Kun tämän jälkeen oli kulunut muutamia päiviä, näki hyväksi kunnian
Herra, joka ei itseltäänkään kieltänyt kuolemaa, että se mies,[25]
joka oli antanut elämän niin suurelle ja silminnähtävälle ihmeelle,
kuin oli tuo jalo Beatrice, erkani tästä elämästä ja lähti iäiseen
kunniaan totisesti. Ja koska tuollainen ero tuottaa murhetta
niille, jotka jäävät ja jotka ovat olleet lähtevän ystäviä, eikä
mikään ystävyys ole niin läheinen kuin hyvän isän hyvää lasta ja
hyvän lapsen hyvää isää kohtaan, ja koska tämä donna oli hyvyyden
korkeimmalla asteella ja hänen isänsä, niinkuin monet uskovat ja
tosi on, oli suuressa määrin hyvä, on ilmeistä että mitä katkerin
murhe valtasi tämän donnan. Ja koska mainitun kaupungin tavan mukaan
naiset naisten ja miehet miesten kanssa kokoontuvat yhteen sellaisen
surun sattuessa, oli paljon naisia tullut siihen paikkaan, missä tämä
Beatrice itki haikeasti; ja kun minä näin eräitten donnien palaavan
hänen luotaan, kuulin heidän puhuvan tuosta armaimmasta, kuinka hän
vaikeroi; ja heidän puheistaan kuulin nämä sanat: "Totisesti hän
itkee niin, että pitäisi sääliin kuolla sen, joka häntä katselee".
Silloin nämä naiset kulkivat ohi, ja minä jäin sellaisen surun
valtaan, että kyynelet väliin kostuttivat kasvojani, mitä koetin
kätkeä nostamalla useasti kädet silmilleni; ja jollen olisi odottanut
kuulevani vieläkin puhuttavan hänestä, sillä olin paikassa, josta
kulkivat useimmat hänen luotaan palaavat naiset, olisin kätkeytynyt
kohta kun kyynelet olivat minut vallanneet. Ja kun siis vielä viivyin
samassa paikassa, kulki taas ohitseni naisia, jotka käydessään
puhuivat keskenään ja sanoivat: "Kuka meistä voisi koskaan enää olla
iloinen, kun olemme kuulleet tuon donnan puhuvan niin säälittävästi".
Heidän jälkeensä tuli toisia donnia, jotka sanoivat kulkiessaan: "Tuo
tuossa ei itke enemmän eikä vähemmän kuin jos olisi nähnyt hänet,
niinkuin me olemme". Sitten toiset sanoivat minusta: "Katsokaa tuota,
joka ei ole enää itsensä näköinen, niin hän on muuttunut". Ja niin
kuulin, näiden naisten kulkiessa ohi, puheita hänestä ja minusta
siihen tapaan kuin kerrottu on. Sentähden myöhemmin, ajatellessani,
päätin sepittää runon, koska minulla oli siihen arvokas aihe, ja
siihen runoon sisällyttää kaiken, mitä olin kuullut noilta naisilta;
ja koska mielelläni olisin tehnyt heille kysymyksiä, jollei sellainen
olisi ollut sopimatonta, asetin aiheeni, ikäänkuin olisin kysynyt
heiltä ja he vastanneet minulle. Ja minä laadin kaksi sonettia;
ensimäisessä kysyn, niinkuin olisin tahtonut kysyä; toisessa sanon
heidän vastauksensa, kertoen sen, mitä olin heiltä kuullut, ikäänkuin
he olisivat sanoneet sen minulle vastaukseksi. Ja aloitin ensimäisen:
_Te, joilla muoto on niin murheinen;_ ja toisen: _Sa lietkö tuo, ken
ennen useasti_.