Ol' luonain neito nuori, lempeä
ja kaunistettu hyvyydellä naisen,
kun kutsuin Kuolemata useasti.
Hän näki silmissäni sääliä,
hän kuuli puheet kummat hourivaisen
ja säikähti ja itki haikeasti.
Tuon toiset donnat näki, minut huomas,
kun näin hän kyynelehti kerallani.
Pois hänet huoneestani
he vei ja virkkoi hoivatessaan mua:
"On aika havahtua".
Taas toiset: "Miksi noin oot lohdutonna?"
Niin nousin oudosta ma unestani
ja ääneen lausuin nimen armahani.
Niin oli ääni vielä vaivattuna
ja tuskahan ja itkuun uupunut,
ett' yksin kuulin kuiskeen sydämeni.
Ja vaikka kasvojani poltti puna,
min kaino mieli oli kutsunut,
niin Amor heihin käänsi katseheni.
Vaan niinpä riutunut mun oli muoto,
toi kalman mielehen se ystävälle.
"Oi, lohdutusta hälle",
niin lausui toisilleen he hartahasti,
ja mulle useasti:
"Sa mitä näit, kun niin on mieles mennyt?"
Ja kun ma hiukan tyynnyin, lausuin heille:
"Te donnat, senpä kohta kerron teille."
Kun mietin eloani voimatonta,
ja kuinka suuri on sen hauraus,
niin itki Amor sydämessä tuolla,
ja tunsi sielu tuskaa turvatonta,
ja rinnastani nousi huokaus:
"Niin täytyy siis mun donnanikin kuolla".
Ja silloin jouduin suuren harhan valtaan,
poloiset silmät kyyneliinsä turtui,
mult' elon henget murtui
ne voimaa vailla harhateille säikkyi,
ja kuvat mieleen väikkyi,
todelle, järjelle jotk' oli vieraat.
Näin naisten kasvoja, niit' uursi huolet,
ne mulle huusivat: "Sa kuolet, kuolet".
Näin sitten kuvan oudon, kaamean
kun harhan valtaan jouduin vaikeasti.
En tiedä missä olevani luulin,
näin naisten hajahapsin kulkevan,
ken itki, kuka huokas raskahasti,
sanoistaan tulta kirpoavan kuulin.
Ja katso! silmissäni vähitellen
hämärtyi aurinko ja näkyi tähti
ja itki päivä, tähti,
ja maahan vaipui lintu laulurinta,
maan järähteli pinta.
Mies lausui mulle käheä ja kalvas:
"Sa etkö tiedä? ootko muukalainen?
On kuollut donnasi, tuo ihanainen".
Loin raskaat silmät korkeutta kohti,
ja katso, niinkuin liidellyt ois mannaa,
niin nousi taivoon parvi enkelten.
Ja edessänsä pieni pilvi hohti,
sen takana he veisas hosiannaa;
jos muuta, teille kertoisin ma sen.
Vaan Amor lausui: "Sult' en salaa enää,
käy donnaa katsomaan, hän on jo vainaa".
Ja uni, viekas aina,
vei kohta katsomaan mun vainajata.
Kun katsoin nukkuvata,
näin naisten häntä verhoin peittelevän.
Ja kasvoiltansa kuulsi nöyryys lauha,
kuin virkkanut hän ois: "On mulla rauha".
Niin nöyräksi ma muutuin tuskassani,
kun näin ma donnan nöyrän ilmehen.
Ma virkoin: "Kuolo, suloinen oot mulle,
kun olet käynyt luona armahani,
oot itseheskin saanut armauden.
Liet laupias, et julma vaivatulle.
Niin halajan ma päästä omaksesi,
jo että aivan muistutan ma sua.
Oi, älä hylkää mua."
Kun kaikki oli täytetty, ma menin
ja lausuin itsekseni
katseeni kohti korkeuden maata:
"Ah, autuas ken saa sun nähdä". Sitte
te sääliväiset minut herätitte.
Tässä canzonessa on kaksi osaa: ensimäisessä, puhuen määräämättömälle
henkilölle, sanon kuinka muutamat donnat herättivät minut eräästä
houreesta ja kuinka lupasin kertoa sen heille; toisessa sanon kuinka
kerroin sen heille. Toinen alkaa tästä: _Kun mietin_. Ensimäinen
osa jakautuu kahteen: ensimäisessä kerron, mitä eräät donnat, ja
varsinkin yksi, sanoivat ja tekivät mielikuvituksessani ennenkuin
olin palannut todelliseen tajuntaan; toisessa kerron, mitä nuo donnat
sanoivat minulle sitten kun olin päässyt houreestani, ja tämä osa
alkaa tästä: _Niin oli ääni_. Kun sitten sanon: _Kun mietin_, kerron
kuinka kuvailin heille tämän näkyni. Ja siitä teen kaksi osaa:
ensimäisessä kerron järjestyksessä tämän näyn; toisessa, sanoen millä
hetkellä he minut herättivät, kiitän heitä peitetyin sanoin, ja se
osa alkaa tästä: _Te sääliväiset_.