Oi säälin vihollinen, Kuolo kurja,
sa ikiäiti nurja,
sa säädös ankara ja horjumaton,
kun rinnastani riistit kaiken raton,
oon orpo, auttajaton,
sua soimatessa herpoo kieli hurja.
Jos tahdon sulta kaiken tenhon viedä,
niin sanojani siedä,
kun kerron kaikki elkes enkä kiitä;
ei tosin ketään, ken ei tuntis niitä,
vaan murheen saakoon siitä
ken vielä lemmen vaaroja ei tiedä.
Maan päältä poistit armaan lempeyden
ja avut kauniit immen sydämestä.
Elomme keväimestä
sa riistit lemmen leikin riemuisen.
Ken on tuo donna, sitä kerro en,
se hyvyydestään näkyy ilmeisestä.
Ei hänen rinnallansa käydä kestä,
ken autuuden ei oisi arvoinen.
Tämä sonetti jakautuu neljään osaan: ensi osassa nimitän kuolemaa
eräillä nimillä, jotka ovat sille ominaiset; toisessa puhun sille ja
sanon syyt, miksi käyn sitä moittimaan; kolmannessa soimaan sitä;
neljännessä käännyn puhumaan määräämättömälle henkilölle, joka kyllä
minun mielessäni on määrätty. Toinen alkaa tästä: _Kun rinnastani
riistit_; kolmas tästä: _Jos tahdon sulta_; neljäs tästä: _Ei hänen
rinnallansa_.