Yhdeksän kertaa[2] syntymäni jälkeen oli jo auringon taivas palannut
lähes samaan kohtaan omaa kiertokulkuaan, kun silmilleni ensimäisen
kerran näyttäytyi sieluni kirkastettu donna,[3] jota monet nimittivät
Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä nimeä käyttää. Hän oli ollut
tässä elämässä jo niin kauan, että kiintotähtien taivas oli hänen
aikanaan kääntynyt itää kohti kahdennentoista osan astetta, niin
että hän näyttäytyi minulle alkupuolella yhdeksättä ikävuottaan,
ja minä näin hänet loppupuolella yhdeksättäni. Hän tuli näkyviini
puettuna väreistä jaloimpaan, nöyrään ja kunnialliseen, nimittäin
veripunaiseen, vyötettynä ja kaunistettuna tavalla, joka soveltui
hänen sangen varhaiseen ikäänsä. Siinä hetkessä, sen totisesti
sanon, Elämän henki,[4] joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa,
alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui
vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat:
_Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi_.[5] Siinä
hetkessä Sielun henki, joka asuu korkeassa kammiossa, johon kaikki
aistimien henget tuovat havaintonsa, alkoi suuresti ihmetellä, ja
puhuen erityisesti näkemisen hengille, lausui nämä sanat: _Apparuit
iam beatitudo vestra_.[6] Siinä hetkessä Luonnon henki, joka asuu
siinä ruumiin osassa, jossa ravitsemisemme tapahtuu, alkoi itkeä ja
lausui itkien nämä sanat: _Heu miser, quia frequenter impeditus ero
deinceps_.[7] Siitä alkaen, sen sanon, otti Rakkaus[8] valtaansa
sieluni, joka kohta sille kihlautui, ja se sai pian sellaisen
mahdin ja sellaisen herruuden ylitseni sen voiman kautta, jonka
mielikuvitukseni sille antoi, että minun täytyi kaikessa noudattaa
sen mieltä kokonaan. Se määräsi monet kerrat, että minun piti etsimän
saadakseni nähdä tuota nuorta enkeliä, joten minä lapsuudessani
useasti kuljin etsien häntä ja näin hänet aina niin jalona ja
kiitettävänä käytökseltään, että totisesti hänestä taidettiin sanoa
nuo runoilija Homeroksen sanat: "Hän ei näyttänyt kuolevaisen
ihmisen tyttäreltä, vaan Jumalan".[9] Ja vaikkakin hänen kuvansa,
joka alituiseen viipyi luonani, yhä yllytti Rakkautta pitämään minua
häikäilemättä vallassaan, oli se kuitenkin vaikutukseltaan niin
ylevä, ettei koskaan sallinut Rakkauden hallita minua ilman järjen
uskollista neuvoa niissä asioissa, joissa sellaisen neuvon kuuleminen
saattoi olla hyödyksi. Ja koska niin varhaisen nuoruuden intohimojen
ja tekojen enempi kertominen voisi tuntua uskomattomalta puheelta,
jätän ne sikseen, ja sivuuttaen monet seikat, jotka voisi jäljentää
samasta kirjasta kuin edellisetkin, siirryn nyt niihin sanoihin,
jotka ovat kirjoitetut muistiini suurempien päällekirjoitusten alle.