Hau, hau, hau...
havukko kultainen soi.
Hau, hau, hau...
heläjää metsän vihreä kirkko,
kipinöi kohajava kumpu.
Punertaa auringonnousun
ihana ruusunumpu.
Kuusien kultaiset sormet
soittelee virttä.
Juhlapukuinen tikka
paukuttaa hopiahapsista honkahirttä.
Hau, hau, hau...
haastaa havukon helma.
Raikas on olla,
mieli on kuin sadunkuvitelma. —
Kuusten piiloista
metsän piikaset tulevat
hajatukin,
silkissä kukin.
Erämies lumossa istuu
ihanan näyn:
kultaiset kuontalot vyöttää
neitojen päitä,
auteren silkki varrelta soluu,
solkena tähti tuikkaa,
kenkänä kellokukka siintää.
Metsä viettää väririkkaita syyshäitä.
Pyrähtää pyy,
kohajaa koppelon lento,
ropajaa metson siivet sinessä salon.
Näkyy auringon noustessa
kultainen pääty Tapion vihreän talon.
Töpähti jänönen
peläten haukkua »Miran»,
loikkihe polkua luimussa korvin.
Metsä soitteli kaukana
vaskisin torvin.
Pau...
Kaiku vastas.
Hau, hau, hau.
Heräsi räkättirastas.
Pau, pau...
Loikkii tervennä jänönen tuolla.
Hau, hau, hau...
Teeriä makeasti naurattaa takaliston suolla.
Menipäs ehjänä,
hukkaan haulikko karjas,
suotta ärjäs ämyrin kita.
Nousipas sentään pelosta pystyyn
»jänisjussin» niskaharjas.
Aurinko hymysi,
petäjän lävitse loisti.
Pilvien syrjät sulana kultana hohti.
Haukku painui kauas, kauas
saloja kohti.
Metsän tuvassa
tiainen hupina hyppi,
joka oksalla kapusi,
joka varvulla kiikkui,
joka närettä naavasta nyppi,
kiipeili kuusissa kaunoisin elein.
Hau, hau, hau...
palajaa, palajaa kohti. —
Tuskin hengittää tohti.
Silmät nuolina havukkoon pälyy.
Ei jänö vain älyy. —
Töpehti korvat luimussa kohti,
töpöhäntä hohti.
Pau...
Sininen, silkkinen sauhu.
Koko korvessa kaikujen pauhu.
Kaatui kaunoinen jänö,
kuupertui kuolleena juoksija
sammalen sekaan.
Potkasi kerran
pehmeä tallukka vielä,
suukin aukes
kauniit talttansa näyttäin.
Vaipui uneen juoksija sinisen salon
kullassa auringon valon.