Pari päivää tämän jälkeen tapahtui, että erääseen kohtaan olemustani
tuli tuskallinen sairaus, jonka vuoksi kärsin mitä katkerinta
kipua herkeämättä yhdeksän päivää; ja se saattoi minut sellaiseen
heikkouden tilaan, että minun täytyi olla niinkuin ne, jotka eivät
voi liikkua. Sanon, että yhdeksäntenä päivänä, kärsiessäni melkein
sietämättömiä tuskia, tuli tyköni ajatus, joka koski donnaani. Ja
kun olin hetken ajatellut häntä, palasin ajattelemaan omaa haurasta
elämääni, ja nähdessäni kuinka vähäinen on sen kestävyys, vaikka se
tervekin olisi, aloin itsekseni itkeä suurta surkeuttani. Raskaasti
huoaten sanoin itsekseni: "Välttämätöntä on, että armahin Beatricekin
kerran kuolee". Ja silloin jouduin niin ankaran hämmennyksen valtaan,
että suljin silmäni ja aloin hourailla niinkuin mielisairas ihminen
ja kuvitella tähän tapaan. Mielikuvitukseni harhailun alkaessa tuli
näkyviini eräitä naisen kasvoja, hiukset hajalla, ja ne sanoivat
minulle: "Sinäkin kuolet". Ja näiden naisten jälkeen tuli näkyviini
eräitä kasvoja, muodottomia ja kauheita nähdä, jotka sanoivat
minulle: "Sinä olet kuollut". Ja kun mielikuvitukseni näin rupesi
harhailemaan, jouduin siihen, etten tiennyt missä olin; ja olin
näkevinäni naisten kulkevan hajalla hapsin ja itkien pitkin tietä,
kumman surullisina; ja oli kuin aurinko olisi pimennyt, niin että
tähdet tulivat näkyviin sen värisinä, että arvelin niiden itkevän;
ja minusta näytti, että linnut, jotka ilmassa lensivät, putosivat
kuolleina alas, ja että tapahtui sangen suuria maanjäristyksiä.
Ja kun ihmettelin tuollaista mielikuvaa, ja kovin pelkäsin, olin
näkevinäni erään ystävän, joka tuli sanomaan minulle: "Etkö siis
tiedä? sinun ihmeellinen donnasi on erinnyt tästä ajallisesta
elämästä". Silloin aloin itkeä hyvin haikeasti, enkä itkenyt
ainoastaan unissani, vaan itkin silmilläni, kylpien todellisissa
kyynelissä. Minä kuvittelin katsovani taivasta kohti, ja olin
näkevinäni parven enkeleitä, jotka palasivat korkeuteen, ja heidän
edessään oli pienoinen, hohtava pilvi. Minusta tuntui että nuo
enkelit lauloivat kunnian virttä, ja luulin kuulevani, että heidän
laulunsa sanat olivat nämä: _Osanna in excelsis_; enkä muuta kuullut.
Silloin minusta tuntui, että sydän, jossa oli niin paljon rakkautta,
sanoi minulle: "Tosi on, että kuolleena lepää donnamme". Ja senvuoksi
olin lähtevinäni katsomaan ruumista, jossa oli asunut tuo jalo ja
autuas sielu; ja niin väkevä oli harhaileva mielikuvitukseni, että
se näytti minulle tuon donnan vainajana; ja minä näin, kuinka naiset
verhosivat hänet, nimittäin hänen päänsä, valkealla hunnulla; ja
minusta näytti, että hänen kasvoillaan oli sellainen nöyryyden ilme,
kuin olisivat ne sanoneet: "Minä saan katsella rauhan alkulähdettä".
Tätä kuvitellessani tuli mieleeni sellainen nöyryys hänen näkemisensä
vuoksi, että kutsuin kuolemaa ja sanoin: "Suloisin kuolema, tule
tyköni äläkä ole minulle kova, sillä lempeä täytynee sinun olla
käytyäsi sellaisessa paikassa. Tule tyköni, koska suuresti sinua
halajan; ja sinä olet näkevä, että jo kannan sinun väriäsi". Ja kun
olin nähnyt suoritettavan kaikki ne surulliset menot, jotka ruumiin
ääressä ovat tapana, olin palaavinani huoneeseeni, ja siellä katsoin
taivasta kohti; ja niin voimakas oli mieleni harha, että itkien aloin
sanoa todellisella äänellä: "Oi sinä kaunehin sielu, autuas se, joka
sinut näkee". Ja kun lausuin nämä sanat tuskaisin nyyhkytyksin ja
kutsuen Kuolemaa tyköni, niin eräs nuori ja lempeä nainen, joka oli
vuoteeni vieressä ja joka luuli itkuni ja sanojeni johtuvan vain
sairauden tuskasta, peljästyi suuresti ja alkoi itkeä. Ja silloin
toiset naiset, jotka olivat huoneessa, huomasivat itkuni, kun näkivät
hänenkin itkevän; ja senvuoksi he lähettivät pois tuon donnan,
joka oli minulle mitä läheisin sukulainen, ja tulivat luokseni
herättääkseen minut, koska luulivat minun näkevän unta, ja sanoivat
minulle: "Älä nuku enää" -- ja: "Älä pelkää". Ja kun he puhuivat
minulle noin, keskeytyi tuo voimakas mielen harha sillä tavoin, että
tahdoin sanoa: "Oi Beatrice, siunattu ole sinä", ja olin jo sanonut:
"Oi Beatrice", kun toinnuin ja avasin silmäni, ja näin että olin
ollut harhan vallassa. Ja vaikka lausuinkin tämän nimen, oli ääneni
niin murtunut itkun nyyhkytyksistä, että nuo donnat eivät voineet
minua kuulla, mikäli minusta näytti; ja vaikka olinkin suuresti
häpeissäni, sai kuitenkin jokin Rakkauden kehoitus minut kääntymään
heihin. Ja nähdessään minut he rupesivat sanomaan keskenään: "Tuo
näyttää vainajalta", ja: "Koettakaamme lohduttaa häntä"; ja he
lausuivatkin minulle monta lohdutuksen sanaa ja väliin kysyivät mitä
olin peljännyt. Senvuoksi minä hiukan tyyntyneenä ja ymmärtäen,
että mielikuvitukseni vain oli harhaillut, vastasin heille: "Minä
sanon teille, mikä minun oli". Silloin kerroin heille alusta loppuun
saakka, mitä olin nähnyt, mainitsematta kuitenkaan tuon armaimman
nimeä. Sitten, parannuttuani tästä sairaudesta, päätin kirjoittaa
runon siitä, mitä minulle oli tapahtunut, koska se mielestäni oli
lemmekästä kuultavaa, ja senvuoksi sepitin siitä tämän canzonen:
_Ol' luonain neito nuori, lempeä_, jonka järjestys on sellainen kuin
ilmenee alempana olevasta jaoituksesta.