Muotoni oudon muuttumisen jälkeen tuli mieleeni muuan voimallinen
ajatus, joka ei paljon minusta luopunut, vaan ahdisti minua
alituiseen ja puheli tähän tapaan kanssani: "Koska kerran muutut
niin naurettavan näköiseksi, kun olet lähellä tuota donnaa, miksi
siis pyrit näkemään häntä? Entä jos hän kysyisi sinulta jotakin,
mitähän voisit vastata, jos otaksutaan että kaikki kykysi olisivat
siksi vapaina että sinusta olisi vastaamaan?" Ja tähän vastasi
toinen, nöyrä ajatus ja sanoi: "Jollen kadottaisi kykyjäni ja jos
olisin siksi vapaa että voisin vastata, sanoisin hänelle että niin
pian kuin kuvittelen hänen ihmeellistä kauneuttaan, niin pian tulee
minulle halu nähdä häntä, ja tuo halu on niin väkevä, että se surmaa
ja hävittää muististani kaiken, mikä voisi nousta sitä vastaan; ja
siitä syystä eivät kestetyt kärsimykset pidätä minua etsimästä hänen
näkemistään". Ja tällaisten ajatusten johtamana minä päätin laatia
runon, jossa puolustautuisin hänen edessään sellaista syytöstä
vastaan ja kertoisin myös miten minun käy hänen lähellään; ja niin
sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Muu kaikki häipyy_.