille
kappaleille, _Aeneis_-runoelman kolmannessa laulussa: _Dardanidae
duri_. Lucanuksella puhuu elollinen kappale elottomalle, säkeessä:
_Multum, Roma, tamen debes civilibus armis_. Horatiuksella puhuu
mies runotaidollensa kuin toiselle henkilölle; eivätkä ne ole vain
Horatiuksen sanoja, vaan hän ikäänkuin toistaa ne kunnon Homeroksen
tavalla, tässä kohden _Runotaito_-kirjaansa: _Dic mihi, musa, virum_.
Ovidiuksella puhuu Rakkaus, ikäänkuin olisi ihmisolento, alussa
kirjaa, jonka nimi on _Rakkauden lääkintä_, säkeessä: _Bella mihi,
video, bella parantur, ait_. Ja tämän kautta pääsköön selvyyteen se,
joka joissakin kohden tätä pientä kirjaani on epätietoinen. Ja jottei
joku taitamaton runoniekka saisi tästä mitään rohkaisua, sanon, että
vanhat runoilijat eivät suinkaan näin puhuneet ilman aihetta, eikä
liioin kansankielisten runoilijain tule näin puhua, jollei heillä
ole mielessä mitään selitystä siihen mitä sanovat, sillä suuri
häpeä koituisi sille, joka sepittelisi säkeitä sanakuvan verhon tai
kaunopuheisen värityksen turvissa, eikä sitten kysyttäessä osaisi
riisua sanoiltaan tuollaista verhoa, niin että ne saisivat oikean
merkityksen. Ja tuo ensimäinen ystäväni ja minä, me kyllä tiedämme
sellaisia, jotka niin tyhmästi sepustelevat.