Kun Dante kirjoitti _Vita nuovan_, ei hänellä vielä ollut takanaan
sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu
meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä
nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka
järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille
altista sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat _Vita nuovan_
runoista ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät
seitsemänneltä- tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin
runojen puitteeksi sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän
nuoruudenteoksen psykolooginen lähtökohta -- Danten ja Beatricen
kohtalokas ensi tapaaminen -- vie meidät ajassa taaksepäin aina
runoilijan yhdeksänteen ikävuoteen. _Vita nuova_, jota syyllä on
sanottu keskiajan rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden
ja nuoruuden tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi
kirjallisuuden historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa
kynnyksellä.
Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat
pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi
Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta.
Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää
hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän
itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja
nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota
Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja
luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa _Vita
nuovan_. Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen
rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä.
Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan
kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää,
rakenteli kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen
toscanalainen luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin,
tanssittiin ja laulettiin, muodostettiin seuroja, joissa palveltiin
rakkauden pakanallista jumaluutta, luettiin provencelaisten ja
ranskalaisten trubaduurien runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa
kansankielellä riimitettyjä tunnustuksia sydämen donnalle tai
vaihdettiin ystävien kesken vakavia tai leikillisiä sonetteja.
Tältä huolettomalta ajalta Danten elämässä, mistä ei suinkaan
ole puuttunut kaikkia epikurolaisia iloja, on meillä eräs Danten
Cavalcantille omistama sonetti, joka antaa m.m. meidän ymmärtää
että Firenzen nuoret runoilijat olivat numeroineet kotikaupunkinsa
kaunottaret. Tämä rakastettava runo kuuluu proosakäännöksenä:
"Guido, minä toivoisin, että jokin noitavoima asettaisi sinut,
Lapon ja minut purteen, jota kaikki tuulet kuljettaisivat meidän
mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt eivätkä muut onnettomuudet
koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti yksimielisinä, meissä
vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin, että hyvä taikuri
antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian ja hänet, jonka
tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme keskenämme
jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä tyytyväinen
kuin luulisin meidän itsemmekin olevan." Tämä sonetti osottaa,
että myöskin Dante -- vastoin kirjallishistorialliseksi tullutta
sananpartta -- osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan, hymyillä,
vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.
Mutta leikin ja huvitusten ohella ei Dante laiminlyönyt tieteitä.
Meidän täytyy olettaa hänen juuri näihin aikoihin laskeneen perustan
sille valtavalle, eri suuntiin ulottuvalle tietämiselleen, joka tavan
takaa kuultaa Jumalaisen Komedian sivuilta. Kun Firenzessä ei tällöin
vielä ollut yliopistoa, lienee Dante pääasiassa itseopiskelun tietä
hankkinut antiikin kirjallisuuden tuntemuksensa samoinkuin syvän
perehtymyksensä keskiaikaiseen skolastiseen filosofiaan sekä yleensä
kaikkeen aikansa tietoon eri aloilla. _Vita nuovasta_ tiedämme,
että hän luki ja kirjoitti latinaa sekä tunsi ranskalaista ja
provencelaista runoutta. Viimemainittu laulurunous muodostaa toisen
Danten nuoruudenteoksen kirjallishistoriallisista edellytyksistä,
samoinkuin vanha latinalainen runous muodostaa toisen. Mutta myöskin
italiankielellä oli jo ennen Dantea syntynyt uusi runotyyli, _il
dolce stil nuovo_, "suloinen uusi tyyli", joka valmisti _Vita nuovan_
runoutta ja jonka kirjallishistoriallisesti merkillisin luoma juuri
Danten nuoruudenteos on.
Italiassa oli kansankielinen kirjallisuus vasta sangen myöhään
noussut oraalle latinan rinnalla. Keskiajan rikas legenda- ja
mysterio-kirjallisuus, laulut ja kronikat olivat latinankielisiä
ja kun Italiassa ensi kerran, kahdennella- ja kolmannellatoista
vuosisadalla alettiin runoilla elävällä kielellä tapahtui
se Ranskan tai Provence'in kielillä. Noin 1220-1230-luvulla
alettiin ensi kerran, Fredrik II:n hovissa Sisiliassa, sommitella
italiankieltä trubaduurirunouden riimikylläiseen asuun, sonettiin ja
canzoneen. Pian levisi tämä uusi runous myöskin Pohjois-Italiaan,
missä se bolognalaisessa Guido Guinicellissä löysi ensimäisen
kirjallishistoriallisesti huomattavan edustajansa, runoilijan, jota
Dante tervehti esikuvanaan ja "suloisen uuden tyylin" alkajana.
Tämä runous lauloi naisen ylistystä, mutta naisen, jonka runoilija
kaipuullaan kohotti korkealle kaikkien maallisten pyyteiden
yläpuolelle, kaiken kauneuden ja täydellisyyden ihannekuvaksi.
Rakastettu nainen oli loukkaamaton kuin jumalanäiti ja se tunne,
joka kurottautui häntä kohti, oli kuin osana rakkaudesta Jumalaan.
Ritariajan lemmenlaulu on tässä runolajissa pukenut ylleen
abstraktisen teologian ja skolastiikan vaipan, ja silloinkin kun
se lainaa ilmaisunsa maallisen rakkausrunouden kuvakielestä --
kuten esim. Rooman keisariajan intohimoisesta ja dekadenttisesta
lemmenrunoudesta, johon sen lähteet, kuten Gaston Paris on
osottanut, johtavat -- käyttää se niitä vain etäisinä symbooleina
ylimaallisille, kaikesta aineen kaipuusta vapautuneille tunteilleen.
Tälle runolajille kehittyi pian oma ankara estetiikkansa, ettemme
sanoisi teologiansa, se muodostui koulurunoudeksi, enemmän tai
vähemmän ajatuksettomaksi leikiksi sanoilla ja käsitteillä, kylmäksi
ilotulitukseksi, jossa meidän on vaikea huomata sitä tunteen
kipeyttä ja hehkua, mistä persoonallinen runous syntyy. Vasta
Danten miehisessä, intohimoisessa ja yksinkertaisessa sielussa
syttyy tämä runous polttavaksi tuleksi, liekiksi, jonka hehkun
tunnemme yhä vielä sen teologian rautaristikon läpi, jonka taakse
se on kytketty. Vasta nuoren Danten väkevässä ja kuumassa sielussa
puhkeaa keskiajan lemmenrunous hehkuvimpaan ja samalla eteerisimpään
kukintaansa: punaiseksi liljaksi, jonka kuvan näemme Firenzen, Danten
kotikaupungin vaakunassa, kukaksi, joka lainaa intohimon värin
abstraktisille ylimaallisille muodoilleen.
Mutta _Vita nuova_ ei kiinnitä meidän mieltämme vain lyyrillisenä
runosikermänä sanan tavallisessa merkityksessä, se tarjoaa meille
myöskin kappaleen luojansa kehityshistoriaa, miehen, jonka sisäiset
kokemukset, jonka vaellus läpi helvetin kauhujen ja kiirastulen
puhdistavan ilman taivaan pyörryttävään kirkkauteen samalla ovat
loppumattomasti kärsivän ja loppumattomasti pyrkivän ihmiskunnan
yhteisiä kokemuksia. Niinkuin jokainen suuri runoteos on myöskin
_Vita nuova_ palanen ihmiskunnan historiaa.
Danten nimeen on erottamattomasti liittynyt Beatricen. Sattuvasti on
Edouard Schuré sanonut, että sen geniuksen oikea nimi, joka on luonut
_Vita nuovan_ ja Jumalaisen Komedian, ei ole Dante eikä Alighieri
vaan _Dante_ ja _Beatrice_. Runoilija ja hänen rakastettunsa,
kaipuu ja kaipuun esine muodostavat erottamattoman kaksoistähden,
joiden valo lankeaa yhteen. Sillä hetkellä kun Dante ensi kerran,
yhdeksänvuotiaana, tapaa niinikään yhdeksänvuotiaan Beatricen
voimme sanoa hänen astuvan elämän portin läpi: kun hän neljätoista
vuotta myöhemmin selailee "muistinsa kirjaa", huomaa hän, että ennen
tätä hetkeä siinä oli "vain vähän luettavaa." Mutta tämän hetken
jälkeen on siinä luettavana sitä enemmän, siinä on luettavana ylevin
rakkaustarina, minkä runouden historia tuntee. Firenzeläisen porvarin
Folco Portinarin tytär sytytti ensi tapaamisellaan nuoressa Dantessa
rakkauden ja runouden kohtalokkaan kipinän. "Elämän henki", kuten
hän itse kertoo, lausui hänessä kohta tämän kohtauksen jälkeen nuo
ennustavat sanat: _Ecce deus fortior me, qui veniens dominabitur
mihi_ -- "kas tuossa jumala minua voimakkaampi, joka on tuleva minua
hallitsemaan." Ennustus kävi kirjaimellisesti toteen. Beatrice on
Danten elämän ja runouden suuri johtomotiivi. Beatrice oli hänen
nuoruutensa rakastettu samoinkuin hänen kypsän miehuutensa, ja
huolimatta eri teille johtavista ulkonaisista elämänvaiheista,
huolimatta kuolemastakin, joka tuli heidän väliinsä, säilyttää Dante
Beatricen kuvan uskollisena sydämessään, asettaakseen rakastettunsa,
elämän infernon ja kiirastulen läpi kuljettuaan, Ikuisen istuimen
viereen, taivaan korkeimmille sijoille.
Kukaan, joka ymmärtää runouden merkkikieltä, ei _Vita nuovaa_
lukiessa voi tulla muuhun käsitykseen kuin että siinä kuvattu rakkaus
on todellisesta elämästä lainattu eikä veretön allegoria, niinkuin
jotkut ovat tahtoneet uskoa. Se seikka, että tämä runoilijarakkaus
elää yhdestä katseesta, yhdestä tervehdyksestä ja että suudelma
tuntuu liian maalliselta mahtuakseen sen pyhitettyyn piiriin, ei
ole muuta kuin Danten sisäisimmän hengen mukaista. Danten elämässä
on muitakin naisia -- on Gemma, hänen vaimonsa, on Petra, jolle hän
on kirjoittanut intohimoisia rakkaussonetteja, on _Vita nuovan_
"donna gentile" -- mutta Beatrice on hänen runoilijarakkautensa,
verrattomasti suurempi ja merkitsevämpi kaikkia muita sentähden, että
_runoilija_ Dantessa oli niin yksinvallitseva. Rakkaus Beatriceen
oli osa tämän keskiajan yksinäisen runoilijaneron suhteesta
korkeimpaan, ikuiseen, Jumalaan. Danten mahtava usko, mikä viime
kädessä antaa hänen persoonalleen ja runoudelleen sen monumentaalisen
suurpiirteisyyden, on hänen rakkautensa sisar. Voimme sanoa, että
Dante on uskonsa ja rakkautensa voimalla, kaipuullaan täydellisyyteen
luonut Beatricen, niinkuin hän on luonut myöskin infernonsa,
katumuksenvuorensa ja taivaansa. Mutta psykologisesti on rakkaus
Beatriceen ollut hänelle reaalinen elämys, niinkuin roomalaisille
lyyrikoille heidän Lesbiansa ja Cynthiansa ja niinkuin Shakespearelle
hänen sonettiensa tumma nainen ja Musset'lle hänen töidensä
rakastettu.
_Vita nuova_ ei ole ainoastaan sikermä rakkausrunoja, se on myöskin
psykolooginen novelli tai ehkä mieluummin tunnustuskirja. Dante ei
väsy analysoimasta niitä ihmeellisiä, usein hurmiotiloihin johtavia
elämyksiä, joihin rakkaus hänet saattaa. Kun hän toisen kerran,
kahdeksantoista vuotiaana, tapaa rakastettunsa ja vastaanottaa
hänen tervehdyksensä, kertoo hän tämän kohtauksen vaikutuksesta
inhimillisen kauniisti: "... hurmaannuin niin suuresti, että poistuin
kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan,
huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein
armainta." Ja toisessa kohdassa kuvaa hän Beatricen vaikutusta tähän
tapaan: "Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta niin
toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään
vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut
antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos
joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain
'rakkaus'". Nämä yksinkertaiset paljonsisältävät sanat kuvaavat ehkä
paremmin Danten rakkauden inhimillistä syvyyttä kuin monet soneteista
ja canzoneista, joiden hämäriin vertauskuviin kytketty sanonta usein
tekee nykyaikaiselle lukijalle vaikeuksia. Mutta rakkaus ei ole
Dantelle vain onnen ja hurman lähde, se on myös tuskan ja epätoivon.
Kun hän ei saa Beatricelta odottamaansa tervehdystä, mustenee maailma
hänen silmissään ja hän koettaa keventää suruansa pukemalla sen
valittaviin säkeihin. Hän tuntee rakkauden tuskan ja riemun repivät
ristiriidat:
"On Amorista kaikki aatokseni,
vaan riitaiset ne ovat keskenään:
yks lemmen valtaa käskee kärsimään,
taas toinen mulle näyttää hulluuteni."
Kuvaava ja niinikään inhimillisesti kaunis piirre nuoressa Dantessa
on se ujous, jolla hän koettaa salata rakkautensa maailmalta,
turvautuen tässä tarkotuksessa pieneen vilppiinkin: hän on ihmisten
silmissä rakastavinaan toista naista.
Lukija voi _Vita nuovan_ sivuilta seurata, miten tästä ujosta
pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä
tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa
hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime
riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa
sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi
runoilla rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään
runoiltu". Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen
Komedia.
Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja
korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden
ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna
keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden
edustaja, päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan
passiivinen rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa
miehen kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi
ikuisen viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen
osan lopussa antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.
Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen
kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida
asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan
ankaran uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian.
_Vita nuovassa_ tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi
runous ei tunne. Se rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän
ajallemme tuntematon. Uudenajan suuret rakkauslyyrikot -- Goethe,
Musset, Heine -- ojentavat Vita nuovan yli kätensä roomalaisen
antiikin pakanallisille ja aistillisille runoilijoille. Danten
rakkausrunoudessa tuntuvat maiset sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen
taivaalliseen _gloria_-melodiaan, joka soi sen halki ja joka on yhtä
tunnusomainen katolilaisuuden suurimmalle runoilijalle kuin se on
tunnusomainen kaikelle mitä keskiaika on jättänyt katoamattomimpana
perintönään myöhemmille ajoille.
_V. A. Koskenniemi_.
Vita Nuovan käännös, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle,
pyrkii etusijassa olemaan mahdollisimman uskollinen Danten tekstille.
Teoksen arkaistisuutta ei ole yritetty lieventää, ja jos runo-osissa
onkin siellä täällä ollut pakko suvaita erinäisiä vapauksia, on nekin
koetettu pysyttää alkuperäisessä tyylissä. Suomennos on suoritettu
melkein yksinomaan _Michele Scherillon_ tekstin mukaan (Milano,
1911), apuna myös _Henry Cochinin_ ranskannos (Paris, 1908).
Parhaat kiitokseni lausun miehelleni, toht. Oiva Tallgrenille ja
veljelleni, maist. Toivo Haapaselle, jotka koko ajan ovat läheltä
seuranneet työtäni, edellinen varsinkin italian tuntijana, sekä
maist. V. A. Koskenniemelle, joka on tarkastanut käännökseni
Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston puolesta ja jonka
hienolle ymmärtämykselle ja runoilijavaistolle olen paljosta
kiitollinen. Myöskin leht. O. Manninen on ehdottanut eräitä
parannuksia, joista kiitän.
Helsinki, 3 p. kesäkuuta 1920.
_Suomentaja_.
I
Siinä osassa muistini kirjaa, jonka edellä olisi vain vähän
luettavaa, on päällekirjoitus, joka kuuluu: _Incipit vita nova_.[1]
Sen päällekirjoituksen alta löydän kirjoitettuina rivit, jotka aion
jäljentää tähän pieneen kirjaan, ja joskaan en kaikkia, niin ainakin
niiden sisällyksen.