Muutamia päiviä tämän donnan kuoltua tapahtui, että minun täytyi
lähteä[17] mainitusta kaupungista ja matkata sitä seutua kohti, missä
asui tuo armas nainen, joka oli ollut verhonani, vaikka matkani
määrä ei ollutkaan niin kaukana kuin hänen olinpaikkansa. Ja vaikka
olinkin useiden seurassa, tuntui matka minusta niin vastenmieliseltä,
mikä myöskin kasvoistani näkyi, etteivät huokauksetkaan voineet
kokonaan hälventää sitä tuskaa, mitä sydämeni tunsi, koska loittonin
autuudestani. Ja silloin se suloisin valtias, joka piti minua
herruutensa alaisena tuon armaimman donnan vuoksi, näyttäytyi sieluni
silmille pyhiinvaeltajan kevyessä ja halvassa puvussa. Hän näytti
alakuloiselta ja katsoi maahan, paitsi että hänen silmänsä väliin
näyttivät kääntyvän ihanaa ja vuolasta ja hyvin kirkasta jokea
kohden, joka virtasi kulkemani tien vierellä. Minusta näytti että
Rakkaus kutsui minua ja sanoi minulle nämä sanat: "Minä tulen sen
donnan luota, joka kauan on ollut verhonasi, ja tiedän, ettei hänen
paluunsa tapahdu pitkiin aikoihin; ja siksi tuon mukanani sydämen,
jonka minun käskystäni olit antanut hänen haltuunsa, ja vien sen
toiselle, josta tulee suojasi, niinkuin tämä oli". Ja hän mainitsi
tuon naisen nimen, niin että hyvin tiesin, ketä hän tarkoitti. "Mutta
kuitenkin, jos aikoisit jotakin runoilla näistä sanoista, jotka
olen sinulle puhunut, tee se niin, ettei niiden kautta käy ilmi se
teeskennelty rakkaus, jota olet osoittanut tuolle naiselle ja jota
sinun nyt tulee osoittaa toiselle". Ja kun hän oli sanonut tämän,
katosi koko tuo näkyni äkkiä sen ylen suuren osuuden tähden, jonka
Rakkaus tuntui antavan minulle omasta itsestään; ja ikäänkuin olisi
haahmoni muuttunut, ratsastin sen päivän hyvin miettiväisenä ja
monien huokausten seuraamana. Sen päivän jälkeen ryhdyin sepittämään
tästä aiheesta sonettia, joka alkaa: _Toiss' aamuna ma tietä
ratsastin_.